Naisellinen puoleni

Päätin kysyä vaimoltani josko hän tietää miksi kirjoitukseni puhuttelevat varsinkin naisia.
- No?
- Koska olen niissä välillä labiili ja herkkä. Antaudun armottomasti tunteille.
- Aijai juu, tiedän... mutta eipä sitä puolta paljoa tässä kotona näy.

Väitän, etteivät miehet normaalisti päästä itseään siihen tilaan, koska he näkevät naiset sellaisina. Seuraavaksi puhummekin luontevasti yhteiskunnan normeista, sosiaalisesta paineesta ja pitkästä kulttuuriperinnöstä.
- Kuka sitten sanoo ettei mies voisi olla niinkuin nainen, vaimo kysyy
- Ei välttämättä kukaan, voihan kyse olla myöskin siitä, ettei mies halua olla kuin nainen.
- Ai millainen?
- No, arvaamaton ja hankala, niinkuin just sanoin.
- Toi nyt on ihan uskomattoman sovinistinen näkemys!
- Niinkö? Jokatapauksessa olen nyt päättänyt, että minulla on yhtäläinen oikeus inttää yhtä asiaa kivenkovaa tällä viikolla, ja ensi viikolla käännän yhtäkkiä kelkkani. Ei musta ota kato selvää...

Vaimoni näyttää siltä kuin haluaisi avioeron.
- Hyvä! Mutta sellainen sinä olet kyllä ollut koko ajan! Esittäessäni filosofisia mietteitäni aiheesta, olet tyrmännyt ne tylsinä horinoina siltä seisomalta. Ja nyt tulet mulle samoja tarjoamaan. Ominasi! Ihan uskomaton äijä...
- Tiedän, tää tuntuu tosi hienolta tää naisena oleminen.
- Pffft!

Sitten pohdiskelemme tuttavapariskunnan suhdetta, jossa nainen valitsi urakiidon ja mies jäi kotiin kahden pienen lapsen kanssa, tykäten siitä. Syntymäpäiväjuhlissa lapset kiipesivät aina isin syliin turvaan, äiti joi kahvia ja esitelmöi saavutuksistaan. Isi nosti herkästi kainaloista. Isi oli äiti - jommankumman on hyvä olla.

Kerroin, että mielestäni täydellinen tasa-arvo vaatii aika rankkaa luovuutta roolien välillä. Tai erehtymätöntä silmää jo nuorena, partneria valitessa, jotta tietää kummaksi aikanaan päätyy. Sitten ajatukseni hyppää: itseasiassa konservatiivien tulisikin tuomita sinkkuja sairaiksi ja moraalittomiksi.
- Kuinka niin?!
- Koska moni homo perustaa perheen ja on uskollinen. Joka on konservatiivien mielestä se instituution tila, johon kaikkien tulisi pyrkiä..
- Joo, ja kun on tarpeeksi kauan sinkku, ei pysty enää jakamaan hyllynpätkiään kenenkään kanssa, vaimoni jatkaa.
- Ja sitten niillä on niitä irtosuhteita.
Naurattaa.

Jatkan naisellista itsetutkiskeluani.
- Saan siis olla herkkä, ja vastoinkäymisiä kohdatessani välillä hauraskin. Jolloin sinä, joudut hädissäsi ja vailla työkaluja, miettimään miten kanssani tulisi toimia etten romahda - vaikkei siitä ole edes kysymys. Niin... ja sitten haluan luonnonvalkoisen sängynpeitteen jossa on tupsut kulmissa. Mä nyt vaan haluun.
- Ärsyttää tää sun yhtäkkinen homoilusi! Minä haluan olla miehen kanssa, vaimo tiuskii. Tää... tää tunteellinen avautuminen on tällaista jonninjoutavaa jaarittelua. Mä en nyt jaksa, hermot menee tällaisessa jankkaamisessa.
- Jos olisit mies, lähtisit nyt kaverisi kanssa kössiä pelaamaan, vastaan.
- Joo, ja tulisin takaisin kun sulla on jotain järkevää sanottavaa!
- Juuri näin.

Juuret

Kertakäyttökulttuurin ytimessä, digiboksissani, on ohjelma joka välttyy siivoukselta kerta toisensa jälkeen: Neil Youngin "Heart of Gold" live-konsertti Ryman Auditoriumissa, Nashvillessä 2005. Bändin kokoonpanossa on valkoisia ammattimuusikoita, kokonainen mustien gospelkuoro ja amerikkalainen alkuperäisasukaskin. Vielä parisataa vuotta sitten he tappoivat toisiaan sumeilematta.

Neil Youngin soittaessa pianolla When God Made Me -kappaleensa, pystyn ateistinakin aistimaan, mitä ihminen voi uskostaan parhaimmillaan saada. Tai miten lähelle maataan ja juuriaan päästä. Neil Youngin kertoma nykypäivän USA, taloudellisine taisteluineen mahdottomissa olosuhteissa, yksittäisenkin farmin puolesta (FarmAid), on kovin erilainen kuin George W Bushin Wall Street-USA. Bushinhan äänestivät valtaan raamattuvyöhykkeen keskiluokkaiset konservatiiviuskovaiset ja maan ultrakapitalistit. Palveluksineen ja vastapalveluksineen, lehmänkauppaa käyvät lännessä muutkin kuin cowboyt.

Konserttiin Young toi Hank Williamsin aikoinaan omistaman, vanhan kuluneen akustisen kitaran, jolla Hank esiintyi samassa tilassa vuonna 1951. Ymmärrän sataprosenttisesti miksi. Olenhan itsekin viimeiset vuodet haalinut ympärilleni esineitä, jotka ankkuroivat minut aikaan ja paikkaan. Sulkenut suuria ajallisia ympyröitä ja pedannut lapsillemmekin helposti hahmotettavan paikan sukujemme ketjuissa. Koska kun he ovat minun ikäisiä, he tulevat olemaan valmiita linkittymään.

Minulla on 90-vuotias ystävä, joka käyttää päivittäin nettiä ja tietokonetta. Hän on syöttänyt yli 1000 nimeä sukupuuhun, jossa meillä molemmilla on oma paikkamme, eri oksissa. Viimeksi tavatessamme, hän kysyi haluaisinko ladata saman ohjelman omaan koneeseeni, jolloin ainoastaan kopioimalla tietokanta, minulla olisi sama puu kotonani. Ymmärsin sanomattakin, että tehtävänäni voi aika piankin olla hänen työnsä jatkaminen.

Lapsemme saivat jouluksi omat huoneensa, heidän ensimmäinen ikioma tilansa tässä maailmassa. Paikka mistä ponnistaa ja kotipesä mihin voi mielessään aina palata - jos tulee valittua väärä tienhaara - lähtöruutu. Myöhemmin he tulevat ymmärtämään, mitä minulle merkitsi, että he kävivät samaa koulua kuin minä aikoinaan. En usko koko koulupihassa olevan kohtaa, mitä eivät olisi väkkärinä jaloillaan koskettaneet. Saman maaperän samaa kohtaa, johon oma jalkani osui samankokoisena.

Neil Young istuu lavalla jakkarallaan, kuin valtava muurahaiskeko, tehty samoista ainesosista kuin minkä päällä se makaa. Hänellä on hiuksissaan jo harmaata, mutta hänen otteensa kitaran kaulasta on uhmakas ja katse kaiken läpitunkeva, silti ystävällinen. Ja sormien liike kielten päällä on päättäväinen, rytmin nopeutuessa hän käy etunojaan. Uhkuen sukupolvien voimaa ja oikeutta maahansa ja omaan paikkaan siinä. Muurahaiskeonhan voi toki potkia nurin mutta muurahaiset rakentavat sen aina uudelleen samaan paikkaan - sukupolvi toisensa perään. Koska vaisto kertoo, että se on paras paikka.

Ja jos Bush ja Young laitettaisiin vierekkäin kameroiden eteen, toinen heistä häipyisi ensimmäisen mainoskatkon tullen. Valonheittimien alta kulissien varjoihin, selkä kumarassa ja vähin äänin. Sillä on ilmiselvää kenelle maa oikeasti kuuluu. Ja kuka on ruohonjuuritason auktoriteetti.

Hän, joka sitä - kaikkine sen ulottuvuuksineen - pyyteettömästi rakastaa.

Toisinajatuksia joulunaikaan

Nuoriso räkii, nuoriso haistattelee. Mikä on tietenkin tulosta nykypäivän olemattomasta kurista. Näinhän juttu kylällä kulkee, mutta eihän tuo voi pitää paikkansa, koska myöskin vanhemmat, eläkeläisiä myöten käyttäytyvät huonommin kuin koskaan. Omaa etuaan ja vuoroaan räävittömästi ajaen. Se kuuluu ennemminkin tähän aikaan, jona me työikäiset suoritamme jo dopingin voimalla: viimeisinhän on jokapäiväisen työsuorituksen parantaminen dementialääkkeiden avulla.

Sitä että nuoret käyttäytyvät huonosti, ei oiota yksinomaan kurilla. Sillä uskallan väittää, että toiset heistä ovat saaneet kuria enemmän kuin laki sallii. Heiltä puuttu yksinkertaisesti hyvän esimerkin läsnäolo; koko kontaktipinta aikuisiin on liki kadonnut. Jokaisella on hommansa ja harrastuksensa. Luppoaika, vaikka valittaen ettei ole mitään tekemistä, voisi tehdä terää kaikille osapuolille; olisi niin tylsää että nukahtaisi. Vailla nukahtamis-, heräämis- ja työteho-kemikaaleja.

Lapsi kestää, sietää ja hyväksyy tiukkojakin rajoja, jos suhteessa on vastapainona luottamusta, välittämistä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuinka ollakaan, eivät nuoret jotka liikkuvat vanhempiensa kanssa, haistattele ohikulkijoille. Paitsi tietenkin jos isä haistattelee ensin - kun joku lehmä vei parkkipaikan. Selkäsauna huonosta käytöksestä, huonosti käyttäytyvältä, ei tuota kuin loppuelämänsä katkeria ihmisiä. Ymmärrettävästi.

Sodanjälkeisessä saksalaisessa tutkimuksessa ilmeni, että natsijohtajat olivat huippuälylkkäitä, ja lähes poikkeuksetta kodeista joissa vallitsi rautainen patriarkaalinen remmikuri. Jolloin he vielä aikuisinakin etsivät hyväksyntää auktoriteetilta. Tällaisen kodin he sitten löysivätkin, rautaisen hierarkian natsipuolueesta, ja viime kädessä Hitleristä - jota muuten myös piestiin silmittömästi lapsena. Juuri nämä ihmiset suorittivat käskystä, niitä tekoja joita emme kykene nykyjärjellämme ymmärtämään.

Useimmat meistä kasvattavat lapsensa kodeissa joista pelon ilmapiiri puuttuu, puhuakin saa vaikka ei puhutella. Kouluissakin keskustelu on vapaampaa, ei tarvitse nousta seisomaan vastatessa eikä kukaan jaksa loputtomiin vääntää myssystä sisätiloissa. Joten täällä kasvaa omapäisiä lapsia, joita on pelon uupuessa vaikea hallita. Parhaimmassa tapauksessa kasvatamme siis ihmisiä, jotka lapsena vikuroivat alvariinsa, mutteivät aikuisenakaan tottele sokeasti.

Saksassa ilmeni, että ne ihmiset, jotka oman henkensäkin kaupalla auttoivat juutalaisia, olivat useimmiten liberaaleista löysemmän kurin ja lämpimämmän ilmapiirin kodeista. Auttaminenhan lähtee joko vapaasta halusta tai sisäisestä pakosta. Kun keskitysleirien savupiippujen viereisten kaupunkien kaduille leijaili aamuisin, leipomoiden ja lehtikojujen eteen, puoliksipalaneita hiustukkoja, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti kyennyt enää sulkemaan silmänsä. Ihmistä jota on autettu, kokee että hänenkin on autettava. Hylätty ja lyöty ei ole velkaa kenellekään.

Tällaiset, vääryyttä vastaan haraavat ihmiset, vievät ihmiskuntaa eteenpäin enemmän kuin miljoonien armeijat ja heidän kaikkivaltiaansa. Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa, Liu Xiaobon tuoli oli tyhjä, sillä hän istuu vankilassa ajatuksiensa vuoksi. Ja Kiina reagoi - Maon henkeä vaalien - perustamalla oman kilpailevan rauhanpalkintonsa. Siitä vaan, se avautuu pelkkänä lopunajan teatterina, meille joita ei ole piesty pelkoon. Maailman voi kuin voikin muuttaa yksi ihminen - mikäli pystyy herättämään toisissa toiveen siitä.

Joten hyväksykää välillä lastenne järjettömät tuittuilut. Hylätkää Pisa-vertailu mielistänne ja ennenkaikkea lakatkaa tappamasta itseänne työllä. Eikö olekin niin, että nuo kaikki viestivät alituisesta hyväksynnän hakemisesta?

Hyväksynnän voi saada toisellakin tapaa: esimerkiksi ensin itseltään, tarkastelemalla asioita rehellisesti ja tekemällä reiluja, myötämielisiä ja väkivallattomia päätöksiä.

Kaikkein luontevimmin ne syntyvät joulunaikaan.

Jotain mätää Suomenmaalla

Teen poikkeuksen, yhtään faktaa en ole tästä kolumnista tarkistanut. Kirjoitin puhtaasti niiden mielikuvien perusteella, mitä lööpit ja ajankohtaisohjelmat minussa ovat synnyttäneet. Sillä eihän äänestäjätkään lue mitään hemmetin puolueohjelmia.

Tässä maassa on jotain mätää. Suomi valittiin jonkin kamreerikerhon toimesta maailman parhaaksi maaksi. Nyt toinen instanssi kertoi Suomen kuitenkin olevan Pohjolan köyhin. Ja oma brändityöryhmämme kertoi meidän olevan maailman putkimiehiä. Me fiksaamme ongelmanne - vaikkemme edes näe omiamme.Omasta mielestämmehän olemme aika vauraita? Onhan meillä varaa ostaa kaksi-, kolmesataatuhatta euroa maksavia taloja. Totuus on kuitenkin, että asumme ahtaammin kuin muut. Joten en keksi muuta syytä, kuin että maksamme liikaa per neliö. Joku kusettaa pahasti, elintasomme on näennäinen.

Brändityöryhmällä ei ollut helppo työ, utopiaa on vaikea esittää uskottavasti. Tulos oli kuitenkin siinä mielessä kiusallinen, että lopputulos kertoo itseasiassa millaisena toivoisimme muun maailman meidät näkevän. Jolloin puppu kumpuaa siitä samasta kurjasta itsetunnosta, mitä yritettiin brändäystyöllä kumota. Absurdissimo!

Maailman paras maa? Miksei tänne sitten halua muuttaa kuin virolaiset ja puolalaiset rakennustyöläiset? Ja jos rehellisiä ollaan, niin nekin lähtevät kotiin heti tilit saatuaan. Oikeasti, ei tänne meitä köyhempiä halutakaan, niinkuin ei suomalaisia ulkomaillekaan. Eurooppalaiset ovat meille lähinnä kohteliaita ja imartelussa on tottakai, euronvärinen ketunhäntä kainalossa. Meitä se lämmittää.

Johtuisikohan puolalaisen koti-ikävä siitä, että suomalaiset kusettavat aina kun pystyvät? Niin hyvänolon tutkimustuloksissa, itseään, kuin ahdingossa olevaa reppu-, maamiestä ja leivästä paskaa tekevääkin. Maksetaanhan suomalaiselle viljelijälle vähiten viljasta, silti meillä on maailman kallein leipä - ja huonoin. Hmm... vaaliraha, maankäyttö ja kartellit.

Ettei vaan olisi niin, että Kekkosen kaudella luotiin pohja tämänkinhetkiselle politiikka- ja talouskulttuurille? Silloinhan tulos tehtiin jo ennen tilikautta, oikean saunan lauteilla. Ja lobbausporukat, polyesterikarvalakeissaan, huuhtoivat ruskeiden suiden pahan maun kirkkaalla ryypyllä, kyläporhon huurteisessa juhlavuotis-Mossessa - se oli elintasoa. Politiikka ja talous sukurutsautui ristiin, kepulaisten enoilla, serkuilla ja kälyillä. Eikä edes kranttuja oltu, kyllä demarikin kelpasi kapitalistille. Ja raha demarille.

Sumutukseen liittyi oleellisesti lausuma siitä, että Suomi on maailman vähiten korruptoitunein maa. Ja kansa oli ylpeä. Samanaikaisesti vierestä devalvoitiin markka, vähintään kerran kahdessa vuodessa, mikä hyödynsi suurteollisuutta mutta heikensi duunarin ostovoimaa. Halvan perunan illuusio oli kuitenkin niin voimakas, että osa haikailee takaisin vieläkin, Kekkostakin on ikävä. Puuttuukin enää riemukkaiden hölmöläisten paluuretki Euroopasta, persujen kunniakujaa pitkin, vain huomatakseen ettei Neuvostoliittoa ja sen vaihtokauppaa ole enää siellä...

Suomen autokanta on vanhempi kuin Kreikassa, silti maksamme siitä eniten. Ja koska maksamme itsemme kipeiksi puoliraa'asta, haisevaan kaasuun pakatusta leivästä, läpimädistä koslista ja amerikkalaisen komeron kokoisista kaksioista, vaatteemme ovat kuin köyhäintalon iltamista. Kaikki B-luokan myrkkylumput Kiinasta kelpaavat kyllä, hihan voi aina kiinnittää itsekin. Olemmehan maailman pragmaattisin kansa.
Miksei brändityöryhmä nostanut esille sitä, että Suomeen ostetaan maailman huonointa kahvia; ne kitkerät erät mitkä eivät kelpaa muualle. Miksipä olisi, mehän juomme sitä silti eniten maailmassa. Itseasiassa meille kelpaa mikä tahansa, saksalaista ydinkakkaa myöten.

Se olisi ollut kova veto brändityöryhmältä. Rehellinen, reipas torttu omaan pesään; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Oikeasti olemme aika yksinkertaisia, flegmaattisia sekä ahneita. Taatusti huomaamattaan kusetetuin kansa Euroopassa.
Sellaisella brändityöllä olisi ollut oppiarvoa maailmalla. Ja kun myöntää totuuden, ei itsekään enää pety.

Iloisin syysterveisin, Eino

Little Boy & Fat Man sekä salaatti ja sipuli

Olemme matkalla 11-vuotiaan poikani viikottaiseen, tunnin kestävään sairaalahoitoon. Suurin osa ajasta on odottamista. Joten otin mukaani kirjan, Jonathan Gloverin kirjoittaman "Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria". Siinä käydään läpi viime vuosisadan ihmiskunnan itselleen aiheuttamat valtavat ihmistragediat, sotineen, massamurhineen ja kidutuksineen.

Poika harmittelee, että unohti oman puoliksiluetun kirjansa, "Tositarinoita 2. maailmansodasta" kotiin. Viime viikolla hän ahmi vastaavan 1. maailmansodasta. Leppoisa parivaljakko kepeine taukolukemisineen.

Hätkähdin kyllä hänen valintaansa jo kirjastossa, mutta kirja oli lasten ja nuorten osastolla. Ja olemmehan ennenkin avanneet hänelle maailmaa kuin sipulin, kerroksen kerrallaan. Ehkä nyt sitten oli kolmannen kerroksen aika? Kyselin mistä kirja kertoo, johon hän vastasi luettelemalla paikkoja ja päivämääriä, Messerschmittejä, Spitfireitä sekä Little Boyn ja Fatmanin; Japaniin pudotetut atomipommit.
- Mistä ihmiset sitten oikein sotivat 2. maailmansodassa, kysyn kuullakseni sen hänen omilla sanoillaan.
- Asemistaan.
Niinpä, omien rajojen yli tunkevalle fasistiselle valloittajalle on vaikea menestyksekkäästi vastata pasifismilla.

Oma kirjani on sipulin sisintä osaa. Sinne poikanikin pääsee jonain päivänä mutta hänenkin täytyy edetä kerros kerrokselta. Välillä joutuu uutisia katsellessan vähän itkemäänkin, mutta on vaan kuorittava. Kirja kertoo mielemme mekanismeista, jotka mahdollistivat 2. maailmansodan aikanakin tapahtuneet kauheudet - ja ikävä kyllä ne eivät ne jääneet sinne. Abu Ghraibin sotavankien sadistisille kidutus- ja nöyryyttämisorgioille löytyvät vastaukset samoista mekanismeista. Kyetäkseen systemaattisiin julmuuksiin, toimeenpanijoiden on ensin nöyryytettävä uhrinsa eläintäkin alhaisemmaksi, ihmisarvo on poistettava. Esimerkiksi nöyryyttämällä seksuaalisesti tai syöttämällä uhrille tämän omaa ulostetta. On pakko ensin etääntyä uhristaan - he eivät ole niin kuin me - muuten inhimilliset tunteet estävät kanssaihmisen epäinhimillisen kohtelun. Kauheaa kyllä, inhimillisesti katsottuna sotavankilan kuulusteluhuoneessa on kaksi uhria.

Little Boyn pudottamisen Hiroshimaan taas mahdollisti molemminpuolinen, kansallisen moraalin luisu, sodan edetessä. Vastapuolen tekemät kauheudet pommituksineen sekä omat pommitukset alati lisääntyvine uhreineen, saavat kansat hiljalleen hyväksymään yhä rankempia toimia omille joukoilleen. Saadakseen miljoonien sotilaiden tappamisen loppumaan, oli uhrattava muutama satatuhatta japanilaista siviiliä - näinhän asia koulussakin perusteltiin.

Totuus lienee, että pelkkä ydinaseen voimademonstraatio Japanille, jossakin autiomaassa, olisi saanut Japanin antautumaan. Ilman Hiroshiman ja Nagasakin ihmisuhreja. Mutta verenhimoisia sotahaukkoja on aina ollut, eräskin tiedemies oli erittäin huolestunut sodan loppumisesta, ennenkuin hänen ydinpommiaan ehdittäisiin käyttää. Tilanteessa, jossa moraali on kauheuksien ja pelon luisuttama, haukkojen perusteluita niellään usein kyseenalaistamatta. Irakin kallioista ei löytynyt joukkotuhoaseita, vain öljyä.

Paluumatkamme kuluu pitkälti hiljaisuudessa, kaikista ajatuksistani ei ole vielä aika kertoa, Spitfiren moottorin mahtava kuutiotilavuus riittää yhä hetken. Taustapeilistä vilkaisen hänen pyöreitä kasvojaan. Hän on niin miettiväinen, että arvelen hänen silti käsittelevän samoja asioita kuin minä. Omalla tavallaan.
- Salaatin syöminenkin on asemiensa pitämistä, hän sanoo yllättäen.
- Kuinka niin?
- Muuten tulee opettajalta huomautus.
Kiitos! Yksi lause nosti ihmiskunnan sadan vuoden moraalitaakan harteiltani hetkessä. Ensinnäkin se selittää farkkujen taskussa olleen tomaattiviipaleen ja sen, että joustamalla vähän - edes näennäisesti - voi usein säilyttää rauhan ja silti pitää asemansa!

Naurattaa, mutta poika kirmaa jo koulupihan poikki reppu heiluen, kohta on ruoka. Sipulin toinen kerros on kuorittu, ei kyyneleitä.

Millaista se on?

Katsoin Reindeerspottingin. Sehän on K-18 luokiteltu dokumenttielokuva, ilmeisesti koska sen katsotaan voivan houkutella huumeidenkäyttöön. Perustelua on vaikea ymmärtää, sillä se kuvaa todella lohdutonta narkomaanin arkea. Tosin vailla huumeidenkäytön suoraa tuomitsemista, mutta kyllä se riittää.

Rovaniemeläisenkin narkomaanin arki muodostuu rahojen hankinnasta pikkurikoksilla, riippuvuuden ylläpitämiseksi. Käyttö ei näytä biletykseltä - niinkuin ei ole alkoholistinkaan arki, vaikka joka päivä "juhlitaan" - istutaan kimpassa jonkun sekaisessa kämpässä ja piikitetään. Yhdentekevän tv-ohjelman pyöriessä välinpitämättömien silmien edessä. Sen siistin olotilan on pakko olla jokin minimaalinen piste käyttäjän korvien välissä, katsojan valtaa ainoastaan jokin säälin ja inhon välinen ristiriitainen tila. Rojottavat kuin zombieryhmä, hikisinä ja velttoina kirpparilta hankituissa nojatuoleissaan.

Tavallisilla nuorilla on yleensä unelmia. Reppumatka Australiaan, pähkinäfarmin kommuunissa eläen, samanhenkisten ympäri maailmaa tulleiden kanssa. Tai rahan säästäminen rouhean auton hankintaan, ehkä se iPhone? Tuossa iässä kokemukset ja tavarat ovat vielä tulevia ihmissuhteita todellisempia, eikä siinä mitään.

Piikittäjätkin unelmoivat samoista asioista, mutteivät tule koskaan saavuttamaan niitä. Eivät he ole menossa mihinkään, paitsi käytön jatkuessa, alaspäin. Varkauksien, huoraamisen ja vankilan kautta kuljetun vakiotien päätepysäkki on usein paskainen patja, ruiskun yhä roikkuessa käsivarresta. Pulssin hiljaa hidastuessa ja hengityksen lakatessa, nurin kääntyneet silmänvalkuaiset ovat vielä hetken kiiltävät. Sitten se on ohi.

Ja jos eivät aineet suoraan aiheuta kuolemaa, oheisolosuhteet usein tekevät. Ihmisiä tippuu sekavina parvekkeilta tai saavat hedelmäveitsen lapaluiden väliin nukkuessaan höyryjä pois, kavereiden sekoillessa ympärillä. Velat peritään aina tavalla tai toisella, yhdeltä elokuvan päähenkilöistä puuttuu pari sormea. Kuulemma väärinkäsitys.

Elokuvan kuvaamisen jälkeen Jania odotti vankila, missä hän pääsi tiettävästi eroon aineista ja lopulta vapautui. Elämä sai uuden käänteen?
Syyskuussa Bangkokin kujilta löytyy laiha suomalainen henkilö puhelinjohtoon hirttäytyneenä. Ruumiilla oli käsivarressaan samanlainen tatuointi kuin Janilla, mutta henkilöllisyyttä ei ole virallisesti vahvistettu. Pakotin itseni katsomaan kuvaa netissä, koska minulla on kaksi lasta. Aion taistella, olen sellaisen realismin tarpeessa - pahaa teki.

Aineetko veivät jälleen voiton? Koituiko kohtaloksi rästiin jääneet velat? Vai muut oheiskuviot? Se on oikeastaan yhdentekevää - elämän ei pitäisi mennä noin. Tottakai piikittäminen on oma valinta, muttei se poista piikittäjänkään oikeutta onnellisuuteen. Tai ympäristön turhautumista valintaan. Eikä lohduta surun murtamia vanhempia, jotka kantavat langanlaihan lapsensa arkkua, tyhjänä ammottavaa kuoppaa kohti.

Miten tuollaisen elämän näyttäminen voisi houkutella uusia nuoria huumeiden pariin? Heitähän ajaa yleensä kokeilunhalu ja mystiset kielletyt asiat sekä hetken mielijohde. Ehkä kavereiden kertomukset siisteistä tripeistä? Ihmisen täysi päättelykyky kehittyy vasta aikuisena, jolloin nuorilta menee varmaan monesti ohi, että he kuuntelevat narkomaania, joka usein itsekin myy aineita. Ja uskomatonta kyllä, nuoret ovat edelleen huonon ja ristiriitaisen huumetiedon varassa.

Mystisyys asian ympäriltä pois, sen myötä vanhemmilta ja käyttäjältä suurin häpeä. Jolloin nuori uskaltaa aikaisemmassa vaiheessa kertoa solmuun menneestä käytöstään. Pöytään inhorealismi ja konkreettiset asiat. Selkeät vaihtoehdot - elämäsaldo - jos valitset tuon, tuo on sinulta satavarmasti pois.

Katsokaa yhdessä Reindeerspotting ja keskustelkaa. Nuoret ovat fiksuja, joten vaihtoehdot on esitettävä rehellisesti: voit selvitä aika kauan piikittelemälläkin, mutta lopulta kuolemakin voi tuntua helpotukselta; ainoalta luontevalta vaihtoehdolta. Rakastan ja tuen, mutta itse tuhotun elämän läpi en tule itkien raahaamaan. Valitse mitä elämältäsi haluat, ainoastaan sinulla on se valta.

Moni kanava takapuolesta

Isänpäivän aamuna ajattelin Madventures-Rikun takapuolta. Viidakossahan siihen pesiytyi bakteeri, joka nyt on - toistuvista leikkauksista huolimatta - syönyt perslihaan kanavia. Jolloin ajattelin jotain lihamyllyn tapaista, josta tursuaa monta suikeroa vierekkäin.

- Ihan oikein sille, sanoo vaimoni (muuten empaattisuuden huippu), vierelläni aamuhämärässä.
- Se on vakava tila, kun ihminen vapaaehtoisesti luopuu integriteetistään ja intimiteestään, hän jatkaa.

Ja koska sairaalamme ovat ennestään täynnä ja ihmisiä kuolee leikkausjonoon, on vastuutonta asettaa oma terveytensä vapaaehtoisesti vaaraan viihteen ja elämyksen vuoksi. Minua harmittaa, aasinsiltana Rikun takapuoli muistutti minua nyt siitä, että jätevesiasetuksen mukainen paineviemärimme pitäisi pestä. Se on maalla asuvan isukin isänpäiväohjelma.

Jethro Rostedt osallistui "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmaan. Joka ensinnäkin on nimihirviö, samalla kaavalla ajateltunahan Madventures olisi "Syövät syömäkelvotonta viidakossa" ja Diili vuorostaan "Paimentaa urveloita Hervannassa". Nyt Jethrolla on kotisivut, joilla hän tuotteistaa itseään mm. t-paitojen avulla ja laukomalla turkulaisvaarien iskufraaseja. Sivuilla on myös Jethron ylläpitämä blogi. Viimeisimmän kirjoituksen otsikko on "Erinomaista Juhannusta kaikille!". Taisi narrin osa tanssiohjelmassa syödä päivityshalut.

Mitä pahaa? No, sanotaan näin, että jos puettaisiin lihava koira folioon ja opetettaisiin löntystelemään Ritari Ässän tunnusmusiikin tahdissa, suvun nauraessa sivusta kippurassa, saattaisi joutua käräjille eläinrääkkäyksestä. Erona on kai, että ihminen kykenee arvioimaan asiaa itse. Ja että tamperelaiset elävät asialla kevyesti kolme lisävuotta.

Osallistumiseen Selviytyjät-tyyppisiin ohjelmiin, jossa joka viikko pudotetaan yksi kilpailija, houkuttelee joko raha, julkisuus tai elämys. Mutta jos kannustin olisi elämys, samaa tehtäisiin yksityisestikin joka puolella Suomea. Eli kutsuttaisiin kaverit mökille viihtymään ja ilta menisi kutakuinkin seuraavasti: Alkuillasta tunnelma on katossa, tervetuliaismaljoja kilistellään. Mutta kun Martti lähtee hakemaan saunapuita, seläntakainen kehvelöinti alkaa välittömästi; Martti on illan suurin uhka ja kestävin saunoja. Martti palaa jälleen mökkiin ja kaikki hiljenevät, jolloin Jouni vie hänet kuistille ja kertoo, että ainakin hän haluaa Martin olevan mukana illan loppuun asti. Martin kasvoista näkee huojennuksen. Myöhemmin heidän saunoessaan, Martti sanoo ottavansa vähän happea ja menee kuistille. Jouni kurkkaa ikkunasta ettei Martti ole kuuloetäisyydellä ja sanoo, että nyt se on tehtävä! Kaikki menevät ulos ja kesken saunakaljan ilmoittavat: Martti, se on nyt sillä tavalla että sun on lähdettävä. Olet aivan mahtava persoona, mutta tällainen tää elämys nyt vaan on.

Yllätys on täydellinen, Martti todella oli siinä luulossa, että voisi jäädä illan loppun asti, näinollen pettymyskin on valtava. Sitten kaikki halaavat Marttia, joka lähtee kohtalonsa hyväksyneenä kävelemään, pelkkä pyyhe ympärillään, pimeää metsää päin. Ja muiden tunnelma on pilalla ja koko loppuillan ihmiset tuijottavat tyhjästi eteensä, yksi nyppii kaljapullon etikettiä ja toinen kuollutta nahkaa jalkansa kovettumasta.

Ja ensi viikolla taas sama juttu, kunnes kaikki kaverit on häädetty ja jäljellä on - vailla keskustelukaveria - enää yksi vesiryppyinen saunoja. Joka saa pääpalkinnon; syödä kälynsä hiiligrillatun istukan. Niinkuin Madventuresin toinen puoli, Tunna Milonoff teki taannoin televisiossa. Onneksi olkoon!

Yksi maa, yksi kansa?

Kaaos-teorian yleisimpänä esimerkkinä kerrotaan Etelä-Amerikan viidakossa lepattavan perhosen siiveniskun aikaansaamasta ilmanpyörteestä. Sen vaikutuksesta lähtee liikkeelle ilmavirtoja muuttava tapahtumasarja, jonka ansiosta kolme kuukautta myöhemmin Japanin itärannikkoa piiskavassa syklonissa kuolee kymmeniä ihmisiä. Kuulostaa mahdolliselta mutta todella epätodennäköiseltä?

Ehkei sentään, sama periaate toimii muillakin alueilla. 28. kesäkuuta v. 1914, neljän bosnialaisen teinipojan nationalistisesta päähänpistosta, salamurhattiin Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinand ohiajavaan autoonsa. Tapahtumasta lähti liikkeelle monimutkainen, mutta vain kuusi viikkoa kestänyt, poliittiseen umpikujaan päätynyt tapahtumasarja, kohtuuttomine uhkavaatimuksineen, väärinkäsityksineen ja ylireagointineen. Muutaman Sarajevon laukauksen johdosta, Euroopan kansat löysivät siis itsensä yllättäen 1. maailmansodan keskeltä. Jonka neljän vuoden aikana kuoli 8,5 miljoonaa sotilasta ja lukemattomia siviilejä.

Ja 1. maailmansodan tapahtumat pohjustivat toista maailmansotaa. Toinen maailmansota vuorostaan suurvaltojen välistä kylmää sotaa, joka oli eskaloitua 3. maailmansodaksi v. 1962, Kuuban kriisin myötä. Silloin kahden ihmisen - Kennedy ja Hrushtshev - henkilökohtainen maltti tyynnytti jo väistämättömältä näyttäneen ydinsyklonin. Ja esti todennäköisesti ihmiskunnan tuhoutumisen, sellaisena kuin sen tiedämme. Mikä tuskin oli ollut niiden neljän impulsiivisen bosnialaisen teinin tarkoituksena?

Heidän kotiseudullaan, laukausten jälkipyörteet puhaltavat edelleen. Bosniassa lietsottiin 90-luvulla heimoja tilaan, jossa massamurhat ja etniset puhdistukset olivat jälleen mahdollisia. Kansallismielisten laulujen tahdissa lahdattiin ja raiskattiin.

Siksi on lähinnä masentavaa lukea, kuinka nationalismia jälleen nostetaan jaloksi ja yleväksi teemaksi, tulevissa eduskuntavaaleissamme. Esimerkiksi loviisalaisen KD:n ehdokkaan, Jouko Pihon toimesta. Hän luonnehtii itseään tervehenkiseksi Suomen parasta ajavaksi kansallismieliseksi kansallisrationalistiksi.

Nationalismi ei ole rajasidonnainen, vaan heimosidonnainen. Esimerkiksi Bosniassa on serbejä, kroaatteja ja bosniakkeja, ja Ruandassa tutseja sekä hutuja. En pidä lukeneen Pihon luonnehdintaa itsestään kansallisrationalisoijana, pelkkänä termileikkinä, joten olisi mielenkiintoista tietää mitä heimoja tai elementtejä hän on Suomesta rationalisoimassa - uskon itse kuuluvani sellaiseen. Sen tiedän että Karjalaa (hänen heimoaan?), hän on kansallismielisin sanoin vaatimassa Venäjältä takaisin. Ote Pihon kansallismielisestä laulusta: "Karjala Suomen taas on, helma Suomen neidon. Liehuu lippu Suomen, alkaa uusi huomen".

Suomi näyttää niin eheältä, ettei siihen säröä saa. Mutta onko se? Pitkät länsi-suomalaiset ovat geneettisesti lähempänä italialaisia kuin lyhyitä itä-suomalaisia, laajempaa sekoittumista on tapahtunut vasta edellisen vuosisadan aikana. Oliko se hyväksi? Ryhmäthän olisivat etnisesti puhtaampia ilman. Entä kaksikieliset avioliitot? Ruotsalaisuuden päivänä laulettava "Modersmålets sång", on oman kielen upeutta ylistäessään kovin nationalistinen. Tuhosiko perheiden sekoittuminen tämän kirkkaan kielellisen puhtauden?

Nationalismi ei eheytä valtioita. Päinvastoin, se hajottaa niitä yhä pienempiin, toisiinsa vihaisiin osiin, niin että lopulta insinöörit saattavat vihata puuseppiä ja lyhyet pelätä pitkiä (vrt. tutsit ovat pitkiä ja hutut lyhyitä). Vahvassa kansallismielisyydessä korostetaan usein omien kirkasotsaisuutta, jaloutta ja rohkeutta. Loogisena lähtökohtana on tietysti silloin, että muut ovat sitä vähemmän. Mikä synnyttää muissa oman kansallismielen. Ja taas mennään, liput liehuen niinkuin futishuligaanit joukkotappeluun.

Ikävä myöntää, mutta eduskuntavaaleissa pitäisi - oman infran vuoksi - suosia paikallista. Mutta epäilen että vaalikone, hyvin luetun ja raamatusta oikeutuksensa saavan profeetan ja kansallisrationalistin edellä, saattaa tarjota minulle vaikkapa pornaislaista feministiä tai pelkän peruskoulun käynyttä vihtiläistä homoa. Lähempänä omia arvojani.

P.S. Kansallisrationalistien vastauksen tiedän jo etukäteen: olen käsittänyt kansallisrationalismin täysin väärin ja ylireagoin; kaaos on epätodennäköinen. D.S.

Pyhä puun ja kuoren välissä

Kirkosta eroamiseeni johtaneet tunnelmat muistuivat elävästi mieleeni Ajankohtaisen kakkosen Homoillan aikana. Seurasin ohjelmassa esiintyneiden kirkon edustajien tunnekylmyyttä, vääränä pitämäänsä kohtaan, lievän hämmenyksen vallassa.

Yksittäistä naispappea, joka oli vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja, tuomittiin uskontovereidensa toimesta synnintekijänä. Studioon kivitettäväksi uskaltautuneet seksuaalivähemmistöjen edustajat pudistivat toistuvasti epäuskoisina päitään. Näki että osaa 2000 vuotta vanhat sitaatit loukkasivat kovasti. Nykypäivän tekniikkaa ja vuorovaikutteisuutta käytettiin illan mittaan ahkerasti; tekstareita ja nettiä, mutta keskustelun kantava äänensävy oli kuin homeinen henkäys menneisyyden kellarista. Kirkko ei selvästikään ole kaikkien.

Hämmentävä kokemus oli lähinnä sen vuoksi, että varsinkin Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen leveästi hymyilevät kasvot muodostivat absurdin yhdistelmän suusta ulos tulleiden, toisia nuijivien sanojen kanssa. Katakombeista lähteneen ja alkutaipaleella erilaisuutensa takia vainotun liikkeen odottaisi olevan ymmärtäväisempi. Mutta nähtävästi miljardiomaisuus sekä helvetin ja taivaan hallinnointi toivon ja armon monopolilla eivät enää mahdu samaan tilaan nöyryyden kanssa.

Ympäristön johdonmukainen reaktio iski kuin tuomitusta takaisin kimmonnut salama; Eroa kirkosta-nettipalvelun kautta kirkon jätti - kuin pahan tavan? - vajaat 20.000 henkilöä, ja haava vuotaa yhä. Eroakirkosta.fi osoitteessa pystyy eroaan myös perustelemaan. Mielenkiintoista on, että tuonkaltaisen illan jälkeen voidaan aina todeta osan eronneen kirkon liki kaiken tuomitsevan kannan johdosta, osa liiankin sallivan linjan takia. Eli jos kirkko haluaa jäsenmääränsä säilyttää, sen kannattaisi pysytellä erossa arvokeskusteluista kokonaan?

Quo vadis? Raamattu on kirkon peruskivi mutta samalla pallo jalassa. Sen sisältö on ajalta joka oli nykyisestä kovin erilainen. Pyhänä pidettyä tekstiä ei voi mennä muuttamaan, joten jäljelle jää tulkintojen luova muokkaaminen, ajassa muuttuvien arvojemme mukaisiksi - harva tuskin haluaisi muuta? Muuttumattomuushan tarkoittaisi yhä tänäkin päivänä vääräuskoisten kirjaimellista kivittämistä, ja helvetissä nähtäisiin jokaikinen. Ylpeitä ja ylensyöneitä myöten.

Mikäli kirkko joustaa raamatun totuusarvosta, modernin inhimillisyyden vuoksi, tulee uusi eropiikki. Mikäli se ei tee sitä, eroaminen jatkuu tasaisesti entisellään. Ole siinä sitten - tilanne on pirumaisen paradoksaalinen. Kirkon puolelta veikkaankin seuraavan siirron olevan tiukka itsesensuuri, näennäisillä muutoksilla mutta kaikkea muutosta jarruttaen viimeiseen asti. Niinkuin aina ennenkin. Nyt halutaan etteivät kirkon jäsenet eroaisi, vaan vaikuttaisivat kirkon sisällä. Miksi? Jos syntyisi iso kansanliike kirkon sisällä, tuosta raamatun totuusarvon heikentämisestä, tapahtuisiko silloin niin? Ei.

Tuskinpa monikaan luopui viime viikolla uskostaan mutta operaattori meni kyllä vaihtoon, ja useimmat siirtyivät oletettavasti suorakytkentään. Raamatussa ei mainita ihmisen ja Jumalan välillä sanallakaan pappeja, rovasteja, kirkkoherroja, piispoja tai arkkipiispoja. Nuo ovat kaikki raamatun omineen instituution omia keksintöjä. Työn, vallan ja rahan jakamiseksi raskaissa hierarkiaportaikoissa ja holveissa.

Tullaan viimein kirkon harjoittamaan hyväntekeväisyyteen: ainakin muissa varainkeräyksissä pidetään arvelluttavana, mikäli suurin osa kerätyistä varoista uppoaa keräävän organisaation struktuureihin, vain murto-osan päätyessä avustettavalle kohteelle. Miksei siis tässäkin?

AIVRAH

Heikki Hiilamo kirjoittaa blogissaan osuvasti: "Maahanmuuttajavihamielisyys on osin yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ironista on se, että samat puolueet, jotka ovat rapauttaneet perusturvaa ja lyöneet laimin työllistämistoimia, osoittavat nyt ymmärrystä sille kiukulle ja kaunalle, jota ne ovat politiikallaan itse ruokkineet".

Suomalaisen sosialidemokratian peruspilareiden pystyttäjät kääntyisivätkin haudoissaan, kuullessaan Eero Heinäluomaa ja Jutta Urpilaista taistelemassa ihmisten eriarvoisuuden puolesta. Yhtenäisyyden voiman hajottaen ja köyhää köyhän kimppuun usuttaen. Enää puuttuukin narsistinen aistiharha siitä, että pystyy tämänkin jälkeen määrittelemään itsensä kansantalojen juhlapuheiden kautta. Tekojen sijasta.

Solidaarisuus tarkoittaa Wikipedian mukaan "yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Käsite ei rajoitu ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan".

SDP:n legendaarinen ajattelija Yrjö Kallinen (1886-1976) kuvasi puheissaan ihmisiä, jotka kulkevat arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa ja toistavat oppimiaan valmiita lauseita. Ollen kiinnostuneita vain omasta menestyksestään ja haalien maallista mammonaa, samalla kilpaillen keskenään ja sivuuttaen kanssaihmisensä.

Heikkojen esitaistelijoiksi ilmoittautuneet demari- ja persujohtajat kuuluvat itse maamme taloudelliseen eliittiin. Harvalla suomalaisella on varaa säännöllisesti lentää Englantiin jalkapallopelejä katsomaan, kuten Timo Soinilla. Tai ansaitse 14.000 euroa yksinkertaisesti olemalla läsnä kahdessa kokouksessa, kuten Jutta Urpilainen. Heidän oma elämäntyylinsä on räikeässä ristiriidassa edustamansa aatteen kanssa.

Suomessa tarvittaisiin nyt radikaalia feministipuoluetta, sillä moni miesäänestäjä on aika höntti. Riittää että joku tv:ssä väittää ramadanin vieton Suomessa yleistyessä, meidän kaikkien saunakaljat saattavat olla vaarassa. Sen jälkeen on samantekevää oikaistaanko asia myöhemmin ylilyöntinä, uhkan kuva on meihin poltettu kuin kuuma kiukaan luukku kannikkaan, "AIVRAH". Palaneen persukarvan haju onkin vaalien ykköstuoksu.

Nainen on selvästi parempi hahmottamaan keskustelun tiimellyksessä, yksinkertaistavien vertauskuvien ammottavat loogiset aukot. Mies taas tähtää väittelyn suoraviivaiseen murskavoittoon, tietäen mihin loppukaneettiin tulee päätymään, ja järjestäen sitten argumenttinsa niin että siihen päädytään. Se vaatii usein aika räikeää mutkien oikomista.

Entä ilmatilan hallinta? Taannoisessa Sinnemäen ja Soinin tv-väittelyssä, Soinin alaleuka kyllä nyki rytmikkäästi, mutta akustista tilaa ei ollut.

Tai ehkä me tarvitsemme perhepuoluetta - kyllä uusnatsillekin maistuu pannari. Ja äidin pusu, silloin kun muut natsit eivät näe. Maailma tarvitsee oikeasti katkeruudelta tilan syöviä lutuisia asioita. Miksei siis mikään puolue tartu näihin ketään loukkaamattomiin teemoihin? Logoksi sydänpiparimuotti ja sitten torille jakamaan pieniä lohdutusriepuja joissa on aamunyhvyn tuoksua.

Eihän tuo ole läheskään niin lapsellista kuin yhteiskuntamme nykyinen ilmapiiri, jossa pienimmästäkin yhteiskunnallisesta epiksestä itkuiset aikuiset repivät elektroniikkaleluja toistensa käsistä ja kamppaavat muita taapertavia ratikan ovella.

He toimivat niin koska ovat väsyneitä. Eikä silloin juokse järki tai esiinny myötätunto; se on koko populismin henkireikä. Siinä unenomaisessa tilassa kulkevia voi helposti lahjoa pienillä namuilla ja tottelevaisiksi pelotella valtavilla pimeän komeron mamuilla.

Minusta keinot näyttävät oman aatteensa myyneen henkilön rappiollisen moraalin ja ymmärtämättömyyden savuverholta.

Täältä ikuisuuteen kaikki on yhtä

Seison pimeällä pihalla ja katson kirkkasti loistavaa Jupiteria, tällä hetkellä kuun jälkeen lähintä taivaankappaletta. Viimeksi se oli näin lähellä vähän ennen syntymääni. Nyt minulla on lapsia, ja seuraavalla kerralla minulla on lapsenlapsia. Siinähän ne tärkeimmät - avaruuden sekunteja.

- Minä luulin että Maa on nopan muotoinen, sanoo nuorempi lapseni.
- Kuinka niin?
- Pihammehan on ihan tasainen, hän vastaa.

Ja niinhän se onkin. Juttelemme elämän mahdollisuudesta muuallakin, ja miltä se voisi näyttää, hän ehdottaa lammasta jolla on kuusi kirahvinjalkaa. Niin, meidän aikuisten käsityskyky on kutakuinkin samalla tasolla. Ajattelemme muun elämän olevan pitkälti samanlaista kuin omamme, vähän eri kombinaatioilla. Emme osaa kuvitella nähdystä kokonaan poikkeavaa. Esimerkiksi älyä vailla ruumista, tai tunteellista kiveä.

Stephen Hawking sanoi ettei hän tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta alkuräjähdyksen selittämiseen häntä ei tarvita, painovoimalaki riittää. Kiehtovinta mielestäni onkin aineiden taipumus järjestäytyä; jos suolaa sekoittaa veteen, veden haihduttua suola on järjestäytynyt takaisin samanlaisiksi kiteiksi kuin ennen sekoittamista.
Saarenmaan eteläisimmän kohdan, satoja metrejä pitkän hiekkasärkän uloimmassa kärjessä vastaan käveli pariskunta käsi kädessä. Pari metriä rantaviivasta veteen löysin kymmenkunta litteää kiveä päällekäin torniksi ladottuna. Kapean särkän molemmilla reunoilla erikokoiset sileät kivet ovat ryhmittäytyneet omiksi vyöhykkeikseen. Isommat ovat ylempänä ja pienemmät vesirajan tuntumassa, raja on selkeä. Ensimmäisen syysmyrskyn aaltojen avittamana tornin kivet palaavat siis taas samankokoistensa luo ja ensi kesänä joku latoo ne jälleen rakkautensa merkiksi torniksi.

Mitäpä muuta Carl Orffin Carmina Burana on, kuin mahtavaksi myrskyksi järjesteltyjä nuotteja. Muinaiset pyramidit ja oma talomme. Claude Monet´n aamuusvainen katedraali veden takana, kuin naisen hiukset aamuauringossa soittamassa spektrin värejä. Ja Riku Niemi ksylofonilla kertomassa Tapio Wirkkalan Pisara-sarjan ääninä. Suklaan molekyylirakenne on liki identtinen homejuuston kanssa. Noitahan me järjestelemme, aistit huumasta sekaisin.

Miksei me voida mennä kaukaiselle tähdelle, poikani kysyy. Sanon että vaikka se olisi mahdollista, tähti ei välttämättä ole enää siellä. Katsomme nimittäin vanhaa kuvaa, kuin viivästettyä formulalähetystä - tuo kaikki meni jo. Poikani silmät ovat pyöreät kuin pienet lautaset. Todellisuus ei ole aina sitä miltä se näyttää, kaikki on suhteellista. Vertaus salaman näkemiseen ja sen kuulemiseen kuusi sekuntia myöhemmin konkretisoi kahdeksanvuotiaallekin ajan ja tilan suhteen.

Kun kuurankukan ison haaran pientä haaraa katsoo mikroskopilla, sen rakenne näyttää identtiseltä ison kanssa. Ja ison haaran koko kuurankukan kanssa. Ja kun perspektiivin vie taivaamme kiviin ja galaksitasolle, galaksin pienen haaran rakenne toistuu isossa haarassa. Sama näkyy galaksien muodostamassa rykelmässä; galaksit näyttävät ryhmittäytyvän universumissa samalla tavalla kuin tähdet galaksissa. Jänteviksi, maalauksellisiksi ja säihkyviksi säikeiksi. Omiksi vyöhykkeikseen, pitäen samankaltaiset lähellään.

Ja se, hyvät naiset ja herrat, saa ihon kananlihalle. Koska siinä saattaa piillä vastaus aivan kaikkeen. Jos vempeleet otetaan meiltä pois, valmistamme jälleen pienen rummun sekä maalaamme, vaikka verellämme, rakkaimpamme kuvat luolan seinään. Järjestämme kivet kasoiksi ja pidämme samankaltaiset lähellämme. Toteutamme siis loputtomasti samaa kauneuden kaavaa kuin tunteellisilta vaikuttavat kivetkin - täältä ikuisuuteen, yhtä sinfoniaa soitetaan.

Tuon ulottuvuuden sisäänsä päästäminen on niin ravisuttava kokemus että kaiken tarkoituskin muuttuu toissijaiseksi. Ei paha.

Keisarin uudet aatteet

Jari Sarasvuo hakee jälleen otsikoita toteamalla Taloussanomissa että suomalaiset tekevät liian vähän työtä: "Ihmiset eivät kerta kaikkiaan kestä näin matalaa peruskuormaa. Nehän masentuvat käsiin". Hänhän on aikaisemminkin toteuttanut huomiotalouden lainalaisuuksia, hankkimalla mediassa huomiota eriskummallisilla tempauksilla ja epäkorrekteilla lausunnoillaan. Ja huomion myötä hänen oma liikevaihtonsa kasvoi, mikä toi jälleen lisää huomiota. Eli toimii?

Talousneron oma lento tyssäsi kuitenkin ensimmäiseen kunnon matalasuhdanteeseen. Enkä ihmettele, hänen asiakkaansahan toimivat reaalitaloudessa, ja ilmeisesti heidän liikevaihtonsa syöksyi siinä missä muidenkin. Jarin komeista ja kalleista opeista huolimatta.

Sarasvuon lentorata muistuttaa kovasti pyramidipelin elinkaarta. Sarasvuo teki mahtavaa liikevoittoa, siitä uutisoitiin, ja asiakkaat ajattelivat menestyksen olevan monistettavissa. Ostettiin kuningas Midaksen kosketusta. Ja niin kauan kuin ostettiin, Sarasvuo teki aina vaan parempaa tulosta, josta taas uutisoitiin. Mikä toi Sarasvuolle jälleen uusia asiakkaita.

Bernie Maddoff onnistui muutamasta matalasuhdanteesta huolimatta tekemään sijoitusrahastollaan jatkuvasti hyvää tulosta. Vaikka hänen sijoittamiinsa yhtiöillä meni heikosti. Myöhemmin selvisi että Maddoff maksoikin tuotot vanhoille asiakkailleen uusien asiakkaiden sijoituksista. Reaalimenestystä ei koskaan ollut ollutkaan.

Sarasvuo osoitti lopulta itse ettei keisarilla ollut vaatteita - vai pitäisikö sanoa käytännössä toimivia aatteita. Mikäli teoria siitä että jokainen pystyy oikean valmennuksen avulla mihin tahansa, pitäisi paikkansa, on vaikea ymmärtää miksi yhtiöllä joka on täynnä sen opin valmentajia, menee huonosti heti suhdanteiden laskiessa - on konsultin tarpeessa. Mitä huomiotalouteen tulee, niin Sarasvuon pääoma onkin nyt kulutettu loppuun - susi-huudot on käytetty - ketään ei enää kiinnosta. Ja sitä että hän on viimeaikaiseen kehitykseen pettynyt ja kutsuu nyt negatiivisia otsikoita kirjoittavaa lehdistöä riistomediaksi, on kai pidettävä osoituksena siitä ettei Sarasvuo itsekään ymmärtänyt oppiensa kaikkia ulottuvuuksia. Että voimalla on aina vastavoima.

Hurmioituakseen Sarasvuon julistuksista täytyi haluta hurmioitua, olla alunperinkin samaa mieltä ja saada vääristyneelle kuvalleen gurun vahvistuksen. Muuten Potemkinin kulissien ohi näki lapsikin.

Nettihuutokaupoissa myydään nyt Sarasvuon Huomiotalous-kirjoja halvalla, mutta kukaan ei anna ensimmäistäkään tarjousta. Mistä voi päätellä että kyse oli lyhytaikaisesta hypestä, eikä ajan hammasta kestävästä opuksesta menestyksekkääseen johtamiseen.

Kirjassaan Sarasvuo esittelee ajatuksiaan ihmisyyden ydinolemuksesta, mm. toiveesta saada toteuttaa itseään tärkeämpää tarinaa. Tässä kohtaa Sarasvuo lähtee kuitenkin karkeaan itselähtöiseen yleistykseen. Unelmaa itseään suuremmista teoista pidetään itseasiassa pettyneen ja epävarman yksilön merkkinä. Tasapainoiselta ihmiseltä tuo tarve puuttuu usein kokonaan. Joten se että Sarasvuon kursseilla oli johtoporrasta tungokseen asti on kai lähinnä traagista?

Huomiota kuuluu saada lapsena vanhemmiltaan - varsinkin pojan isältään. Eikä tasapainoisia johtajia synny vakuuttelemalla pikakurssilla tasapainottomille heidän olevankin kaikkivoipaisia. Historiamme tuntee kyllä muutaman esimerkin mitä sellaisella aistiharhalla voidaan saada aikaiseksi.

Ennenkaikkea hyvään johtamiseen tarvittaisiin sisäistä onnea, sillä ulkoinen huomio on vain sen laiha lohtu. Siksi toivon että Jari löytää sen pian.

Lepakonmetsästys

Henkilökohtaista-ilmoitusten lukeminen on minulle elämys. Ihmiset kertovat niissä tietämättään itsestään paljon ja tietoisesti mahdollisimman valikoidusti. Rehellisimmillään ilmoitukset ovatkin kun niissä kuvaillaan mitä toivotaan toiselta osapuolelta. Toiveiden tulkitseminen tosin vaatii aikamoisen koodikielen sisäistämistä.

"Halipulaa" potevat haluavat rutkasti musimusia. Ongelmaton tarkoittanee ettet polta tai juo. Vastaavasti "pikkupaheet ok" kertoo että ilmoittaja itse polttaa ja juo, eikä aio lopettaa. Kun haetaan raitista, toivotaan kutakuinkin absolutistia. Ja kun haetaan seuraa pimeneviin syysiltoihin kaiken hyvän merkeissä, se merkinnee että punkkua ja pihviä on luvassa. Ja ehkä vähän hankypankya suklaan jälkeen. Alkoholi on aika keskeinen asia, monet määrittelevät toiveensa sen kautta.

Nainen joka kertoo jo ilmoituksessa, että mikäli kontrolloimistarvetta on, et kohdista sitä häneen, on ilmeisesti kokenut kontrolloimista edellisessä suhteessa. Ja mies joka kirjoittaa että eronottajanaiset älkööt vaivautuko - elinkautinen luvassa? - on varmasti kokenut tulleensa syyttä jätetyksi. Kummankin on vielä liian aikaista notkua palstoilla, he tulevat vääjäämättä näkemään entisen kumppaninsa uudessa. Ja kun kirjoitetaan että "vakivastaajat älkööt vaivautuko", tietää että kyseessä on vaki-ilmoittaja, muutenhan hänellä ei olisi ikäviä kokemuksia mainituista.

Yksi selkeä ryhmä on sporttiset ja julistukselliset salaattireippailijat jotka eivät salli läskiryppyä lähelleenkään. Kaapissa on 30 lisäravinnepurkkia, lahjatelevision peittää pöytäliina ja sohvaa ei ole. Suositellaan armeijan alokasajan metsäkeikalla omimmillaan olleille ja sen sissimuonalla hengissä selvinneille. Myös seksuaaliset omavaraisuustaidot suotavat, biorytmejä on monenlaisia.

Kun nuorekas nainen etsii 35-45v miestä, jättäen oman ikänsä mainitsematta, tietää että aika jäntevää harppua on listalla - valiopuumaa. Vastaavasti kun mies ilmoittaa olevansa "miehenkokoinen", hän on tuskin salaattireippailija. Mutta nallekarhumainen voi olla astetta pienempi, rauhallinen löntystelijä joka käyttää pehmoeccoja, villapaitaa ja sammareita. Heidän pillereillään kontrolloidaan lähinnä verenpaineen ja -sokerin ääripäitä. Ok-näköistä käytetään itsestään kun ei haluta ottaa kantaa, tavallisennäköinen on keskivertopyöreä ja hoikka on usein laiha. Ulkonäkö on toinen avainseikka

Pitkätukkainen mies haluaa rock-, farkku- ja bootsihenkistä seuraa, mikä on minusta aika huvittavaa. Että tyylin täytyy olla samanlainen; farkut, farkkutakki ja sama molemmilla. Mikäli tuo olisi valtaosalle oleellista, käyttäisin kesällä vilpoisaa mekkoa ja vaimoni ajaisi päänsä.

Eräät pystyvät tivistämään toiveensa yhteen riviin: Haetaan naista (58430). Toiset taas yksilöivät enemmän kuin tilaan mahtuu. Silloin toiveet liittyvät usein varallisuuteen ja koulutukseen; akateeminen hakee usein akateemista. Mutta kun nainen hakee purjehdus- ja mökkiseuraa, se ei tarkoita että hänellä olisi purjevene ja kesämökki. Vaan että sinulla pitää olla. Rehellisin näkemäni oli nuoremmalla naisella joka haki varakkaan bisnesmiehen seuraa. Selvennettiin vielä että, joko olet mukava tai paljon matkoilla - ei tarvinnut arvailla.

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on kummalliset lyhenteet. Haetaan trans-, btm-, top-, tv- tai cd-henkilöä. Monikohan kotimekaanikko on mennyt neidon johtovyyhtä setvimään ja treffeillä järkyttynyt kun naisella itsellään on ristiriitaiset komponentit? Eikä lepakolla haeta lentävää rottaa joka välttää törmäilyt kirkumalla - ei edes sen näköistä. Ja jos keski-ikäinen pari Vantaalta hakee toista pariskuntaa mökilleen kaiken kivan merkeissä niin bridgenpelaajat älkööt vaivautuko. Räsypokkaa on luvassa.

Nälkäpäivät

Loviisan kouluissa on harjoiteltu nälkäpäivää varten jo muutaman kerran. Uusi keskuskeittiö ei pystynyt arvioimaan menekkiä oikein, jolloin viimeiset jäivät ilman. Muutama neuvokas tilasi jopa pitsoja lähetillä kouluun.

Olen ymmärtänyt että ruoka valmistetaan aamuyhdeksältä ja että viimeiset syövät annoksensa puoli yhden aikoihin. Lienee selvää että se on turhaa, ravintoarvot nimittäin syöksyivät kello kymmenen jälkeen. Siihen verrattuna pitsakin on terveysruokaa, sehän syödään vartin kuluessa sen valmistumisesta.

Vaimoni syö kunnallisella työpaikallaan - tai ainakin yrittää. Ruoka on usein mautonta ja lihakastikkeen rakenne kiisselimäinen. Mikä viittaisi siihen että siihen laitetaan esim. maissijauhoa, rakennetta paksuntamaan. Hyvää lihakastikkettahan ei tarvitse suurustaa, se paksunee itsestään kun paistinpalat mureutuvat ja samalla niistä liukenee kollageenia ja pinnasta irtoaa syitä. Liuennut kollageeni pitää ihon kimmoisana ja parantaa verinahan kuntoa estäen mustelmien synnyn - se tekee vaareille ja mummuille gutaa.

Mutta usein kastikkeessa on lihaa vähänlaisesti, eikä sitä ole kypsytetty tarpeeksi. Ehkä se johtuu siitä että mainio kalopsi syntyy 4 tunnissa, jolloin valmistus täytyisi aloittaa joskus aamuviiden aikoihin.

Häpeän puna poskillaan vaimoni jakaa sitten asiakkailleen sitä ruokaa mitä ei itse saanut alas. Mutta asiakkaat ovat nälissään ja odottavat malttamattomina.
- Juu sitä riittää kaikille, on tossa vielä pohjalla, tulen kohta sinnepäin, hän rauhoittelee ja annostelee lihapalat tasan kaikkien kesken. Tiukille menee.

Onhan siinäkin nostalgiaa, palata mielissään lapsuuden pulavuosiin. Jolloin viimeinen jäi ilman ja keittoon kaavittiin vähän pettuakin, rakennetta paksuntamaan.
Voi tietysti ajatella että on taloudellista ja ekologista olla valmistamatta yhtään hukka-annosta. Mutta oman kouluni pihalla oli aikoinaan oma sika, jolle ylijäänyt ruoka syötettiin. Ja lopuksi syötiin se sika, jolloin tuli korkoa perunankuorillekin. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.

Kaikki selvitykset graafeineen ja asiakastyytyväisyys-kyselyineen, ovelasti asetettuine vaihtoehtoineen, ovat teddykarvaista itsepetostamme varten, tarkoitamme muka omiemme parasta, vähäisistä resursseistamme huolimatta - maailman parhaassa maassa köyhyydellä on ahneen kasvot.

Vanhukset eivät yksinkertaisesti kehtaa kysyessä sanoa mitä oikeasti ajattelevat meistä - kuolemansa varttujista - osa myös pelkää jäävänsä kokonaan ilman ruokaa jos pullikoivat. Ihan oikeasti.

Ja lapset, joilta ei edes kysytä, kantavat jo nyt mukanaan syötävää kouluun. Kohta voidaankin todeta että kouluruoka on turha, kun niin harva sitä syö. Kevytmaitokin vaihdettiin ykkösmaitoon, siitä säästyy alle sentti per ateria. Mutta todellinen säästö tulee siitä, että puolet lapsista juo nyt mieluummin vettä kuin valkoista vettä. Vaikka heidän kasvavat luunsa huutavat kalkkia ja opiskelevat aivonsa rasvaa. He myös syövät vaarallisen vähän, koska ruoka ei maistu miltään. Joten todellinen säästö tulee - terveyden kustannuksella - siitä että mautonta ruokaa menee vähemmän kuin hyvää ruokaa. Näinhän ohjattiin ihmisiä käyttämään yksityisiä terveydenhuoltopalvelujakin. Huononnettiin julkista vaihtoehtoa.

Taloudellisesti lyhytnäköinen ja itseäänkin vahingoittava idiotismi saa huutamaan apua kädet levällään. Mutta yhtä hyvin voisi ymmärtäväisesti hymyilevän demokratiamme hätkähtämättä, mennä suoraan hirteen. Säästyisi nuorena näkemästä ja vanhana kokemasta - sekä muutama euro mukamas-rahaa.

Idän sisäänheittäjät

Keskustelufoorumilla venäläisestä postimyynti-morsiamesta kokemuksia omaava mies ylistää naisen ominaisuuksia kuin auton lisävarusteita: näyttävyyttä on, osaa laittautua ja on parempi sängyssä kuin kotimainen versio. Toinen kehuu että venäläiset naiset ovat uskollisia, pitävät kodin kunnossa, tekevät hyvää ruokaa sekä hoitavat miestään erinomaisesti.

Jonkin aikaa etsin sellaista postausta jossa kehuttaisiin postimyyntimorsiamen olevan aina samalla aaltopituudella, kuin toinen puolisko ja henkevä keskustelukumppani. Mutta pakko on antautua - ei löydy. Ehkä ongelmana on ettei ole yhteistä kieltä minkä kautta ajatuksia vaihtaa?

Viimeksi seurasin näitä kyyhkyläisiä marketin p-paikalla. Korkeakorkoisissa lilanvärisissä kengissä ja verkkosukissa eteenpäin sipsuttavaa merkkivaatteisiin pukeutunutta naista ja hänen perässään lompakko kädessään hiippailevaa nuhjua setää. Vääränkokoinen beige pusakka lepattaean, tökerösti lyhennettyjen laajahkojen alefarkkujen päällä. Naisella näytti olevan tuuheat keinotekoiset hiustenpidennykset takana, miehellä ne olivat kyllä aidot sekä takalähtöiset, mutta tehtyään matalaprofiilisen ja painovoimaa uhmaavan kierroksen pään ympäri ne päätyivät viimein viipaleeksi otsalle.

Epäsuhta oli samaa luokkaa kuin vaihdettu elämä Pietarin Talvipalatsin edustan ihmisvilinästä Tohmajärven takaisen rapatien päässä olevaan ränsistyneeseen, pimeään ja verhottomaan rintamamiestaloon. Jossa pitäisi sitten ryhtyä suomimiehen reippaaksi sisäköksi ja moottoroiduksi patjaksi - otan osaa. Avioliitossa jossa toinen pysyy viikkorahojen takia, hänellä on harvoin enempää kuin velvollisuuksia. Sellainen avioliitto kuuluisi lähinnä ammattiliiton siunattavaksi. Siis jos seksin ostaminen ei olisi rikos.

Mikäli täyden suomalaisen sosiaaliturvan saa avioliiton kautta parissa vuodessa, lihalemmenkipeä Ilpo joutuu laatumuijia tuomaan kuusi vuosikymmenessä. Sillä harva kestää Ilpon lempeä pesässään pitkään. Ja kun suomalaisia, omasta mielestään ansiotonta arvonlaskua sisämarkkinoilla kokeneita sulhoja on tuhansia, ostomorsiamia tulee meille idästä paljon. Kaksi viikkoa häiden jälkeen perässä seuraa usein pari yllätysmuksua sekä heikkojalkainen anoppi, parhaimmillaan jopa mystinen veli jolla on sormus sormessa mutta jonka vaimoa ei näy missään... Juuri sitä verovaroillamme rahoitettavaa perheenyhdistämistoimintaa mitä persut ovat kauhistelleet suu auki. Mutta jostain syystä muuten niin suorapuheinen ja tarkkaavainen Timo Soini katsoo vihellellen muualle. Kannatus alueella onkin vahva.

Perussuomalaiset ovat itsetyytyväisinä paistatelleet suorapuheisuuden valossa, osoittaessaan innokkaasti kaikkia maahanmuutomme ongelmia. Niitähän riittää, mutta tämä aivan ilmeinen näyttäisi heiltä mystisesti unohtuneen, idän sisäänheittäjät. Ties monennetta vaimoaan rajan takaa hakevat miehet.

Tumma pizzerianomistaja koetaan rajan tuntumassa, palaneiden pizzerioiden perusteella uhkana - vie meidän työt ja naiset - vaikka kumpaakaan ei ole monella ollut pariinkymmeneen vuoteen. Mutta näillä herroilla tie sydämeen ei kuljekaan ensisijaisesti vatsan kautta, eikä vaaliuurnille peilin ohi. Sillä ironista kyllä, omaa maahanmuuttoavustamistaan ajatellen heidän kannattaisi äänestää vihreitä, ja heidän venäläisten vaimojensa kuulua SETA:an.

Vuori on jo täällä

Onhan tuollakin työllistävä vaikutus, ajattelen ja parantelen 10/14-otettani ratista. Hiidenmaan maaseudulla tyttö istuu tien reunalla maalaamassa pensselillä bussipysäkin joka toista reunakiveä valkoiseksi. Jokaikisen saaren pysäkillä on joko reilu täyshirsinen töhertämätön tuulensuoja tai vähintään penkki. Jota ei ole tarvinnut yhdistää kettingillä betoniporsaaseen.

Kuressaaressa vasarat paukkuvat, ja pensselit heiluvat metronomien lailla. Pienet kaivinkoneet mylläävät puutarhoita ja ajoleikkureilla leikataan puistojen jo ennestään lyhyitä nurmikoita. Täällä ilmiselvästi rakennetaan maata. On vaikea sanoa onko henki peräti kansallinen - jokainenhan tekee täälläkin ensisijaisesti itselleen. Mutta kun näky toistuu kortteli korttelin jälkeen, se ainakin tuntuu kollektiiviselta. Talkoita näkee paljon, viereiseen taloon vaihdetaan juuri joukolla kattopeltejä. Joka ilta kokonaiset perheet kerääntyvät ruosteisen grillin ympäri syömään. Kun pimeys laskeutuu näen enää "nahkhiirten" lennon tummaa taivasta vasten. Mutta naapurista kantautuu vielä puheensorinaa sekä naurua ja seuraavana aamuna he ovat taas katolla. Tere hommikustia toivotetaan täällä näköjään myös tuntemattomille, se tuntuu hyvältä. Tunnen itseni tervetulleeksi.

Haapsalussa yhdessä umpeenkasvaneessa puutarhassa harvahampaiset äijät polttavat tupakkaa parin autonromun välissä. Konepelti kelpaa pöydäksi, ympäristö puutarhajuhliin. Pöydässä ei ole valtavasti antimia, vähän leipää ja snapsia, mutta heillä on ilmiselvästi yhdessä hauskaa. Satamassa tuoksuu terva ja tuore öljymaali, valtava pitsihuvila on äskettäin maalattu. Koko ajan fiksataan.

Näen paljon tehottomuutta - meidän mittapuun mukaan - mutta valtavasti intoa ja kekseliäisyyttä. Happamia naamoja on vähän, mitä nyt joskus ahtailla parkkipaikoilla - ahaa, noikin oli Suomesta. Paikalliset ovat hyvinvoivan näköisiä, mietin dieettiä, mutta kyllä he samaa syövät kuin mekin. Stressikö meitä siis lihottaa? Sehän tiedetään että väsyneenä syö mitä sattuu, eikä nälkäisenä pitäisi mennä kauppaan. Panen lisäksi merkille että täällä naiset ovat selvästi naisia ja miehet miehiä. Ryhti on ylväs, ei Anu Saagim täysin väärässä ollut - vaikkei sitä saisi sanoa.

On aika pirun paradoksaalista että me läähätämme koko vuoden lisien perässä, voidaaksemme lomillamme matkustaa kaksi viikkoa ilmapiireihin joissa tahti on hitaampaa; samanhan olisi voinut kokea kaksitoista kuukautta kotona mikäli olisimme kaikki jättäneet juoksematta. Eikä meillä enää mitään yhteistä rakenneta, puretaan vaan niitä mielestämme kalliita rakenteita joita esi-isämme rakensivat, nyt täällä näkemälläni innolla ja ylpeydellä. Sitäpaitsi, pienen Kuressaaren kartalta löydän kolme punaista ristiä. Mehän ajamme yöllä sairaan lapsen kanssa Porvooseen - että kellä nyt sitten on vähemmän? Ero löytyy kuin 10/14-rattiotteestani, täällä kello on kymmenen vaille täydellistä, Suomessa kymmenen yli.

Loviisallakin olisi mahdollisuus näyttäytyä yhä useammalle vieraalle kauan kaivattuna henkisenä kotina. Paikkakunnaksi missä rasvaa on vähemmän suonissa, stressiä harvemmin aivoissa ja ystäviä useammin ympärillä. Me todella voisimme elää lomatunnelmissa vuoden ympäri, eikä tarvitsisi mennä vuoren luo, sillä vuori on jo täällä. Mutta päältä katsottuna ja kaiken ryönän alta sitä on vaikea hahmottaa.

Mitä se edellyttää? Suunnanmuutosta ja asenteen vaihtoa. Pienen, hitaan ja lähellä olevan arvon tunnustamista, nauttimista asioista jotka tuntuvat hyviltä olematta kalliita. Vilkkuvia teemapuistoja siihen ei tarvita, eikä Suomen suurinta puukauhaa. Puitteiden ei tarvitse olla hienoja, kunhan ne ovat aitoja, mukavia ja harmonisia - LWT-tapahtuman pöytään lyömää näyttöä todellisesta voimavarastamme ei voi kieltää.

Lopulliseen metamorfoosiin ei oikeastaan tarvita kuin halua, itsensä kuuntelemista ja muiden rohkaisemista - se on mahdollista. Meillä on jo kaikki: loistava sijainti, tarpeellinen historia linnakkeineen ja välttämätön vanhakaupunki sekä tervanhajuinen Laivasilta. Pisteet täytyy vain yhdistää viivoilla ja alue värittää, jolloin se ilmestyy eteemme.

Mutta ei se onnistu pelkästään kirjoituttamalla kaupungin merellinen ja perheenomainen lämminhenkisyys esitteeseen - se on elettävä. Pahempiakin rangaistuksia on.

Vaakatasossa, pystyasennossa ja linkkuun

Onpas noita sanomalehtiä taas kerääntynyt, ajattelin. Ja rupesin lajittelemaan mitkä päätyvät kierrätykseen ja mitkä säästetään. Samalla selailin.

Alkukesän mainoslehdessään Suomi-Soffa mainostaa: Nyt se päättyy! Totaalinen tuontikalusteiden loppuunmyynti. LOPPURYSÄYS. Ja seuraavassa mainoslehdessä hehkutetaan: Nyt se on loppu! VIIMEISET PÄIVÄT! Ja seuraavassa huudetaan taas kesäkalusteiden Kreisi-päivistä. Sitten onkin vuorossa Suvi-alen viimeiset päivät. Ja sen jälkeen Suvi-alen loppurysäys, viimeiset 6 päivää. Ja sen jälkeen kesäkalusteiden loppuunmyynti.

Muistuttaa erehdyttävästi "toinen linssi ilmaiseksi"-kampanjaa, joka on ollut voimassa viimeiset 30 vuotta. Mieleeni on aikuisena hiipinyt että ensimmäiseen linssiin saatetaankin piilottaa kaksinkertainen hinta... heheh... aikamoisia veijareita! Ensimmäiseen linssiin viilataan ja linssittömään silmään kustaan.

Takaisin lehtipinoon ja sohviin. Orionin apteekkilehdessä lääkäri Sami Vähäsantanen toteaa että ihminen on alunperin ollut pystyssä liikkuva olio, ei vaakatasossa sohvalla löhöilevä. Suolemme tykkää värähtelystä ja painovoima auttaa tavaran siirtämisessä eteenpäin. Niinpä näiden puuttuessa syntyy enemmän pieruja. Eikä panttaaminen ole hyväksi. Joten seuraavan kerran kun lähimmäisestäsi näkyy ettei kaikki ole kohdallaan voitkin siis kysyä: On ilmoja pidelty?

Keskimääräinen kertapäästö on artikkelin mukaan 35-90 millilitraa ja ääni syntyy peräaukon kudosten värähtelystä. Siltä se tuntuukin, mutta normaalina pidettävää määrää olin luullut suuremmaksi.

Olen huomannut että toiset kasvikset ovat varsinaisia päästöboostereita. Mutta se ei tunnu haittaavan joogaopettajaa Taavi Kassilaa, jonka bongaan alakerran tv-tasossa olevasta lehtinivaskasta. Hän kertoo Hyvä Terveys lehdessä syövänsä kasviruokaa, sillä lihalla on taipumus lisätä intohimoja. Kassila on elänyt vuoden selibaatissa, asuen 3000 ihmisen yhteisössä Keralassa. Selibaatissa hänen seksuaalienergiansa kuulemma jalostuu henkiseksi energiaksi, joka vie hänet lähemmäksi valaistumista. Hänelle se tarkoittaa "äärimmäistä onnen ja rakkauden tilaa, täydellistä vapautta kärsimyksistä".

Kuvassa hän istuu lotus-asennossa, itämaisaiheisen kuviotapetin edessä. Seinäpaperissa on kuvattuna suihkulähde, pilari jota kiertää anilliininpunainen köynnöskukka, turkoosi järvi ja sen takana sumuiset vuoret. Kassilan suu ylettyy juuri ja juuri korvasta korvaan. Toisessa kuvassa sama plastinen irvistys on tallennettu viistosti edestäpäin - sitä panovirtaa muunnettavaksi näyttäisi olleen aika paljon.

Eipä paljon sohvia tarvitse tuollainen yhteisö, eikä olohuonetta, ajattelen. Ja siinä mielentilassa oleviahan saa yöksi lotus-asennossa mahtumaan neljä neliömetrille, ja jos toisen pinoaa päälle ylösalaisin limittäin niin sitten kahdeksan. Eivätkä ne lisäänny, joten makuuhuoneita ei tarvita laisinkaan. Keittiökin taitaa olla turha, laiduntaminenhan on hurmaavan askeettista ja saa ihmisen varmasti tuntemaan tajunnan räjäyttävää yhteyttä Äiti Maahan - siinä hommassa ei muuten tarvita sitä ensimmäistäkään linssiä, turpatuntuma riittää. 3000 vegetariaanin ilmavaivojen pistekuormituksesta Keralalle Taavi ei sano mitään.

Lehtikassini on vihdoin täynnä, ja nälkäkin tuli. Poronkäristystä laitan, vaikka olenkin nyt hieman huolestunut, millaisiin tekoihin se minut vielä ajaakaan.

Suomalaiset supersankarit

Putin hyppäsi lentokoneeseen ja lähti sillä omin käsin sammuttamaan Venäjän laajoja metsäpaloja. Aiemmin hän pelasti kuvausryhmän hengen, hänellä kun sattui luonnonsuojelualueella olemaan mukanaan nukutuskivääri, juuri silloin kun karkuun päässyt suojeltu siperiantiikeri hyökkäsi heitä kohti. Salamareaktio ja napakymppi. Vau!

Näen mielessäni Timo Soinin sinivalkoraidallisissa speedo-uikkareissa jykevän suomenhevosen päällä. Kiikarissaan Karjala ja sen perunapelloille itärajan yli myrskyn kuljettamat coloradokuoriaiset. Ptruuuu! FennoMan in action!
Suomen Tarzan olisi tietenkin Alexander Stubb, juoksee Sallatunturin laelle ja painii jättiläismateen kanssa Kolera-altaassa. Puhuu tosin muutakin kuin apinaa ja raateluhampaat nähtyään leijonakin pakenee.

Mitro Repo on ennestään tuttu Supermunkkina, ei berliini- vaan brysselinmunkki. Väyrynen voisi olla Sähköankerias, moni on yrittänyt taltuttaa mutta aina on ote livennyt. Jutta Urpilaisesta saisi ilmetyn Kissanaisen, punainen lateksihame vaan verkkosukkien päälle... mraauh! Taistelukohtauksissa Jutta ei tähän asti aina ole tippunut jaloilleen mutta täyskääntö korkkaripotkun kera osui maahanmuuttajia "hyysäävien" haarusiin sitäkin napakammin.

Vanhanen on eläkkeellä oleva Hämähäkkimies, parhaat kärpäset on jo syöty ja verkko purettu - arkkivihollinen edelleen media. Elää nykyään selibaatissa, koska näköjään joka toinen naaras syöttää uroksen Seiskalle parittelun jälkeen. Sai supervoimansa uuniperunasta ja hypermäihän taistelussa Tupajumia (tutkiva journalisti Arvi Korvola) vastaan suuressa lautakasa-taistossa. Jalat ovat huonot ja muisti surkea, mutta ego on täyttä teflonia.

Kimmo Kiljunen on Ahmed Ahne ja Eero Heinäluoma tourettesta kärsivä Obelix. Samasta kylästä ovat myös Mauri Pekkarinen, itsestäänselvä Asterix ja Veltto Virtanen oivana Trubadurixina. Bardina jonka epävireisen laulun vuoksi kyläläiset työntävät persiljaa korviinsa.

Ilkka Kanerva on tietenkin 62-vuotias Batman, liitää öisin varusteet lepattaen hämärillä kujilla ja sekstailee... anteeksi tekstailee, valomerkin jälkeen klubijämien kanssa. Yöjuoksua mennään kolmas jalka päänä ja välillä polvillaan. Lannistumaton.

Tanja Karpela, eli Lois Lane, on tiukkahameinen povipommi. Lauren Bacallmaisesti nousee savukiehkura nurkan takaa aina nälän yllättäessä. Häntä tavoitelleena Teräsmiehenä nähtäisiin luonnollisesti Sauli Niinistö, mikäli hän ei olisi jo Jokeri, Batmanin vihamies. Edesmennyt Tony Halme muistetaan ilmeisesti Hulkina.

Nalle Wahlroos on Roope Ankka ja hänen lantinkiillottajana Akuna on Eero Lehti ja Akun ainona veljenpoikana Jyrki Katainen. Iines on yhtä kuin Mari Kiviniemi - takaapäin katsottuna. Hannu Hanhena ärsyttää Stefan Wallin.

Paavo Lipponen on Kostaja, norsunmuistinen muttei -nahkainen, mustaruuti-tussarilla aseistettu kaasupösö. Keskustan kansanedustaja Hannu Hoskonen vuorostaan on Näkymätön mies, tilastot näyttävät että nappia on paineltu mutta näköhavaintoja ei ole kellään.

Timo Kalli teki itsestään Pillin tai Pullan ja häntä läpsivänä Morttina nähdään Kanki-Kaikkonen - joka ei rumbassa tutise, eikä säätiössä vapise. Juha Mieto on luonteva Harald Hirmuinen.

Takavasemmalla ryhmäkuvassa näkyvät lisäksi Karvisen Osku-koira, eli Pertti Salovaara. Ja tohtori Sykerönä on vaikea kuvitella ketään muuta kuin Ilkka Taipaletta. Ben Zyskowicz on ilmiselvä Groucho Marxin ja Minni Hiiren rakkauden hedelmä ja Toimi Kankaanniemi se pastori Masista. Aamen.

Elämme kesän viimeisiä päiviä

Horisontista vyöryy valtava uhkaavan näköinen mustansininen pilvirintama. Mutta vielä on painostavan kuuma, kostea ja tyyni. Ja ihan hiljaista. Linnut lakkasivat laulamasta varttitunti sitten, nyt lehtikään ei enää värähdä. Yhdistettynä metsäpalosavun aiheuttamaan keltaiseen valoon tunnelma on epätodellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin helvetti on irti. Valtavat pihamäntymme taipuvat samanaikaisesti kuin ison kämmenen painamina. Minä juoksen kalsarisillani nurkan ympäri takapihan puutarhavarusteita pelastamaan, ympärillä jyrisee ja salamoi. Vastaani lentää lasten leluja, katkenneita oksia ja havuja. Jälkeenpäin istahdan märkänä eteisen jakkaralle, sydän jyskyttää ja adrenaliini virtaa - se tuli niin äkkiä.

Pari viikkoa aikaisemmin seisoin autolautan kaupassa.
- Katso, eikö olekin söpö? Viidesluokkalainen poikani kysyy.
Hän on valinnut matkamuistokseen valkoisen pehmolelun. Katson kaupassa hänen ikätovereitaan ja mietin että taisin päästä aika halvalla. Useimmat muut ovat kalliiden merkkitavaroiden kimpussa, harvalla on edes vanhemmat mukana. Yksi hänen ikäisistään mulkkaa pussihousuissaan poikani valkoista nallea kuin halpaa makkaraa.

Myöhemmin autossa on aikaa miettiä. Piruvie, jos hän haluaa nallen niin en minä rupea sitä häpeämään. Ostan vaikka kolme! Kyllä noita koruja, huppareita ja raybaneja ehtii vielä ostaa kyllästymiseen, raivoon ja epätoivoon asti. Samalla joudun kuitenkin vähän haikeana myöntämään että taidamme elää hänen viattoman lapsuutensa viimeisiä hetkiä. Ensi kesänä kaikki voi olla jo toisin.

Mutta kyllä hänelle sitä pitkän lapsuuden mahdollisuutta on sitten varjeltukin. Joka kerta "normaalin" maailman painaessa päälle ja hänen epäröidessään kahden vaiheilla, olemme sanoneet että muut tekee mitä tekee, me tehdään mitä me tykätään. Jolloin hän on aina valinnut sen mikä tuntuu hyvältä, eli leikin.

Nyt suunnittelemme isä-poikajuttuna langattoman verkon rakentamista, ja molemmille lapsille omat huoneet. Ja hän on saanut ensimmäisen treffipyynnön ja rakkauskirjeen. Minun ensireaktioni oli hämmennys - se tuli niin äkkiä.

Tiedän että kohta lentelee taas tavaroita, pinnoja katkeaa ja palaneiden päreiden katku leviää Venäjälle asti. Ulkomaailma ja tuleva on kuin se hiljainen ja vielä etäinen mutta koko horisontin levyinen tumma pilvirintama. Kesä oli ihana ja pitkä, helle ei ottanut loppuakseen koskaan, mutta tiedän että mitä kauemmin lämpöä kestää sitä kovempi on sitä seuraava ukkonen. Seisomme turbulenttien muutosten kynnyksellä. Hän on kohta teini-ikäinen - ja minä idiootti.

Toivon että hän aina halutessaan uskaltaa etsiä meiltä suojaa myrskyn keskeltä, mutta että jossain määrin pitää myös uhmata ja riskeerata. Täytyy nimittäin oppia ratsastamaan myrskyllä - koska sellaista elämä on - ja hänellä siihen on hyvä lähtökohta. Hän on herkkä, paljas ja täysin avoin mutta samalla sopivasti epäilevä ja varovainen. Eikä hän enää laula niin kuin ennen. Aivan kuin hän aavistaisi jotain.

Suomalainen voitti

Venäläinen ja suomalainen meni saunaan, suomalainen voitti. Koska venäläinen kuoli.

"Tämä osoittaa, että joitain ihmisiä on suojeltava itseltään", kirjoittaa tapahtuneesta saksalainen lehti. Olen heti puolustuskannalla koska mieleeni tulee oikopäätä yksi kuuma paikka, jossa pyrimme suojelemaan itseämme pääasiassa muita vastaan, sekä saksalaisia että neuvostoliittolaisia.

Itse tykkään saunoa niin että huulista lähtee tunto ja kehoni lähettää ristiriitaisia signaaleja - välillä saattaa käydä vilunväreitä ja karvat nousta pystyyn. Mutta kynsiä polttaa niin pirusti, jolloin istun sormien päällä. Mutta päätä ei saa tungettua mihinkään, päänahkaa kirvelee. Ei saa hätääntyä koska jos hengittää liian nopeasti palaa kurkku. Jälkeenpäin ihoni on laikukas pitkän aikaa. Dopingin otan jälkikäteen, 0,33 litran pullosta, ruskeaa jaffaa. Hikeä pukkaa vielä tunnin saunomisen jälkeen, tekisi mieli lähteä pesulle.

Onneksi tuollainen saunominen on vapaaehtoista, olisi ihan hirvittävää jos venäläinen olisi yrittänyt ovesta ulos mutta suomalaiset olisivat ulkopuolelta joukolla estäneet sen. Tai vaimoni lukitsisi minulta oven sillä sekunnilla kun olen päättänyt lähteä hornasta livohkaan. Päätöksen tehtyä ei nimittäin ole paluuta.
Itsensä turmelemisessa on erilaisia nyansseja. Pidämme surullisena, ja vähän pelottavana, jos tyttö viiltelee itseään partakoneen terällä. Sensijaan saunominen tajunnan ja sydämen keston rajamailla on jollain tavalla hienoa - eihän lajissa muuten akvaariosaunassa kilpailtaisi? Muttei itsensä lyömisessä piikkinuijallakaan kilpailla, taikka kuuman bitumin juonnissa. Tai mistä minä tiedän, Suomi on laaja maa.

Ruotsalaispsykologin mukaan tragedian taustalla saattoi olla Suomen ja Venäjän historialliset jännitteet. Arviota ei kannata ottaa hirveän vakavasti, sillä ruotsalaisethan eivät tiedä saunomisesta mitään. Heidän versionsa saunasta on laimea paistouuni, vain neilikat selästä puuttuvat - meillä heitetään löylyä niin että itkettää. Lisäksi hän arvelee ettei tilanne välttämättä olisi päässyt niin pahaksi jos saunassa olisivat istuneet havaijilainen ja fidziläinen. Ei niin, ja ruotsalaisen ja suomalaisen välinen kamppailu olisi loppunut vielä pikaisemmin. Mitä luultavimmin suomalainen olisi ottanut saunan ulkopuolella lukua, ja aikaisemmin ulos tullut ruotsalainen olisi elvyttänyt. Mutta suomalainen olisi voittanut.

Suomalaisia on menehtynyt viinanjuontikilpailuissa, hengityksenpidätyskisoissa ja ultrapitkillä juoksumatkoilla Afrikan halki. Liki kohtuuttomana onnenkantamoisena voidaan kai pitää, jos saa tietää voitostaan ennen kuolemaa, niinkuin viinanjuontikilpailussa tapahtui - jumankekka, mä tein sen!

Kun Tero Pitkämäki voitti kilpailuja liukuhihnalla Seppo Räty ilkkui kisastudiossa hänen heittävän väärällä tekniikalla. Otti liian kovaa vauhtia ja heittäytyi neitimäisesti lopussa. Itse Räty rymisteli juuri vasektomian läpikäyneen tyrannosauruksen tavoin viivaa kohti ja riuhtaisi viimeisellään olkapään paikoiltaan ja polven nivelsiteet paskaksi - mutta suomalainen voitti. Nyt kisastudiossa vuosia myöhemmin Rädyltä puuttui pari hammasta ja toinen silmä oli musta, joten arvelin hänen urheilevan jossain muodossa edelleen. Kamppailulajeja?

Maailmalla on saunaonnettomuuden jälkeen arveltu suomalaisia tyhmiksi. Eräässä lehdessä kirjoitetaan: "Tämä on varmaan järisyttävä tieto suomalaisille, mutta jos elävän olion panee kuumaan lämpötilaan, se usein kuolee. Tämä koskee myös ihmistä".
Törkeää, minusta sana "usein" on liioittelua, liki kaikki meistä ehtivät joka lauantai ajoissa ulos.

Itse olette tyhmiä... fläps! (läpsäisy pesukintaalla poskelle)... meidän sauna, ensi lauantaina klo 19. Ei vaseliinia, ei puranaa eikä brittikalsareita. Vain kuuma sauna, kaksi miestä ja yksi nahkavati - perkele tyhmät näytän!

Duudsonit, sotaveteraanit ja Tolpat

Duudsonit pilasivat salmiakki-kuvion, tuon Jussi-paidoissa esiintyvän vinoneliörivin. Vetäisemällä sellaisen niskaan tulee nykyään yhdistetyksi porukkaan joka lyö itseään nauraen nyrkillä naamaan, tai juo yllytyksestä tuopillisen yhteisräkää. Tai sitten omaa suoraselkäisyyttään ylistävään ja hiihtohaalareissa halonhakkuutaitojaan hellapoliisiehdokkaille karjuen esittelevään Juha Mietoon. Ei kiitos.

Salmiakki-kuvio on brändätty Duudson-tuotteeksi viimeisen päälle, penaaleissa, paidoissa ja lippiksissä, kohderyhmänä ilmeisesti koululaiset. Ihan nastaa, mutta kysymys herää paljonko Duudson-kuume on tähän asti maksanut veronmaksajille ja työnantajille, sairaala- ja työstä poissaolokuluina. Istuin itse odottamassa sairaalan vastaanotolla, vierelläni pieni poika jolla oli käsi poikki. Äiti kertoi ympäröivälle porukalle että poika oli väsännyt pyykkinarusta köysiradan, naru meni poikki ja poika tippui viidestä metristä kylki edellä maahan. Äiti manasi työstä poissaoloaan ja kirosi Duudsoneita, että sieltähän noi muksut mallia ottaa. Kun ei pysty millään kontrolloimaan mitä ne telkusta katselee.

En laittaisi myöskään "Kiitos 1939-1945"-paitaa päälleni. Ihan vaikka kunnioituksesta sotaveteraaneja kohtaan. Kiitos-paita on IKL:n väreissä ja mitä olen kantajien puheita sivusta kuunnellut, meillä on ihanne-Suomesta aika eri käsitys. Sama porukka on ominut leijonan vaakunastamme, t-paitoihin, tatuointeihin ja kultakäätyihin. Minulle itsenäisyys - josta kiitos kyllä kuuluu sodan käyneelle sukupolvelle - merkitsee sitä että meillä on oikeus itse päättää asioistamme, ja mikäli olemme kansana päättäneet esim. kuulua EU:hun, noudatamme myös sen sopimuksia ja määräyksiä. Jos direktiivit ovat takapauolesta, niitä kannattaa yrittää muuttaa. Ja jos ne ovat kohtuuttomat sieltä kannattaa irtaantua. Silti ei tulisi mieleenikään äänestää Itsenäisyyspuoluetta tai Perussuomalaisia maallemme suuntaa antamaan.

Svastika-symboli, eli hakaristi, oli taas alkujaan sanskriitin hyvän onnen merkki, Mesopotamiassa 7000 vuotta sitten. Sittemmin sen omivat Natsi-Saksa, jonka jälkeen se on koristanut paitoja lähinnä rasistisilla marginaaliryhmillä. Mutta ehkä aika parantaa nekin haavat? Kirkkomme käyttämä risti, krusifiksi, koristi nimittäin aikoinaan ristiretkeläisten haarniskoja ja kilpiä heidän kylväessään kuolemaa ja kauhua maailmalla. Silti se symboloi tänä päivänä kirkon mukaan lähimmäisenrakkautta, armoa sekä kaikkien uskovien pelastusta paratiisiin teoista riippumatta. Se on tainnut vaatia aika määrätietoista mielikuvamuokkausta, varsinkin kun paavien puheet kautta aikojen ovat olleet suorassa ristiriidassa mainitun tavoitteen kanssa.

Loviisalainen Tolpat-yhtye käytti salmiakki-kuviota kauan ennen Duudsoneita tai Lauri Tähkää. Kohta kai heiltäkin kielletään sen käyttäminen, kun joku rekisteröi sen omaksi. Tai lypsää sitä niin perusteellisesti että se käsitetään käytännössä yhden ryhmän merkiksi. Yksi Tolppien keskeisimmistä symboleista on niinikään ollut vaakunamme leijona - saa nähdä kuinka kauan se enää kiinnostaa? Heidän esiintyessään vieraissa kaupungeissa julisteet ovat kuulemma vetäneet paikalle keskimääräistä enemmän kaljua väkeä maihinnousukengissä. Asiaa ei paranna että Tolppien repertuaarista löytyy kappale nimeltään Rasvamulatti, jonka kertosäettä lähiömilitantit sitten huojuen euforiassa hoilottavat. Vaikka se kertoo jostain Suomi-Ilposta käristämässä itseään pilalle etelän auringossa. Samoin Bruce Springsteenin Born in the USA kappaleen kertosäettä lauletaan jenkeissä patrioottinen kyynel silmäkulmassa, vaikka se on vahva kannanotto USA:n hallintoa vastaan. Mahtaa turhauttaa.

Vanhan merkin tai sanan saa omia kuka tahansa ja muokata ihmisten mielissä haluamaansa suuntaan. Patrioottiseksi, eli isänmaalliseksi itseään kutsuva ryhmä Kansallinen Vastarinta julistaa tarra-kampanjassaan: "Monikulttuurisuus vahingoittaa lapsiasi". Okei, silloin en siis voi olla patrioottikaan, sillä onhan minussa ainakin metsäsuomalaista, rantaruotsalaista, luultavasti vähän germaanista haaraa ja kenties vähän laukkuryssääkin. Olen siis vahingoittunut.

Onpa tyhmää

Poltin kämmeneni hellan levyyn. Se ei näyttänyt kuumalta joten päätin kokeilla kädellä, rakkohan siitä tuli. Koin valtavan ahaa-elämyksen ja ryntäsin heti nettiin katsomaan mikä on tyhmyyden määritelmä. Aika jännää, olinko vihdoin törmännyt tuohon paljon puhuttuun ilmiöön?

Wikistä löysin seuraavaa: "Tyhmyys on ominaisuus tai tila, jossa tietoisuus ei ole järkevä". Hetken istun ymmälläni... enhän ymmärtänyt koko lausetta - mitä minulle on tapahtumassa!?

Sitten luen että sana "tyhmä" on peräisin sanasta "tuhma". Ahaa, tuhmuuden katsottiin siis ennen olevan tyhmyyttä. Ilkeät ja kurittomat yksilöt ajateltiin jollakin tavalla olevan hölmöjä tai vajavaisia. Sehän selittäisi miksi osa vanhemmasta väestöstä vieläkin kysyy vauvoista josko ne on ollut kilttejä? Tarkoittaen että esimerkiksi yöllä nälkäänsä huutaminen on tuhmaa. Minä taas olen pitänyt itse kysymystä tyhmänä.

Kirjailija Matthijs van Boxselin mukaan tyhmyys on mahdollista määritellä vain kielteisesti eli jonkin toisen ominaisuuden puutteeksi tai vastakohdaksi. Siksi sitä on varmaan luonteenpiirteistä tutkittu kaikkein vähiten? Koko aihe tuntuukin olevan vähän kiusallinen, kaikkia kuitenkin koskettava.

Van Boxselin mukaan tyhmyyteen liittyy lisäksi toimiminen tietämättään vastoin omaa etuaan. Ahaa, sehän taas tarkoittaisi että sisu on sen rinnakkaistuote, eli toimiminen hinnalla millä hyvänsä jonkin asian puolesta, piittaamatta siitä onko se edes järkevää. Oivallusteni myötä tunsin itseni taas fiksuksi.

Merrill Rick Chapmanin kirjan Tyhmyyden etsintä mukaan esimerkiksi teknologiateollisuuden on mahdollista luoda kokonainen teollisuudenhaara sisällöltään tyhjän doktriinin päälle. Hän kirjoittaa myös ettei yhdenkään johtajan tulisi luottaa yksittäiseen doktriiniin johtaessaan, vaan silloin tavallinen talonpoikaisjärkikin on parempi ohjenuora. Viisas mies, mutta millä Sarasvuo sitten eläisi?

Chapman ihmettelee että teknologiateollisuus kerta toisensa jälkeen törmää "ainutlaatuisiin" ja "yllättäviin" ongelmiin joiden ei voitu heidän mukaansa olettaa olevan ennakoitavissa - ajattelen finanssikriisiä ja teknokuplaa. Hänen mukaansa teollisuus yksinkertaisesti toistaa samoja erehdyksiä, vakaalla jatkuvuudella. Onpa tyhmää - mistä johtajille muka maksetaan? Chapmanin mukaan juuri siitä, eli korkea kyky hoitaa asioita on suorassa yhteydessä vakavan typeryyden kanssa. Tarkoittaakohan hän sillä sitä että johtajat usein tekevät päätöksiä oman mielensä mukaan, vaikka heitä neuvotaan toisin? Hmmm... vaihdetaanko puheenaihetta.

Idiootti on henkilö joka ei koskaan opi. Aijai... tuota en välttämättä olisi halunnut kuulla - se kuuma levy. No, Kanervan kännykäsi paloi kyllä paljon pahemmin. Ääliö taas on hidasjärkinen tomppeli. Eli sellainen joka lenkuttaa rytmikkäästi ovea kiinni, vaikka oma jalka on vielä välissä? Ja känniääliö on sellainen joka vetää lärveissään oven kiinni vaikka toinen on vasta ehtinyt laittaa oman jalkansa väliin, tai pilaa kaikkien ruokahalun oksentamalla punaviinissä haudutetun lihaisan mökkiateriansa pussin puuttuessa oman pikee-paidan kauluksesta sisään.

Netin perusteella esimerkiksi Johanna Tukiaista pidetään tyhmänä. Löydän linkin Seiska-tv:n sivuille jossa hän vahvassa humalassa sönköttää huulet hallitsemattomasti tuulessa heiluen, juuri vetämästään keikastaan vetoketju auki. Mutta jos tyhmyys edellyttää ymmärtämättömyyttä omasta tyhmyydestään niin silloin määritelmää ei kyllä voida soveltaa häneen. Hän sentään laskuttaa ja joku maksaa.

Nappi otsaan

Ennalta tuomitseminen etnisyyden perusteella on yksipuolinen irtisanoutuminen vastuusta. Siitä että asiat ovat niin kuin ne ovat. Tummaihoisia vankeja on yhdysvaltalaisissa vankiloissa suhteessa enemmän kuin valkoihoisia. Yksinkertaisimman logiikan mukaan heidän ihonvärissään on siis jotain mikä saa herkemmin kääntymään rikolliselle polulle.

Ihmisillä on taipumus valita yksinkertaisimmat vastaukset monimutkaisimpiin kysymyksiin. Vaikeampi tie on myöntää, että muu yhteiskunta on myötävaikuttanut asiaan, ellei peräti aiheuttanut sen. Esimerkiksi syrjimällä työnhaussa, puhumattakaan tuiki tärkeässä sosiaalisessa verkostossa, jota pitkin kaikki joutuvat elämässään kiipeämään. Ajattele että esimerkiksi oman sukunimesi johdosta et tulisi koskaan saamaan työtä, koska teillä on sellainen maine. Ja että sinun tulee tyytyä ennalta määrättyyn osaasi, mieluiten hiljaa, riippumatta siitä mitä sinulla oikeasti olisi yhteiskunnalle annettavaa.

Tai sitten rasite voi olla niinkin yksinkertainen kuin että synnyt suurkaupungin väärään kaupunginosaan. Kulmille joilla huumelordit määräävät ja yleisin elinkeino on itsensä myyminen tai huumeiden jakeleminen. Niillä kulmilla ei hirveästi lainsäädännöstä välitetä. Siellä ajatellaan että koska minä en ole heitä varten, he eivät myöskään ole minua varten. Nähdyistä rikoksista ei siis kerrota poliisille mitään, asiat hoidetaan omassa piirissä. Silti melkein kaikki heistäkin valitsisivat rikoksettoman tien, jos vain näkisivät sellaisen mahdolliseksi.

Pahoilta kulmilta on äärimmäisellä päättäväisyydellä vielä mahdollista päästä pois, mutta ihonväriään ei voi muuttaa. Esimerkiksi Michael Jackson yritti, yksi maailman palvotuimmista tähdistä, jolla olisi luullut olevan kaikki onnea myöten. Mutta ihminen joka yrittää syövyttää itseään kemikaaleilla vaaleammaksi on tuskin sinut identiteettinsä kanssa.

Toinen ajattelun oikotie on ehdottaa kaikille tappajille nappia otsaan, niin kuin tekstaripalstoilla usein toivotaan. Tai käskeä lopettamaan paapominen vankiloissa, tarkoittaen paluuta vettä ja leipää -linjalle. Jos se toimisi, maissa joissa on kuolemanrangaistus ei tapahtuisi murhia, eikä Suomessa uusittu rikoksia silloin kun olot olivat vankiloissa epäinhimilliset - eikö vain? Kyseessä lienee oikeasti puhdas koston jano.

Vankilassa vietettävän ajan tulisi antaa mahdollisuus tekojensa kohtaamiseen ja oppimiseen itsestään niistä. Täytyisi myös olla jonkinlainen ovi auki rikoksensa edes jonkinasteiseen hyvittämiseen, tai halukin häviää. Kiduttamalla - tekstaajat vapaaehtoistöihin - voisi tietysti istuttaa pelkoa ja vihaa, ongelma on siinä ettei se palvele tarkoitustaan. Ajatus siitä, että rikoksesta tulisi seurata ruumiillista kärsimystä, tai hylätä mahdollisuus henkisen kärsimyksen käsittelemiseen, on vanhentunut ja toimimaton. On päivänselvää, että on olemassa henkilöitä joita ei koskaan tulisi päästää vapaaksi, mutta on yhtä selvää, että ne jotka päästetään olisi hyvä olla henkisesti vakaampia kuin vankilaan mentäessä.

Samoin olisi tärkeää, että jokaisen ihmisen tulisi saada aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Vailla rasitetta ihonvärin, sukunimen, asuinpaikan, uskonnon tai muun perusteella. Muutoin tehdään kyllä työ turhan helpoksi terroristi-, jengi- ja ammattirikollisvärvääjille. Heillehän näillä ei ole merkitystä, on vain päämäärä.

Niillä vesillä meidänkin kuuluisi kalastella, meidän elämän valtatiellä porhaltavien. Lähtöpisteestä, tienhaaroista ja umpikujista. Mutta itse aiheutetun kolarin sattuessa, ensimmäinen reaktio on sen sijaan paeta henkisesti paikalta ja omat lommot sekä toisen vammat nähdessään ehdottaa hänen pikaista lopettamistaan ennen kuin ambulanssi tulee.

Täältä pesee

Tyttöporukan jäljiltä ranta on siivottomassa kunnossa. Kaljapulloja, roskaruoan tähteitä ja tupakantumppeja levällään hiekassa. Katson loittonevia selkiä mutten aio huomauttaa, koska sitä he odottavat. Päästäkseen kusipäälle haistattelemaan - kyse ei ole viitsimättömyydestä vaan nautinnosta.

Siivoamme hiljaa heidän jälkensä, lapsilla on vaikea ymmärtää tyttöjen käytöstä ja minun on vaikea sitä selittää. Toivon vain että he muistavat nuorina millaisina itse silloin näkivät kiroilevat, käkättävät ja sylkevät roskaajat.

Ylempänä rannalla on päihtynyt miesporukka joka huvittelee heittelemällä toisiaan päähän tyhjillä kaljatölkeillä. Ääni on kumiseva, molemmat kappaleet taitavat olla yhtä tyhjiä. Ei siinä mitään, hetken hölmöys jopa naurattaa - pudistelen päätäni muistaen omat hölmöilyni. Mutta hetken päästä heidänkin paikkansa on tyhjä, paitsi että jäljet jäivät korjaamatta. Autolla lähtivät, kauhistuneiden silminnäkijöiden seuratessa vierestä. Kuski ajoi vajaassa kolmessa promillessa, uimarantaan polkupyörillä kiiruhtavien lasten keskeltä. Joku oli tuloksetta yrittänyt huomauttaa, jolloin kuski laittoi nilkan suoraksi. Jalkakäytävällä makaa pieni keltainen kumiankka, pikkuista on viety kiireellä.

Edellisenä iltana Laivasillalla nuorukainen löi silmittömästi kaikkia vastaantulijoita, vaikkei kukaan mistään huomauttanutkaan. Ja kaksi päivää myöhemmin kolme ihmistä ammuttiin hampurilaispaikan jonoon Porvoossa. Olin seissyt samassa kohdassa viisi tuntia aiemmin.

Elämme erikoisessa ilmapiirissä. Jossa toiset lapset kasvavat aikusiksi täysin erillään vanhemmistaan, ja aikuisista ylipäänsä. Joskus tuntuu että nämä tikittävät aikapommit vaan kävelevät ympäriinsä ja odottavat että joku huomauttaisi jostain. Ja kun näin tapahtuu, he antavat palaa. Paine on pitkältä ajalta kerättynä ja impulssikontrolli hukassa, alkoholi kanava. Sisällä on ihan normaalia kasvamiseen kuuluvaa tuskaa ja hätää mutta työkalut, käyttöohjeet ja opastus puuttuvat.

Entä miten käsitellä loukkaantuneisuutta ja anteeksiantoa? Haluaisin sanoa ettei ole normaalia saapua työpaikalle pyssyn kanssa ja ampua työtoverinsa, taksitolppa-riitelyä seuraavana päivänä. Tai kuristaa äitinsä hänen sammutettuaan telkkarin kesken formulakisojen. Porvoon riita koski kuulemma auton hevosvoimien lukumäärää ja tupakkaan tulenpyynnön torjumista. Normaalimmaksi se vaan koko ajan käy.

Mitä tavallinen ihminen muuten tekee käsiaseella? Oikeutta on puolusteltu kuin USA:ssa, hokemalla "ihmiset tappavat, eivät aseet". Selvä, langetetaan sitten vastuu mahdollisista veritöistä aseteollisuudelle, tai aseluvan myöntäjälle. Heidän on seulottava kenelle voi myydä ja kenelle ei, tehdäänhän useimmat surmat luvallisilla aseilla. Epäonnistuessaan he joutuisivat maksamaan, yhteisestä rahastosta, korvauksia ja kustannuksia. Ja TV-luvankin saa pitää maksamalla parisataa vuodessa, aselupa on tietääkseni maksuton - miksi? Tarpeettomasti kaapeissa makaavat aseet poistuisivat maksullisuuden myötä kodeista pikaisesti.

Ei näitä tekoja rahalla estetä mutta ehkä ohjatessa maksullisuuden myötä lisääntyneitä resursseja nuorisotyöhön, osa silmittömistä veritöistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Jos eivät vanhemmat pysty, yhteiskunnan on tehtävä se itsensä tähden - pelossa ei ole hyvä elää, eikä vihaamalla edetä.

Koskien muita turvallisuusasioita sanotaan aina että jos yksikin henki säästyy, se on sen arvoista. Koskien aseita sanotaan etteivät kaikki teot ole koskaan estettävissä - aika outo argumentti. Paitsi jos se on peräisin aseteollisuudelta.

Kato mun hauista!

Nokian kurssi vajosi alimmilleen 12 vuoteen, nyt spekuloidaan jo sillä tuleeko joku kiinalainen murhaturska ja nielaisee kojun kokonaisena.

Kuinka tässä näin kävi? Nokia oli suomalaisen innovatiivisuuden lippulaiva, olimme maailman teknisin kansa. Kerrankin lyötiin Ruotsi, kansa seurasi Nokian ja Ericssonin kvartaalilukemia kuin pitkää nyrkkeilyottelua. Ericsson otti kerta toisensa jälkeen lukua, Nokia tanssi kehässä kuin perhonen ja pisti lailla ampiaisen.

Ensimmäistä mobiilipuheluani yritin soittaa Ericssonin puhelimesta, kolmisen päivää, sitten vaihdoin Nokiaan. Käyttöjärjestelmä - jos neljää yksiväristä tekstivalikkoa kolmella vaihtoehdolla voi sellaiseksi kutsua - tuntui heti omalta. Kesäisin uimarannalla ei tullut mieleenkään työntää kännyä shortsin etutaskuun, sillä joko tasku olisi revennyt tai mustamaija korjannut talteen. Sen verran pullea se oli.

Ostin siihen vyöklipsin joka oli aikalailla samankokoinen kuin nykyinen puhelimeni. Nokialaisia minulla tuli ja meni, mallit kehittyivät ja pienenivät. Banaanimalli liukukuorella jäi minulta väliin. Siinä mallissahan kuului kapulan soidessa vetää antenni ylös hampailla, Miami Vice tyyliin. Se oli haluttu malli.

Kun simpukkamallit tulivat mietin että sehän voisi olla kätsä taskupuhelin. Nokialla ei vaan ollut tarjota. Mutta koska nokialaisen käyttöjärjestelmä oli niin tuttu, päätin pysyä merkissä. Joten tyydyin liuku-näppäimistölliseen, olihan sekin lyhyempi kuin vanha puhelimeni. Muttei ohuempi, mikä oli siihen aikaan halutuinta.

Sen kamera oli kohtalainen, opin ettei tarvitse aina kantaa erillistä kameraa mukanaan. Mutta hämäräkuvausominaisuudet olivat surkeat. Ja valikko-ajattelu, jossa kuuden valikon alla on kuusi uutta, ja niiden alla kuusi uutta, alkoi tuntua vaivalloiselta käyttää. Ajattelin että kosketusnäytöllinen jossa kosketetaan pelkkiä symbooleja voisi olla lennokas käyttää. Nokialla ei vaan ollut tarjota.

Löysin kilpailijalta puhelimen jossa oli kaikki toivomani ominaisuudet. Parempi kamera, juohevampi käyttöjärjestelmä, ohuempi kuori ja kosketusnäyttö. Mikään ei puhunut enää nokialaisen puolesta - ei kotimaisuusastekaan - tv:stä olin nähnyt kuinka kiinalaisia laturinvalmistajia kohdeltiin kuin vankileirillä. Seuraavan kvartaalin aikana osake sukelsi jälleen, markkinaosuus oli tippunut. Ymmärsin että olin käyttäytynyt samanaikaisesti monen muun kuluttajan tavoin. En ollut jaksanut enää odottaa.

Nokia ei ollut enää vähään aikaan ollut innovatiivinen. Se ei osannut lukea mitä markkinoilla seuraavaksi halutaan, tyytyi vain kopioimaan ominaisuudet millä muut menestyivät edellisellä kvartaalilla. Tuloksena oli ihan okei puhelimia - soittaahan pystyy kahdella vessapaperirullallakin joiden välinen tiukka karhunlanka värisyttää voipaperia - mutta ei ne mitenkään haluttavia olleet. Edes toimiessaan.

Ympärilläni näkyi että Nokia oli edelleen vahvoilla liikemies-segmentissä, miehillä jotka pukeutuvat beige-housuihin jonka nahkavyössä känny makaa nahkaisessa kotelossa vaaka-asennossa. Aika tylsästi.

Etlan tutkimuspäällikkö Jyrki Ali-Yrkkö sanoo nyt että Nokia sopisi parhaiten Microsoftin kännykkädivisioonaksi. Näin varmasti on, se on yhä suurin ja sillä on eniten alansa patentteja. Kuten Microsoft, se on kuin jäähtynyt tulivuori josta muinoin pulppusi kuumia ideoita. Nyt se tyytyy yksinkertaisesti olemaan suurin kukkula. Ja kun Nokiaa kritisoidaan näköalattomuudesta se vastaa uhmakkaasti että muskeleita riittää, kassavarat ovat muhkeat ja verkosto laajin.

Olkoot, muttei se saa minua heidän puhelimia haluamaan, kehitys menee jossain muualla. Sitäpaitsi, tukevasti paikallaan nököttävää ja muskeleitaan itsevarmasti pullistelevaa dinosaurusta on nopeasti muuttuvassa ilmastossa kiusallista katsoa.

Neliapila

Ekaluokkalaisen arvokkaimpiin tavaroihin kuuluu tällä hetkellä neliapila. Hän säilyttää sitä tyhjässä Kalevala-korurasiassa, joka on hänen pienessä muovisessa kassakaapissaan muiden aarteiden kanssa. Jossain hauen leukaluun ja erikoisen värisen kiven välissä. Ensimmäisen neliapilansa hän löysi pari viikkoa sitten. Riemu oli rajaton. Hän uskoi sen tuovan hänelle hyvää onnea loppuelämäksi, ja saattaa olla oikeammassa kuin ymmärtääkään. Apilan kuivuttua siitä irtosi yksi lehti mutta poika löysi heti uuden neliapilan, ja sitten kolmannen. Silmäilemällä hetken ympärilleen puolentoista metrin korkeudelta. Se on lahja.

Ostin jäätelön, se maksoi vajaat kolme euroa - aika kallista. Ennen minua jonossa oli mies jonka vasemmassa kädessä oli valtava kultakello. Toisessa ranteessa hänellä oli raskas kultainen panssariketju ja kaulassaan paksu kultakääty. Mietin että ilmeisesti kulta oli hänelle tärkeää, tai sitten hänellä oli ollut hyvää onnea.

Viime aikoina yhä useampi on arvellut länsimaisen talouskasvun lakipisteen saavutetun, on kehitysmaiden vuoro. Meidän viimeisin pyrähdys olikin aika väkisin velalla punnerrettu. Olen oppinut ajattelemaan että kun ei omista paljoa, ei myöskään ole niin paljon menetettävää. Kellarillinen krääsää tosin löytyy minultakin.

Afrikkalaisen Baka-heimon pygmien laulu on listattu Unescon aineettomaksi maailmanperinnöksi, sen väitetään jopa parantavan sairauksia. Se syntyy tarvittaessa ilman soittimiakin, taputtelemalla järven pintaa. On vain laulun riemua ja taputusten rytmikkyyttä - onnellinen hymy korvissa. Sitä ei kai voi plagioida tai piratisoida? Koska se on aineetonta ja vailla rojalteja. Se on syntynyt ennen rahan käsitettä ja tulee elämään vielä rahan kuoltuakin. Se on lahja.

Onneksi onni ei ole varallisuuten sidottu, se vain tuntuu siltä: toki ruokaa pitäisi saada joka päivä ja turvallisen lämmintä unta joka yö, mutta siihen se sitten taitaa jäädäkin. Jossain vaiheessa länsimaista elämänkaarta ei vaan neliapila enää tunnu riittävän. Halutaan elämyksiä, itsekin haluaisin matkustaa enemmän. Niukemmassa maailmassa juuri se jäisi ensimmäisenä vähemmälle.

Silti olen päässyt onkiessani ihan tajuttoman onnellisiin sfääreihin. Ja saanut nälän tyydytettyä. Onkimisessa on jotain hypnoottista, koho keikkuu tuntikaupalla kuin metronomi, joskus näen iltaisin kohon vielä silmäni suljettuanikin. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Hyvä investointi on vanha vedettävä pendelikello. Heilurista pystyy näkemään senkin ajan kulumisen mitä hitaista viisareista ei pysty havaitsemaan. Viisareita ei koskaan saa kääntää taaksepäin, koneisto menee rikki. Elämässä pelkona on että satsaa vääriin hevosiin, jotka vievät vaan taloudellisiin ja henkisiin umpikujiin. Aikaa ei voi ostaa - niinkuin ei onneakaan - eikä huonosta ajasta voi reklamoida. Hukattu aika on menetettyä aikaa.

Neliapila voi tuoda onnen poikani elämään iäksi, jos ymmärtää iloita sellaisesta. Piirre vaan tuppaa elämän varrella tukahtumaan visan vinguttamiseen ja sateenkaaren pään kultatynnyrin maaniseen etsintään. Vaikka ympärilleen silmäily riittäisi.

Matti Vanhanen, kylmyydestä muistaen

Väistynyt pääministerimme kertoi keskustaväen seisovien suosionosoitusten ottaneen syvältä, synnyttäen valtavan lämpimän tunteen. Veikkaan hänen aistineen arvostuksen lisäksi myös myötätuntoa - ei ihan putkeen menneen kauden jälkeen. Kesken jäi homma, niin maan talouden kuin syyteharkintojen ja poliisitutkimusten kannalta. Yhden asian hän tosin sai päätökseen, suhteensa Susan Kuroseen, tekstiviestillä.

Vain vähän aikaa sitten hän kuvitteli vielä itsensä pääministerinä ainakin vuoteen 2015 asti. Mutta sitten tuli nivelrikko ja romutti realismin. Mikä tietysti asettaa Franklin D. Rooseveltin outoon valoon, hänhän johti maailman mahtavinta valtiota pyörätuolista käsin läpi toisen maailmansodan. Polion invalidisoimana.

Matti Vanhanen on aina osannut olla otettu suosionosoituksista, ja kun hän vaatimattomasti sanoi että aina jää parannettavaa muttei pystynyt parempaan, uskon sen olevan totta mutten hänen oikeasti ajattelevan niin. En ole nimittäin kertaakaan kokenut hänen ottaneen kaudellaan itseensä minkäänlaista kritiikkiä. Vika on aina ollut jossain muussa. Jos ei muuta niin omassa muistissa tai muiden ymmärryksessä.

Niistä tunnepuolen lämpöasteista: Vanhanen kehotti äskettäin kansaa olemaan antamatta rahaa kerjäläisille. Jolloin hänestä kerjäläisongelma ratkeaisi muutamassa viikossa. Eli köyhyys rikollisuuden uhrineen siirtyisi jonkun toisen ongelmaksi. Ja kun lehdistö kertoi oman yhteiskuntamme epäkohdista Vanhanen närkästyi siitä että se näytti meille köyhyyttä vaikka useimmilla meistä menee hyvin.

Toinen kultavasikka-kerholainen, Björn Wahlroos esitti taannoin kehitysavun lopettamista, keinona Suomen talouden tasapainottamiseksi ja kertoi myöhemmin Financial Timesissa, että "emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyisellä tavalla, emmekä voi vastaavanlaisesti sietää köyhyyden, sekä rikkinäisten perheiden tukemista.”.

Vaikeaa köyhän näkeminen onkin. Ja on liki sietämätöntä seurata kuinka osa autettavista käyttää saamansa sosiaaliavustukset mm. riippuvuuksiensa ylläpitoon. Katsoa rikkinäisten perheiden köyhyyttä, ja sitä eteenpäin siirtäviä rikkinäisiä lapsia. Mutta jokin meissä useimmissa saa kuitenkin yrittämään ja antamaan osan omastamme. Helpoimmin se tuntuu käyvän heiltä joilla on vähiten, tai ovat olleet vastaavassa asemassa. Ymmärryksestä.

Vihreitä kutsutaan usein ekoterroristeiksi, koska heidän osoittamansa ekologiset epäkohdat vaikeuttavat voiton maksimointia - ja kai siitä iloitsemista. Kuusikymmentä litraa satasella vievän Hummerin kylkeen spreijattu "kapitalistisika" vie ymmärrettävästi osan ajonautinnosta. Samoin sen kullatussa karjapuskurissa roikkuvat hampaattomat tuulilasinpesijä-kerjäläiset. Hukkaan meni sekin 18-kanavainen audiojärjestelmä - pilalla on Wagnerin Valkyyria.

Sosialistit ovat siten profit-sabotoijia. Entiselle taistolaiselle, Björn Wahlroosille lienee käsite "historiallinen materialismi" tuttu, jonka mukaan yhteiskunnnan luokat eroavat toisistaan ennen kaikkea sen mukaan, mikä on niiden paikka suhteessa taloudelliseen tuotantoon. Sekä millä keinoin ja missä määrin ne saavat oman osansa. Wahlroos on saanut meistä eniten ja haluaa antaa vähiten.

Myöskään Matti Vanhanen ei näytä allekirjoittavan että yhteiskuntamme tason määrittelee olosuhteet joissa elää sen heikoin, vaan se miten itsellä menee. Alleviivattakoon että se on aika jäätävän kylmää, mieheltä jonka sisällä on valtavan lämmin tunne.

Hyvästi, ja osanottoni seuraavien vaalien uhrialttarille talutettavalle Mari Kiviniemelle.