Kuusikymmenluvulla tehty Milgramin tottelevaisuuskoe on sosiaalipsykologian puhutuimpia testejä. Siinä mitattiin osallistujien taipumusta totella auktoriteettiasemassa olevan henkilön käskyjä, silloinkin kun ne ovat oman omantunnon vastaisia. Kyseinen koe toistettiin taannoin Ranskassa.
Ranskassa koehenkilöt luulivat osallistuvansa tv:n visailuohjelmaan. He pelasivat näkymättömissä olevan kanssapelaajan kanssa muistipeliä, jossa joutuivat antamaan hänelle vääristä vastauksista sähköshokkeja. He eivät tienneet että kanssapelaaja oli näyttelijä, jolle sähköä ei oikeasti edes välitetty. Pelin edetessä sähköiskut voimistuivat, kanssapelaajan lopulta anoessa armoa ja pelin keskeyttämistä. Koehenkilön huolestuneena kysyessä visailun johtajalta, josko pitäisi jo lopettaa, tämä käski olemaan välittämättä huudoista, pelin oli jatkuttava. Kuvitellun jännitteen noustua yli 400 voltin, ei kuulunut enää edes huutoja.
Kokeeseen osallistuneista, tyrmäävät 81% suoritti sen loppuun asti. Rinnakkaiskokeessa, missä auktoriteettia ei ollut läsnä, vaan koehenkilöt päättivät pelin kulusta vailla painostusta, 75% lopetti sen kesken, kanssapelaajan huutaessa.
Loppuun asti menneet kertoivat kokeen jälkeen jatkaneensa shokkien antamisen, koska luottivat auktoriteetin kykyyn arvioida tilanteen vaarallisuus paremmin kuin he itse. Osa kertoi myös, etteivät he halunneet tuottaa auktoriteetille - ja yleisölle - pettymyksen. Omantuntonsa vaientamiseksi, osa alkoi jopa puhua vastapelaajan anelujen päälle, peräti kiihdyttäen sähköiskujen tahtia loppua kohden; ilmeisesti saadakseen epämiellyttävän tehtävän alta pois mahdollisimman nopeasti.
Koe on aina koe, mutta miten voi välttyä vetämästä yhtäläisyyksiä esimerkiksi vanhustenhoitoomme? Meillä on armeijallinen hoitajia, jotka käskystä laittavat seniorin nukkumaan lääkkeiden avulla kello puoli seitsemältä illalla. Ja kuten valtakunnallisista lehdistä olemme lukeneet ja lukuisista ajankohtaisohjelmista nähneet, osa hoitajista joutuu - resurssipulasta johtuen - säästämään jopa vaipoissa ja niiden vaihtoväleistä. Kuvaavaa on, että monelle vanhukselle ulkoilmasta on tullut se asia, jonka he haluaisivat vielä kerran kokea. Monikohan hoitaja on sujut sellaisten olosuhteiden kanssa?
Oletan heidän sopeutuvan, koska sitä edellytetään heiltä, eivätkä he jaksa, halua tai uskalla asettua poikkiteloin. Ehkä he myös luottavat esimiehensä kykyyn, arvioida määräämänsä hoidon inhimillisen tason, paremmin kuin mitä heidän omat silmänsä ja sydämensä kertovat? Sellainen saattaa hyvinkin vaatia puhumista vanhan anelujen päälle ja tahdin kiihdyttämistä loppua kohden, jottei ole aikaa pysähtyä pohtimaan perusarvojaan.
Tällaista tilaa kutsutaan asiamiestilaksi. Se on tila, jossa ihminen toimittaa toisen käskyjä, ulkoistaen toiminnasta omat tunteensa ja vastuunsa. Ja heidän, jotka eivät siihen mainituissa olosuhteissa vanhustenhuollossa pysty, on parempi irtisanoa itsensä, tai sairastuvat ennenpitkää itse.
Tiedetään myös, että taipuvaisuus tunnekylmyyteen on yleisempää, mitä ylemmäs työelämän hierarkiassa mennään. Tämä tosiasia yhdistettynä siihen, ettei johdon tarvitse itse suorittaa ihmisarvoa alentavaa hoitoa, vaan voivat ulkoistaa omat päätöksensä tehokkuuslaskelmien taakse, on mahdollisimman huono ja epäreilu tilanne. Vääristyneen yhtälön kruunaa se, että käsitteenä tehostaminen kuuluu yhteen tuottavuuden kanssa. Ja yhteiskunnan omilleen antama hoito ei voi koskaan olla tuottava - korkeintaan vahinkoja minimoiva. Useimmille meistä asia on itsestäänselvä.
Yhteistä kokeessa sähköä loppuun asti antaneilla oli se, että he kokivat olleensa yksin auktoriteettia vastaan, jolloin tukahduttivat omat tunteensa, eivätkä nousseet vastarintaan. Kokeen jälkeen monia hävetti, mikä sinänsä oli turhaa, sillä tottelemaan auktoriteettejahan meidät kasvatetaan.
Dilemmasta on kyllä yksi ulospääsy: Meidän kaikkien sitä mieltä olevien, kannattaa aina kun mahdollista, sanoa se ääneen: Hyväksymme ihmisarvoisen vanhustenhoidon kustannukset. Sillä toteama tuhoaa suurimman osan tehostamistaulukkojen ja kakkugrafiikoiden säästöperusteista. Ja taho, joka sanomisestamme huolimatta, toistuvasti toimii syvimpien arvojemme vastaisesta, ei voi kauan pysyä auktoriteettinamme.
Lisäksi lausuma on solidaarisuuden osoitus suorittavalle portaalle, jonka ei pitäisi joutua tuntemaan olevansa yksin, siltä oman arvomaailman, koulutuksen ja kutsumuksen kieltävän johtonsa kanssa. Yleisölläkin on vastuunsa.
