Ekaluokkalaisen arvokkaimpiin tavaroihin kuuluu tällä hetkellä neliapila. Hän säilyttää sitä tyhjässä Kalevala-korurasiassa, joka on hänen pienessä muovisessa kassakaapissaan muiden aarteiden kanssa. Jossain hauen leukaluun ja erikoisen värisen kiven välissä. Ensimmäisen neliapilansa hän löysi pari viikkoa sitten. Riemu oli rajaton. Hän uskoi sen tuovan hänelle hyvää onnea loppuelämäksi, ja saattaa olla oikeammassa kuin ymmärtääkään. Apilan kuivuttua siitä irtosi yksi lehti mutta poika löysi heti uuden neliapilan, ja sitten kolmannen. Silmäilemällä hetken ympärilleen puolentoista metrin korkeudelta. Se on lahja.
Ostin jäätelön, se maksoi vajaat kolme euroa - aika kallista. Ennen minua jonossa oli mies jonka vasemmassa kädessä oli valtava kultakello. Toisessa ranteessa hänellä oli raskas kultainen panssariketju ja kaulassaan paksu kultakääty. Mietin että ilmeisesti kulta oli hänelle tärkeää, tai sitten hänellä oli ollut hyvää onnea.
Viime aikoina yhä useampi on arvellut länsimaisen talouskasvun lakipisteen saavutetun, on kehitysmaiden vuoro. Meidän viimeisin pyrähdys olikin aika väkisin velalla punnerrettu. Olen oppinut ajattelemaan että kun ei omista paljoa, ei myöskään ole niin paljon menetettävää. Kellarillinen krääsää tosin löytyy minultakin.
Afrikkalaisen Baka-heimon pygmien laulu on listattu Unescon aineettomaksi maailmanperinnöksi, sen väitetään jopa parantavan sairauksia. Se syntyy tarvittaessa ilman soittimiakin, taputtelemalla järven pintaa. On vain laulun riemua ja taputusten rytmikkyyttä - onnellinen hymy korvissa. Sitä ei kai voi plagioida tai piratisoida? Koska se on aineetonta ja vailla rojalteja. Se on syntynyt ennen rahan käsitettä ja tulee elämään vielä rahan kuoltuakin. Se on lahja.
Onneksi onni ei ole varallisuuten sidottu, se vain tuntuu siltä: toki ruokaa pitäisi saada joka päivä ja turvallisen lämmintä unta joka yö, mutta siihen se sitten taitaa jäädäkin. Jossain vaiheessa länsimaista elämänkaarta ei vaan neliapila enää tunnu riittävän. Halutaan elämyksiä, itsekin haluaisin matkustaa enemmän. Niukemmassa maailmassa juuri se jäisi ensimmäisenä vähemmälle.
Silti olen päässyt onkiessani ihan tajuttoman onnellisiin sfääreihin. Ja saanut nälän tyydytettyä. Onkimisessa on jotain hypnoottista, koho keikkuu tuntikaupalla kuin metronomi, joskus näen iltaisin kohon vielä silmäni suljettuanikin. Se oli hyvin käytettyä aikaa.
Hyvä investointi on vanha vedettävä pendelikello. Heilurista pystyy näkemään senkin ajan kulumisen mitä hitaista viisareista ei pysty havaitsemaan. Viisareita ei koskaan saa kääntää taaksepäin, koneisto menee rikki. Elämässä pelkona on että satsaa vääriin hevosiin, jotka vievät vaan taloudellisiin ja henkisiin umpikujiin. Aikaa ei voi ostaa - niinkuin ei onneakaan - eikä huonosta ajasta voi reklamoida. Hukattu aika on menetettyä aikaa.
Neliapila voi tuoda onnen poikani elämään iäksi, jos ymmärtää iloita sellaisesta. Piirre vaan tuppaa elämän varrella tukahtumaan visan vinguttamiseen ja sateenkaaren pään kultatynnyrin maaniseen etsintään. Vaikka ympärilleen silmäily riittäisi.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Matti Vanhanen, kylmyydestä muistaen
Väistynyt pääministerimme kertoi keskustaväen seisovien suosionosoitusten ottaneen syvältä, synnyttäen valtavan lämpimän tunteen. Veikkaan hänen aistineen arvostuksen lisäksi myös myötätuntoa - ei ihan putkeen menneen kauden jälkeen. Kesken jäi homma, niin maan talouden kuin syyteharkintojen ja poliisitutkimusten kannalta. Yhden asian hän tosin sai päätökseen, suhteensa Susan Kuroseen, tekstiviestillä.
Vain vähän aikaa sitten hän kuvitteli vielä itsensä pääministerinä ainakin vuoteen 2015 asti. Mutta sitten tuli nivelrikko ja romutti realismin. Mikä tietysti asettaa Franklin D. Rooseveltin outoon valoon, hänhän johti maailman mahtavinta valtiota pyörätuolista käsin läpi toisen maailmansodan. Polion invalidisoimana.
Matti Vanhanen on aina osannut olla otettu suosionosoituksista, ja kun hän vaatimattomasti sanoi että aina jää parannettavaa muttei pystynyt parempaan, uskon sen olevan totta mutten hänen oikeasti ajattelevan niin. En ole nimittäin kertaakaan kokenut hänen ottaneen kaudellaan itseensä minkäänlaista kritiikkiä. Vika on aina ollut jossain muussa. Jos ei muuta niin omassa muistissa tai muiden ymmärryksessä.
Niistä tunnepuolen lämpöasteista: Vanhanen kehotti äskettäin kansaa olemaan antamatta rahaa kerjäläisille. Jolloin hänestä kerjäläisongelma ratkeaisi muutamassa viikossa. Eli köyhyys rikollisuuden uhrineen siirtyisi jonkun toisen ongelmaksi. Ja kun lehdistö kertoi oman yhteiskuntamme epäkohdista Vanhanen närkästyi siitä että se näytti meille köyhyyttä vaikka useimmilla meistä menee hyvin.
Toinen kultavasikka-kerholainen, Björn Wahlroos esitti taannoin kehitysavun lopettamista, keinona Suomen talouden tasapainottamiseksi ja kertoi myöhemmin Financial Timesissa, että "emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyisellä tavalla, emmekä voi vastaavanlaisesti sietää köyhyyden, sekä rikkinäisten perheiden tukemista.”.
Vaikeaa köyhän näkeminen onkin. Ja on liki sietämätöntä seurata kuinka osa autettavista käyttää saamansa sosiaaliavustukset mm. riippuvuuksiensa ylläpitoon. Katsoa rikkinäisten perheiden köyhyyttä, ja sitä eteenpäin siirtäviä rikkinäisiä lapsia. Mutta jokin meissä useimmissa saa kuitenkin yrittämään ja antamaan osan omastamme. Helpoimmin se tuntuu käyvän heiltä joilla on vähiten, tai ovat olleet vastaavassa asemassa. Ymmärryksestä.
Vihreitä kutsutaan usein ekoterroristeiksi, koska heidän osoittamansa ekologiset epäkohdat vaikeuttavat voiton maksimointia - ja kai siitä iloitsemista. Kuusikymmentä litraa satasella vievän Hummerin kylkeen spreijattu "kapitalistisika" vie ymmärrettävästi osan ajonautinnosta. Samoin sen kullatussa karjapuskurissa roikkuvat hampaattomat tuulilasinpesijä-kerjäläiset. Hukkaan meni sekin 18-kanavainen audiojärjestelmä - pilalla on Wagnerin Valkyyria.
Sosialistit ovat siten profit-sabotoijia. Entiselle taistolaiselle, Björn Wahlroosille lienee käsite "historiallinen materialismi" tuttu, jonka mukaan yhteiskunnnan luokat eroavat toisistaan ennen kaikkea sen mukaan, mikä on niiden paikka suhteessa taloudelliseen tuotantoon. Sekä millä keinoin ja missä määrin ne saavat oman osansa. Wahlroos on saanut meistä eniten ja haluaa antaa vähiten.
Myöskään Matti Vanhanen ei näytä allekirjoittavan että yhteiskuntamme tason määrittelee olosuhteet joissa elää sen heikoin, vaan se miten itsellä menee. Alleviivattakoon että se on aika jäätävän kylmää, mieheltä jonka sisällä on valtavan lämmin tunne.
Hyvästi, ja osanottoni seuraavien vaalien uhrialttarille talutettavalle Mari Kiviniemelle.
Vain vähän aikaa sitten hän kuvitteli vielä itsensä pääministerinä ainakin vuoteen 2015 asti. Mutta sitten tuli nivelrikko ja romutti realismin. Mikä tietysti asettaa Franklin D. Rooseveltin outoon valoon, hänhän johti maailman mahtavinta valtiota pyörätuolista käsin läpi toisen maailmansodan. Polion invalidisoimana.
Matti Vanhanen on aina osannut olla otettu suosionosoituksista, ja kun hän vaatimattomasti sanoi että aina jää parannettavaa muttei pystynyt parempaan, uskon sen olevan totta mutten hänen oikeasti ajattelevan niin. En ole nimittäin kertaakaan kokenut hänen ottaneen kaudellaan itseensä minkäänlaista kritiikkiä. Vika on aina ollut jossain muussa. Jos ei muuta niin omassa muistissa tai muiden ymmärryksessä.
Niistä tunnepuolen lämpöasteista: Vanhanen kehotti äskettäin kansaa olemaan antamatta rahaa kerjäläisille. Jolloin hänestä kerjäläisongelma ratkeaisi muutamassa viikossa. Eli köyhyys rikollisuuden uhrineen siirtyisi jonkun toisen ongelmaksi. Ja kun lehdistö kertoi oman yhteiskuntamme epäkohdista Vanhanen närkästyi siitä että se näytti meille köyhyyttä vaikka useimmilla meistä menee hyvin.
Toinen kultavasikka-kerholainen, Björn Wahlroos esitti taannoin kehitysavun lopettamista, keinona Suomen talouden tasapainottamiseksi ja kertoi myöhemmin Financial Timesissa, että "emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyisellä tavalla, emmekä voi vastaavanlaisesti sietää köyhyyden, sekä rikkinäisten perheiden tukemista.”.
Vaikeaa köyhän näkeminen onkin. Ja on liki sietämätöntä seurata kuinka osa autettavista käyttää saamansa sosiaaliavustukset mm. riippuvuuksiensa ylläpitoon. Katsoa rikkinäisten perheiden köyhyyttä, ja sitä eteenpäin siirtäviä rikkinäisiä lapsia. Mutta jokin meissä useimmissa saa kuitenkin yrittämään ja antamaan osan omastamme. Helpoimmin se tuntuu käyvän heiltä joilla on vähiten, tai ovat olleet vastaavassa asemassa. Ymmärryksestä.
Vihreitä kutsutaan usein ekoterroristeiksi, koska heidän osoittamansa ekologiset epäkohdat vaikeuttavat voiton maksimointia - ja kai siitä iloitsemista. Kuusikymmentä litraa satasella vievän Hummerin kylkeen spreijattu "kapitalistisika" vie ymmärrettävästi osan ajonautinnosta. Samoin sen kullatussa karjapuskurissa roikkuvat hampaattomat tuulilasinpesijä-kerjäläiset. Hukkaan meni sekin 18-kanavainen audiojärjestelmä - pilalla on Wagnerin Valkyyria.
Sosialistit ovat siten profit-sabotoijia. Entiselle taistolaiselle, Björn Wahlroosille lienee käsite "historiallinen materialismi" tuttu, jonka mukaan yhteiskunnnan luokat eroavat toisistaan ennen kaikkea sen mukaan, mikä on niiden paikka suhteessa taloudelliseen tuotantoon. Sekä millä keinoin ja missä määrin ne saavat oman osansa. Wahlroos on saanut meistä eniten ja haluaa antaa vähiten.
Myöskään Matti Vanhanen ei näytä allekirjoittavan että yhteiskuntamme tason määrittelee olosuhteet joissa elää sen heikoin, vaan se miten itsellä menee. Alleviivattakoon että se on aika jäätävän kylmää, mieheltä jonka sisällä on valtavan lämmin tunne.
Hyvästi, ja osanottoni seuraavien vaalien uhrialttarille talutettavalle Mari Kiviniemelle.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Oodi nuorilta naisilta
Muistan kuinka Jippu ponkaisi silmät kiiluen pystyyn Idols-tuomarina, huutaen "tuskaa!". Kilpailijan kuunteleminen ei suinkaan aiheuttanut tuskaa, vaan Jippu nautti kilpailijan kyvystä välittää sitä. Jipun oma tapa luoda onkin kynsiä itsensä verille ja näyttää haavat maailmalle.
Van Gogh leikkasi oman korvansa irti ja Janis Joplin joutui hurjien elintapojensa vuoksi ennenaikaiseen hautaan. Mutta hänen "Ball and chain"-kappaleensa raastava tuska pysähdyttää yhä radion kuuntelijat ympäri maailman. Vastaavia esimerkkejä on luomisen taivas sananmukaisesti pimeänä. Melankolia, raivo ja epätoivo ovat aina puhutelleet minua - teiniangstiksi sitä kai kutsutaan.
Chisu teki hienon ja yllätyksellisen levyn, "Vapaa ja yksin". Ja lahjakkuutta on vaikea ohittaa vaikkei se omimmalta suosikkialueelta löytyisikään. Eteerinen laulu, vuoroin synkkien ja vuoroin kepeän humorististen taustojen päällä toimii kuin Uzbekistanin urut. Paikoin syntikka-avaruus on maalauksellinen kuin Vangeliksen "1492" ja paikoin mahtipontinen kuin Bond-elokuvassa. Musiikista ei ole unohtunut ilma, sen takia kuuntelukokemus onkin mieluisa ja iso. Chisu sanoittaa, sovittaa ja tuottaa esittämänsä kappaleet itse ja tekee siinä sivussa musiikkia myös muille artisteille. Meille onkin puolisalaa kasvanut uusi singer-songwriter-sukupolvi ja miehet ovat olleet helisemässä - pariin muovikruunuiseen tango-kuninkaaseen on jäänyt. Miehillä on sitten taas bändit.
Rumban lukijat äänestivät Jenni Vartiaisen v. 2008 kotimaiseksi artistiksi. Anna Abreu taas palkittiin vuoden naissolistina Emma-palkinnolla kahdesti, vuosina 2007 ja 2008. Idols-kilpailusta ponkaisi pop-taivaalle niinikään Anna Puu (Emma 2010, vuoden naissolisti ja tulokas), kaikkien odotusten vastaisesti. Hänen samanniminen ensilevynsä oli hämmentävä sekoitus vanhaa ja tuoretta, vahvalla ja herkällä läsnäololla esitettynä. Huumoria unohtamatta. Kuin plörökahvia juonut Pirkko Mannola viritetyllä mintunvihreällä moposkootterilla jonka pakoputkessa tööttää kazooka. Hyvä levy.
Ehkä tällaisen vanhan punkpierun mieltä lämmittää se, että naisten levyistä kuuluu reipas annos ennakkoluulottomuuta ja muista piittaamattomuutta. Halutaan tehdä ensisijaisesti sellaista musiikkia minkä voi itse allekirjoittaa, eikä istua jonkun levypampun kanssa vääntämässä itseään vääräksi. Tai sitten tuotteistamisen ammattitaito on Suomessa noussut sille välttämättömälle tasolle että ymmärretään rakentaa tuote lähtökohdista sensijaan että lähtökohtaa lähdettäisiin runnomaan valmiiseen hyllytuotteeseen. Jo oli aikakin.
Raastavasti elämästä laulaminen kannattaa tehdä nimenomaan nuorena. Elämän realiteetit ovat usein rankat - hyvin myyviä lauluja leukemiasta kuulee harvoin. Tai siitä kuinka tulee iltaisin yksin parvekkeella tissuteltua, työpaikan mentyä robotille. Sitäpaitsi, 30 vuotta kestäneen raastavan avioliiton jälkeen ketään harvoin asia luovasti laulattaakaan. Kostoksi on sitten toinen juttu.
Mutta miksi baarijakkaralla kumarassa ähisevä Vesa-Matti Loiri sitten vetää konserttisalit jatkuvasti täyteen? Ehkä juuri siksi että hän on elänyt raastavasti meidän muidenkin edestä, elänyt taiteillen niin että näppylöitä irtoaa ravistaessa. Ehkä sellainen tulee puhuttelemaan minuakin 58-vuotiaana? Jolloin oma henkinen profiilini saattaa olla korkea kuin kolme päivää auringossa ajoradalla maannut varis. Tietää että lisää on todennäköisesti vielä tulossa, ennenkuin lapio vihdoin armahtaa.
Ehkä janoamme nähdä ja kuulla tuskaisen intohimoista kärsimystä, reality-tv:ssä, oopperassa ja radiosta, koska juuri se tekee omistakin hetkittäisistä helveteistämme helpommin nieltäviä - että muillakin on. Eli toisen tuska on toisen lohtu. Kummallista.
Van Gogh leikkasi oman korvansa irti ja Janis Joplin joutui hurjien elintapojensa vuoksi ennenaikaiseen hautaan. Mutta hänen "Ball and chain"-kappaleensa raastava tuska pysähdyttää yhä radion kuuntelijat ympäri maailman. Vastaavia esimerkkejä on luomisen taivas sananmukaisesti pimeänä. Melankolia, raivo ja epätoivo ovat aina puhutelleet minua - teiniangstiksi sitä kai kutsutaan.
Chisu teki hienon ja yllätyksellisen levyn, "Vapaa ja yksin". Ja lahjakkuutta on vaikea ohittaa vaikkei se omimmalta suosikkialueelta löytyisikään. Eteerinen laulu, vuoroin synkkien ja vuoroin kepeän humorististen taustojen päällä toimii kuin Uzbekistanin urut. Paikoin syntikka-avaruus on maalauksellinen kuin Vangeliksen "1492" ja paikoin mahtipontinen kuin Bond-elokuvassa. Musiikista ei ole unohtunut ilma, sen takia kuuntelukokemus onkin mieluisa ja iso. Chisu sanoittaa, sovittaa ja tuottaa esittämänsä kappaleet itse ja tekee siinä sivussa musiikkia myös muille artisteille. Meille onkin puolisalaa kasvanut uusi singer-songwriter-sukupolvi ja miehet ovat olleet helisemässä - pariin muovikruunuiseen tango-kuninkaaseen on jäänyt. Miehillä on sitten taas bändit.
Rumban lukijat äänestivät Jenni Vartiaisen v. 2008 kotimaiseksi artistiksi. Anna Abreu taas palkittiin vuoden naissolistina Emma-palkinnolla kahdesti, vuosina 2007 ja 2008. Idols-kilpailusta ponkaisi pop-taivaalle niinikään Anna Puu (Emma 2010, vuoden naissolisti ja tulokas), kaikkien odotusten vastaisesti. Hänen samanniminen ensilevynsä oli hämmentävä sekoitus vanhaa ja tuoretta, vahvalla ja herkällä läsnäololla esitettynä. Huumoria unohtamatta. Kuin plörökahvia juonut Pirkko Mannola viritetyllä mintunvihreällä moposkootterilla jonka pakoputkessa tööttää kazooka. Hyvä levy.
Ehkä tällaisen vanhan punkpierun mieltä lämmittää se, että naisten levyistä kuuluu reipas annos ennakkoluulottomuuta ja muista piittaamattomuutta. Halutaan tehdä ensisijaisesti sellaista musiikkia minkä voi itse allekirjoittaa, eikä istua jonkun levypampun kanssa vääntämässä itseään vääräksi. Tai sitten tuotteistamisen ammattitaito on Suomessa noussut sille välttämättömälle tasolle että ymmärretään rakentaa tuote lähtökohdista sensijaan että lähtökohtaa lähdettäisiin runnomaan valmiiseen hyllytuotteeseen. Jo oli aikakin.
Raastavasti elämästä laulaminen kannattaa tehdä nimenomaan nuorena. Elämän realiteetit ovat usein rankat - hyvin myyviä lauluja leukemiasta kuulee harvoin. Tai siitä kuinka tulee iltaisin yksin parvekkeella tissuteltua, työpaikan mentyä robotille. Sitäpaitsi, 30 vuotta kestäneen raastavan avioliiton jälkeen ketään harvoin asia luovasti laulattaakaan. Kostoksi on sitten toinen juttu.
Mutta miksi baarijakkaralla kumarassa ähisevä Vesa-Matti Loiri sitten vetää konserttisalit jatkuvasti täyteen? Ehkä juuri siksi että hän on elänyt raastavasti meidän muidenkin edestä, elänyt taiteillen niin että näppylöitä irtoaa ravistaessa. Ehkä sellainen tulee puhuttelemaan minuakin 58-vuotiaana? Jolloin oma henkinen profiilini saattaa olla korkea kuin kolme päivää auringossa ajoradalla maannut varis. Tietää että lisää on todennäköisesti vielä tulossa, ennenkuin lapio vihdoin armahtaa.
Ehkä janoamme nähdä ja kuulla tuskaisen intohimoista kärsimystä, reality-tv:ssä, oopperassa ja radiosta, koska juuri se tekee omistakin hetkittäisistä helveteistämme helpommin nieltäviä - että muillakin on. Eli toisen tuska on toisen lohtu. Kummallista.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Kansainvenäläinen ruletti
Vahingon sattuessa kannattaa lukea vakuutuksensa ehdot tarkasti ennen kuin kirjoittaa selostuksen tapahtumien kulusta. Vaikka kannattaisi samantien palkata juristi tekemään se. Ennen kielteisen päätöksen saamista.
Mutta yritetäänpä ensin itse: "Toinen heinäkuuta kävelin kadulla, ja lähdin ylittämään sitä suojatietä pitkin. Vasemmalta lähestyi henkilöauto jonka silmiin varmasti paistoi aurinko, koska se ei jarruttanut lainkaan. Seuraavaksi tunsin kuinka oikea pääni iskeytyi tuulilasiin, lensi sitten katon yli ja kierähti siitä maahan. Hiustenlähtö oli massiivista, josta sitten syntyi pysyvä kosmeettinen haitta".
Vakuutusyhtiön vastaus tulisi parissa viikossa: Valitettavasti (...niin varmaan) emme voi korvata syntynyttä vahinkoanne. Vakuutusehtomme 36 kohdan 8 pykälän mukaan vakuutuksenottajan on kerrottava vahinkoon johtaneiden tapahtumien kulun totuudenmukaisesti. Mielestämme selostuksenne ei täytä tätä vaatimusta, seuraavassa huomiomme:
- Kadulla ei saa kävellä, ja suojatie menee kadun poikki ei pitkin (tehtiinkö puhalluskoe?).
- Henkilöautolla ei ole silmiä eikä se voi itse jarruttaa (www.testaa-äo.fi).
- Onhan teillä vielä vasen päänne joten missä ongelma ;) ?
Lisäselvennystä pyydetään valokuvan kera: Irtoaako hiuksia vain kammatessa vai jääkö niitä myös käteen vetäessä?
Vahinkovakuuttajat ovat riskien arvioinnin ammattilaisia. He kyllä tietävät prosentin sadasosan tarkkuudella, mikä on riski posteljoonin liukastumiselle, turistin päällekarkaukselle tai aikuisviihteen ammattilaisen kumitissin puhkeamiselle jatkuvan säännöllisrytmisen paineenmuutoksen alla. Mutta on yksi ala missä mysteerisesti ei tahdota vakuutuksia ottaa, eikä liioin myydä.
Syy on ilmiselvä. Riski on liian suuri. Liian suuri jotta sitä voisi hajauttaa edes ympäri vakuutusmaailman, näimme jo miten kävi hajautettujen amerikkalaisten rivikansalaisten ongelmaluottojen kanssa pankkimaailmassa. Nyt Meksikonlahden öljyvahingot tullevat nostamaan suomalaistenkin kotivakuutuksien hintoja, yhtiöiden välisten jälleenvakuutusten johdosta. Yksikin täysimääräisesti vahinkovakuutettu Tjernobylin luokkaa oleva ydinonnettomuus Keski-Euroopassa kaataisi siten kaikki maailman mainittavat vakuutusyhtiöt ja pankit. Muutenhan vakuutusagentit kilpailisivat verisesti audienssista energiayhtiöille ja lakimiehet miettisivät kuumeisesti firmalleen edullisia termejä, samalla kun asiakkaat voitelisivat porsaanreijän reunoja vaseliinilla. Mutta hiljaista on.
Energiamarkkinoilla on käynnissä globaali venäläinen ruletti jossa pyöritetään revolverin rullaa vuorotellen ja rukoillaan ettei luoti osu omalle kohdalle. Ja Suomi halusi juuri kokeilla onneaan pari kertaa lisää. Sivusta hullua yllyttävät huusivat vielä kolmattakin. Vakavaksi luokiteltuja ydinonnettomuuksia tiedetään tällä hetkellä seitsemän, realisti ymmärtää kyllä mitä se tilastollisesti tarkoittaa, voimaloiden lukumäärän lisääntyessä. Optimisti taas sanoo tekniikan kehittyneen aukottomaksi - no mutta sittenhän ei esteitä uusien laitoksien täysimääräisille vahinkovakuutuksille enää ole? Ei, en ole naivi, ei kukaan tule sellaista vakuutusta myöntämään. Yhteiskunnan on kannettava riski - pörssiyhtiön jaellessa osinkojaan - parin kilowattisentin tähden.
Ydinvoiman edullisuus on näennäinen ja se on keinotekoinen. Kannattavuus löytyy laskentatavasta, jätetään yksinkertaisesti suuri osa menopuolesta perimättä. Koko ala, tuottajasta asiakkaaseen, perustuukin vaiettuun mutta täysin ymmärrettyyn ja laskelmoituun riskiin - jos posahtaa, puoli Pohjolaa menee, mutta toivotaan ettei posahda.
Miksei sitten yksinkertaisesti voi sanoa, hallitusohjelmassa ja pörssitiedotteessa, että tämä nyt on meidän strategia, muuta meillä ei ole? Toivotaan toivotaan.
Mutta yritetäänpä ensin itse: "Toinen heinäkuuta kävelin kadulla, ja lähdin ylittämään sitä suojatietä pitkin. Vasemmalta lähestyi henkilöauto jonka silmiin varmasti paistoi aurinko, koska se ei jarruttanut lainkaan. Seuraavaksi tunsin kuinka oikea pääni iskeytyi tuulilasiin, lensi sitten katon yli ja kierähti siitä maahan. Hiustenlähtö oli massiivista, josta sitten syntyi pysyvä kosmeettinen haitta".
Vakuutusyhtiön vastaus tulisi parissa viikossa: Valitettavasti (...niin varmaan) emme voi korvata syntynyttä vahinkoanne. Vakuutusehtomme 36 kohdan 8 pykälän mukaan vakuutuksenottajan on kerrottava vahinkoon johtaneiden tapahtumien kulun totuudenmukaisesti. Mielestämme selostuksenne ei täytä tätä vaatimusta, seuraavassa huomiomme:
- Kadulla ei saa kävellä, ja suojatie menee kadun poikki ei pitkin (tehtiinkö puhalluskoe?).
- Henkilöautolla ei ole silmiä eikä se voi itse jarruttaa (www.testaa-äo.fi).
- Onhan teillä vielä vasen päänne joten missä ongelma ;) ?
Lisäselvennystä pyydetään valokuvan kera: Irtoaako hiuksia vain kammatessa vai jääkö niitä myös käteen vetäessä?
Vahinkovakuuttajat ovat riskien arvioinnin ammattilaisia. He kyllä tietävät prosentin sadasosan tarkkuudella, mikä on riski posteljoonin liukastumiselle, turistin päällekarkaukselle tai aikuisviihteen ammattilaisen kumitissin puhkeamiselle jatkuvan säännöllisrytmisen paineenmuutoksen alla. Mutta on yksi ala missä mysteerisesti ei tahdota vakuutuksia ottaa, eikä liioin myydä.
Syy on ilmiselvä. Riski on liian suuri. Liian suuri jotta sitä voisi hajauttaa edes ympäri vakuutusmaailman, näimme jo miten kävi hajautettujen amerikkalaisten rivikansalaisten ongelmaluottojen kanssa pankkimaailmassa. Nyt Meksikonlahden öljyvahingot tullevat nostamaan suomalaistenkin kotivakuutuksien hintoja, yhtiöiden välisten jälleenvakuutusten johdosta. Yksikin täysimääräisesti vahinkovakuutettu Tjernobylin luokkaa oleva ydinonnettomuus Keski-Euroopassa kaataisi siten kaikki maailman mainittavat vakuutusyhtiöt ja pankit. Muutenhan vakuutusagentit kilpailisivat verisesti audienssista energiayhtiöille ja lakimiehet miettisivät kuumeisesti firmalleen edullisia termejä, samalla kun asiakkaat voitelisivat porsaanreijän reunoja vaseliinilla. Mutta hiljaista on.
Energiamarkkinoilla on käynnissä globaali venäläinen ruletti jossa pyöritetään revolverin rullaa vuorotellen ja rukoillaan ettei luoti osu omalle kohdalle. Ja Suomi halusi juuri kokeilla onneaan pari kertaa lisää. Sivusta hullua yllyttävät huusivat vielä kolmattakin. Vakavaksi luokiteltuja ydinonnettomuuksia tiedetään tällä hetkellä seitsemän, realisti ymmärtää kyllä mitä se tilastollisesti tarkoittaa, voimaloiden lukumäärän lisääntyessä. Optimisti taas sanoo tekniikan kehittyneen aukottomaksi - no mutta sittenhän ei esteitä uusien laitoksien täysimääräisille vahinkovakuutuksille enää ole? Ei, en ole naivi, ei kukaan tule sellaista vakuutusta myöntämään. Yhteiskunnan on kannettava riski - pörssiyhtiön jaellessa osinkojaan - parin kilowattisentin tähden.
Ydinvoiman edullisuus on näennäinen ja se on keinotekoinen. Kannattavuus löytyy laskentatavasta, jätetään yksinkertaisesti suuri osa menopuolesta perimättä. Koko ala, tuottajasta asiakkaaseen, perustuukin vaiettuun mutta täysin ymmärrettyyn ja laskelmoituun riskiin - jos posahtaa, puoli Pohjolaa menee, mutta toivotaan ettei posahda.
Miksei sitten yksinkertaisesti voi sanoa, hallitusohjelmassa ja pörssitiedotteessa, että tämä nyt on meidän strategia, muuta meillä ei ole? Toivotaan toivotaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)