Neliapila

Ekaluokkalaisen arvokkaimpiin tavaroihin kuuluu tällä hetkellä neliapila. Hän säilyttää sitä tyhjässä Kalevala-korurasiassa, joka on hänen pienessä muovisessa kassakaapissaan muiden aarteiden kanssa. Jossain hauen leukaluun ja erikoisen värisen kiven välissä. Ensimmäisen neliapilansa hän löysi pari viikkoa sitten. Riemu oli rajaton. Hän uskoi sen tuovan hänelle hyvää onnea loppuelämäksi, ja saattaa olla oikeammassa kuin ymmärtääkään. Apilan kuivuttua siitä irtosi yksi lehti mutta poika löysi heti uuden neliapilan, ja sitten kolmannen. Silmäilemällä hetken ympärilleen puolentoista metrin korkeudelta. Se on lahja.

Ostin jäätelön, se maksoi vajaat kolme euroa - aika kallista. Ennen minua jonossa oli mies jonka vasemmassa kädessä oli valtava kultakello. Toisessa ranteessa hänellä oli raskas kultainen panssariketju ja kaulassaan paksu kultakääty. Mietin että ilmeisesti kulta oli hänelle tärkeää, tai sitten hänellä oli ollut hyvää onnea.

Viime aikoina yhä useampi on arvellut länsimaisen talouskasvun lakipisteen saavutetun, on kehitysmaiden vuoro. Meidän viimeisin pyrähdys olikin aika väkisin velalla punnerrettu. Olen oppinut ajattelemaan että kun ei omista paljoa, ei myöskään ole niin paljon menetettävää. Kellarillinen krääsää tosin löytyy minultakin.

Afrikkalaisen Baka-heimon pygmien laulu on listattu Unescon aineettomaksi maailmanperinnöksi, sen väitetään jopa parantavan sairauksia. Se syntyy tarvittaessa ilman soittimiakin, taputtelemalla järven pintaa. On vain laulun riemua ja taputusten rytmikkyyttä - onnellinen hymy korvissa. Sitä ei kai voi plagioida tai piratisoida? Koska se on aineetonta ja vailla rojalteja. Se on syntynyt ennen rahan käsitettä ja tulee elämään vielä rahan kuoltuakin. Se on lahja.

Onneksi onni ei ole varallisuuten sidottu, se vain tuntuu siltä: toki ruokaa pitäisi saada joka päivä ja turvallisen lämmintä unta joka yö, mutta siihen se sitten taitaa jäädäkin. Jossain vaiheessa länsimaista elämänkaarta ei vaan neliapila enää tunnu riittävän. Halutaan elämyksiä, itsekin haluaisin matkustaa enemmän. Niukemmassa maailmassa juuri se jäisi ensimmäisenä vähemmälle.

Silti olen päässyt onkiessani ihan tajuttoman onnellisiin sfääreihin. Ja saanut nälän tyydytettyä. Onkimisessa on jotain hypnoottista, koho keikkuu tuntikaupalla kuin metronomi, joskus näen iltaisin kohon vielä silmäni suljettuanikin. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Hyvä investointi on vanha vedettävä pendelikello. Heilurista pystyy näkemään senkin ajan kulumisen mitä hitaista viisareista ei pysty havaitsemaan. Viisareita ei koskaan saa kääntää taaksepäin, koneisto menee rikki. Elämässä pelkona on että satsaa vääriin hevosiin, jotka vievät vaan taloudellisiin ja henkisiin umpikujiin. Aikaa ei voi ostaa - niinkuin ei onneakaan - eikä huonosta ajasta voi reklamoida. Hukattu aika on menetettyä aikaa.

Neliapila voi tuoda onnen poikani elämään iäksi, jos ymmärtää iloita sellaisesta. Piirre vaan tuppaa elämän varrella tukahtumaan visan vinguttamiseen ja sateenkaaren pään kultatynnyrin maaniseen etsintään. Vaikka ympärilleen silmäily riittäisi.