Åken sitkeä henki

Olemme perheessäämme tehneet parhaamme, pitääksemme maailman alituisen kiireen kotimme seinien ulkopuolella. Ja korostaneet lapsille, ettei voi koko ajan rynnätä yhdestä asiasta toiseen; harrastuksia saa olla korkeintaan kaksi ja kun tehdään yhtä asiaa, ei voi vielä ajatella seuraavaa. Tai tulee hulluksi.

No, hulluksi voi tulla monesta syystä ja välillä usko omiin kasvatusmenetelmiin horjuu todella pahasti. Kumpi on haitallisempaa, luoda pari täydellistä mutta nopeasti loppuunpalavaa himosuorittajaa vai totaalisen tohelonhuoletonta taivaanrannan maalaria?

Aina kun äänet yläkerrasta lakkaavat, tietää että vanhempi poika lukee. Ja kun lukee, ei kuule. Toistuvasti unohtuvat simppelimmätkin aamuaskareet raastavat pahasti vanhempien hermoja. Poika lukee jumalauta harjatessa hampaansakin!

Nyt on kolmatta kuukautta vessalukemisena menossa Apu-lehden juttu nimeltään "Åken henki on yhä läsnä", jossa Pirkko Mannola kertoo elämästään Åke Lindmanin kuoleman jälkeen. Sori Pirkko, Åke oli aivan varmasti fantastinen, mutta raivostun koska huonosti harjattuihin kohtiin iskee karies ja paidalle tulee hammastahnaa. Ainakin meidän on nyt aika siirtyä eteenpäin.

- Miksei kuulu harjauksen ääniä? Et kai sä vaan lue taas?!

Ei vastausta, eli lukee.

- Hei, nyt vauhtia! Vai taasko Åken henki on läsnä? kysyn hieman ivallisesti.

- Höh, Åken henki elää nykyään meidän saunassa, poika vastaa lakonisesti.

- Anteeksi mitä?!

- Åke Lindmanin henki elää nykyään meidän kiukaan tuhkaluukussa, poika jatkaa ja kuulen hammasharjan käynnistyvän.

Vaimoni on uhannut polttaa kyseisen lehden kymmeniä kertoja, joten asia lienee täysin mahdollinen. Joskin epäilen.

Seuraavaksi pitäisi normaalin ihmisen pukea. Mutta jalkoihin menee uudelleen pyjamahousut, vaikka kauppaan ollaan menossa. Ja anilliininpunaiset sukat punttien päälle, ja remmisandaalien sisälle. Vaaleanvihreän puolipitkän päällystakin ja olkihatun kera, näky on uhkarohkea.

Nuorempi poika on jo aamupalalla. Syötäväksi on valikoitunut viilipurkki, joka tietenkin olisi tarkoitus kauhoa nenä Aku Ankassa. Ja silloin ei voi lukea kanelipurkin kylkeä, joten viilin päälle menee currya. Yhdistelmä on kuulemma erikoinen.

Vanhempi puhuu kaikkitietävää kirjakieltä ja nuorempi härnää. Hän tietää varsin hyvin mistä naruista vetää, ärsyttääkseen toista. Eli puhuu ympäripyöreästi, ristiriitaisesti ja puolet luikuria.

Joten vanhempi suunnittelee ostavansa lelukaupasta valheenpaljastimen ja teippaavansa nuoremman sormet pysyvästi laitteeseen. Nuorempi hätääntyy ja ryntää kertomaan, että se meinaa hankkia myös sellaisen puisen nuijan, jota heilauttaa päänsä päältä ja sitten käsivarsi suorana pamauttaa pöytään, huutaen "SYYLLINEN"!

Kerrassaan loistavaa, meillä elää siis myös Ulvilan henki.

Mutta ehkä voisin käyttää laitetta itsekin? Myöhemmin löydän nimittäin vessasta jälleen Pirkko Mannolan haikeasti hymyilevän naaman. Kuinka ollakaan, Åken henki elää siis yhä vessassamme kuitenkin!

Nyt se lähtee.

Egokratia

Kun Kreikka viimein seisoi lopullisen rotkon reunalla, muutama henkilö puki vastahakoisesti päällensä likaisen työn haalarit ja runnoi väkisin läpi ne rankat uudistukset ja säästöt, joita avun saaminen muulta Euroopalta edellytti. Näin välttäen totaalisen kaaoksen, missä sairaalatkin olisivat lakanneet toimimasta. Nyt kansa palkitsee, korvaamalla heidät mm. uusnatseilla.

Ei varmaan ole mikään salaisuus, että uskoni demokratiaan, parhaan lopputuloksen antajana, hoippuu toistuvasti oman rotkonsa reunalla. Ja aina asiasta purnatessani minulle sanotaan, että kyseinen järjestelmä on kaikista vähiten huono - mikä minulle ei tietenkään riitä. Harva oikeus tulee nimittäin vailla velvollisuuksia - paitsi äänioikeus. Jokainen kansalainen saa äänestää kaikkia koskien, niinkuin parhaimmaksi näkee. Minkäänlaista pätevyyttä tai perehdytystä ei edellytetä. Pitäisikö?

Voitaisiinko ajatella kymmenen vuoden välein suoritettavaa ei-poliittista, pakollista kurssia tentteineen, esimerkiksi siitä, mikä on eduskunnan ja hallituksen välinen ero, kuinka lait syntyvät ja miten korko toimii? Vastaukset tietävien mielestä, kysymys kuulostaa varmasti sarkastisen ylimieliseltä, mutta totuus on, että kun noita kysytään pistokokeina kansalaisilta, suuri osa on täysin tietämättömiä tai vielä pahempaa, suorastaan haitallisten harhaluulojen vallassa.

Kurssitus hyödyttäisi kaikkia: valtio saisi relistisempaa politiikkaa, kun kokonaiskuvan ymmärtäville äänestäjille ei kannattaisi enää mitä tahansa hattaraa tarjota. Edellyttäen tietysti että kansalaiset äänestäisivät tietojensa pohjalta, eivätkä halunsa.

Monen mielestä kreikkalaisilla on huonompi moraali kuin suomalaisilla. Silti väitän, että jos samaa populistista politiikkaa olisi ollut meilläkin vuosikymmeniä tarjolla, monet jälkeläiset nostaisivat, perusilmeen värähtämättä, kuolleiden vanhempiensa yhä juoksevia eläkkeitä. Ja joviaalit miehet heittäisivät kesäisin riippukoivujen alla noppaa, viiksekkäiden vaimojen raahatessa EU-subventoituja kauppakasseja irvistäen kotiin, rakastajattaria olisi pari kolme, lasissa perunaviinaa ja mieli tyyni.

Taannoin käydyssä näpistyskeskustelussa yksi kiinni jäänyt nainen kertoi: "Lapsiperheessä rahat on tiukalla ja oon tällä tavoin "säästänyt" ja saanut vähän luxusta omaan eloon". Arkiluksus mielletään siis perusoikeudeksi, joka oikeuttaa varastamiseenkin.

Perintönä köyhyys -ohjelmassa näimme yhdet toiset köyhyyden kasvot: uudenkarheassa asunnossa, tavaravuorten, joululahjasäkkien, taulutelevision ja läppärin välissä liikkuvan nuoren työttömän perheen, jonka terveys oli brakaamassa ylipainoon, koska liikuntaharrastusmahdollisuudet maksavat. Kävelykurssin paikka?

Olemme nyt tiellä joka johtaa yhä suurempaan työttömyyteen, työpaikkojen valuessa halvempiin maihin - koska kapitalismi toimii niin - sosiaalimenojen samanaikaisesti noustessa raketin lailla. Epäilen, että pikavoitot seuraavissa vaaleissa tullaan meilläkin saamaan tyhjän päälle rakennetulla kansallismielisellä hyvinvointipopulismilla, toisia omasta kurjuudestaan syyllistämällä ja omia järjettömyyksiään muilta piilotellen. Sillä osa kansasta ei todistetusti tiedä mistä äänestää ja osa ei välitä pitkästä tähtäimestä pätkääkään, koska tasavertainen instant-luksus nähdään perusoikeutena ja elinkelpoisen elämän ehtona - syteen tai saveen ja todellisesta henkilökohtaisesta ja kansallisesta tulotasosta täysin riippumatta.

Ja hämmentyneinä realiteettien edessä seisoville, ei siis jää kuin lohdutuksen sana siitä, että demokratia sekä sosialismin ja kapitalismin tasapaino, ovat kaikista järjestelmistä vähiten huonot. Ja mikäli kansallinen usko ja toivo näihin horjuu, tulevat natsit.

Kerrassaan sykähdyttävää aikuisten realismidemokratiaa. Olen samaa mieltä 9-vuotiaan poikani kanssa: jos maailmansota tulee, me emme osallistu.

Liian pienen ovenkarmin dilemma

Tanssiopiston ja sirkuskoulun tämänvuotinen satsaus oli todellinen produktio. Projektia suhteellisen läheltä seuranneena, tarvittava työmäärä tilkkutäkin kokoonparsimiseksi mykistytti. Silti ymmärrän, että näin siitä vain pikkuriikkisen osan.

Panin kuitenkin merkille, että näitä uusloviisalaisia vilahtaa siellä täällä, yksi etsii puoli tuntia edellisen porukan jäljiltä tusinan verran esiintymispukuja, toinen hoitaa äänen ja kolmas paimentaa kymmenisen pientä, toukkapuvuissaan hallittuun kokonaisuuteen. Ja joka puolella vilisee alati myöhässä olevia jäniksiä, kokonaisen juoksevan korttipakan keskellä. Hallituksi kaaokseksi kenraaliharjoituksia kai voisi parhaiten kuvailla, mutta kun liikuntahalli lopulta pimenee varsinaiseen esitykseen ja valonheittimet syttyvät, kaikki osaset loksahtavat paikoilleen ja draama nostaa karvoja. Seuraa todella ihailtavaa ajan, tilan ja liikkeen hallintaa.

Olisiko meillä edes pienessä kaupungissamme tällaista esittävän taiteen myllyä, ilman näitä liian pienestä ja kinnaavasta ovesta tänne putkahtaneita lähiruokajäniksiä, alakaupungin tupajumin toukkia ja ullakopölyisiä työmyyriä? En usko, ja se olisi kyllä vahinko.

Esittävän taiteen piiristä moni nuori nimittäin tulee löytäneeksi hyvän harrastuksen, jotkut jopa ammatin, osa löytää monta puuttuvaa palasta itsestään ja joku kenties yhden kokonaisen ystävän toisesta. Unohtamatta fundamentaalisia asioita, kuten koko loppulämää hyödyntävän hyvän motoriikan ja lyömättömän koordinaatiokyvyn. Sekä esiintymisen riemun.

Olemmehan alunperin kaikki enemmän tai vähemmän rimakauhuisia ja silti - kaikkien edessä epäonnistuminen voi olla se, joka tuo myöhemmin elämässä voiman onnistumiseen, tarvittaessa vaikka väkisin.

Sadut kertovatkin usein heittäytymisestä ja urheudesta, taival on vaikea mutta loppuu aina hyvin - siksi kannattaa uskaltaa. Ja koska vain mielikuvituksemme on rajana, juuri sitä kannattaa laajentaa, koska silloin voi nähdä asioita mitä muut eivät näe. Siinä piilee voima ja etu.

Kuinka minulla onkaan sellainen tunne, että tarina Liisasta Ihmemaassa; pienestä tytöstä joka pitkästyneisyydessään ympäröivään harmaaseen maailmaan, löytää muualta ihmeellisen maailman, kertoo samalla tarinan kaupungistamme ja tänne tulleista uusista luovista voimista?

Jotka näkivät jotain sellaista mitä me emme nähneet, tulivat kakluuni peräkärryssä sekä mitta takataskussa ja rakensivat tänne kauan toivomansa ihmemaan jossa kaikki on mahdollista. Murheet on ehkä edelleen samansuuntaiset ja jänis on yhä aina myöhässä, mutta se ei enää haittaa.

Kyllä meidän muiden pitäisi pystyä samaan, sillä ihmemaahan kyllä mahtuu - jos ei muuta, niin itsensä jälleen pienentämällä. Ja kieltämättä, osa on kyllä jo tehnyt sen. Mainittakoon nyt vaikka raavaat nykytanssivat miehet.

Jos et tiedä mihin olet menossa, tulet päätymään jonnekin muualle, kuten tarinan kirjoittaja Lewis Carroll sanoi.

Isonpojan olkihattu

Ulkona sataa kylmää vettä, niinkuin huhtikuussa on tapana, mutta kuudesluokkalainen kinuaa päähänsä olkihattua. Ärsyttää, mutta itsekin olen jo vaihtanut kesävariaatioon, joten hankala on kieltää. Sen verran hattu on jo tosin reunoista rispaantunut, että tuttujen gerbiileille uhkaan syöttää. Mikä ei kuulemma käy päinsä, koska hatussa on myös naruja. No, olisipahan jyrsijöilläkin ainakin hammaslankaa, ajattelen.

Kevät tuli kyllä tarpeeseen. Mennyt kuusi kuukautta jää henkilökohtaiseen historiaani eräänlaisena vedenjakajana: oli aika ennen sitä ja sitten on aika sen jälkeen. Omille vanhemmilleni rupesi tulemaan kaikenlaista, tulevista ajoista viestivää kremppaa. Ja muu lähipiiri sinnitteli omien tuskiensa kanssa ja itsekin sairastuin ensimmäisen kerran elämässäni vakavasti. Mieleen hiipi, että puoliväli on tainnut ylittyä jo jonkin aikaa sitten ja tästä eteenpäin käynkin sitten varmaan useammin hautajaisissa kuin häissä.

Sairaalassa maatessani oli aikaa miettiä. Melodramaattisuuteen taipuvainen kun olen, syysmyrskyistä oli helppo kehitellä uhkaavia vertauskuvia. Ajattelin, että ne karsivat aina huonot yksilöt pois ja ravistelevat kelvollisten juuria sen verran, että niiden on pakko vähän vahvistua. Mutta menneenä syksynä ja talvena myrskyjä tulikin ennätysmonta. Ja kun uuden vuoden puolelle käännyttiin, ajattelin että jos tulee yksikin vielä niin kaadun.

Trombi tuli, mutta osuikin vähän viereen ja korjasi ystäväni ehkä loppuelämäkseen sairaalahoitoon. Elämän ja kuoleman sattumanvaraisuutta on vaikea mukisematta niellä, toiset ovat yksinkertaisesti väärään aikaan väärässä paikassa ja toisten geeniperimä ihan sekunda. Ja virukset siihen päälle.

Hermot on muutaman kerran pojan olkihattuun mennyt, kun ei ajaessa oikealle näe ja jokaisen äkillisen tuulenpuuskan kohdalla se lähtee kärrynpyöränä pitkin pölyäviä jalkakäytäviä. Mutta kivaltahan se nyt näyttää, kun poika innostuneena hyppää autosta ja selkä suorana askeltaa yli kyläkoulun pihan. Tarkkailen muita oppilaita mutta kukaan ei jaksa enää poikkeavaan vaatekappaleeseen kiinnittää huomiota. Ihailen kuitenkin pojan pokkaa - ei haukku haavaa tee, se sanoi.

Syksyllä hänellä on siis edessään yläaste, oma vedenjakajansa. Muutos ei ole mikään pieni, olen itsekin aikoinaan ylittänyt samankorkuisen kynnyksen. Olen onnellinen, että hänkin sai käydä ala-asteensa pienissä ja rauhallisissa ympyröissä. Paljon on puhuttu siitä, ettei koulutuksen taso ole niissä sama kuin isommissa. Itse uskon siihen, että otollisen maaperän luominen on ala-asteen tärkein tavoite, myöhemmin tulevaa oppimisen kaarta ajatellen; huonolla ilmapiirillä pystyy kyllä senkin kaukaisen tulevaisuuden hedelmän ennakkoon pilaamaan, ja hyvällä, oppiminen käy kuin itsestään.

Nämä hempeilyt saattavat tietysti olla vanhemman pehmoisen pään harhoja, useimmathan kasvavat onnellisiksi, oman koulunsa oppilasmäärästä totaalisen riippumatta. Mutta ongelma ei olekaan vahvan enemmistön, vaan muutamien herkkien väliinputoajien. Yksi on kuitenkin varma, olkihattua tuskin tarvitsee yläasteelle kuskata, se hajoaa koulun jyrsijöiden käsissä aivan liian helposti.

Ajattelen jälleen niitä myrskyjä. Joiden keskellä lopetin jo kirjoittamisenkin, koska äärimmäisyyksien keskellä täytyy fokusoitua. Vahingot kartoitetaan sitten myöhemmin.

Nyt minunkin arkeni on muututtava, rakenteet on saatava kuntoon seuraavaa kriisikautta varten. Olisi nimittäin tyhmää olla ylireagoimatta ja sitten katsoa kuinka tuuli mahdollisesti levittää perheeni perusturvallisuuden pitkin pihoja, vain sen takia että toivoin parasta.

Aikuisena tulee aina olla yhden askeleen edellä ja tilanteen päällä, lapsena ei vielä osaa jatkuvasti pelätä pahinta. Minulla oli koulussa päässäni vaarini vanha lätsä, se haisi kyllä pahalle, muttei vielä kiristänyt.

Impivaaralainen itsepuolustusoppi

Karatessa, hyökkävän oma liikevoima käytetään hyväksi, riisuessa tämän aseista. Ja Kungfutse taas sanoi, että viisas mies toimii ennen kuin puhuu ja puhuu sen jälkeen toimintansa mukaisesti.

Poliittiset tuulet kääntyvät nopeasti ja arvaamattomasti. EU:n kannatus Suomessa on nyt huippuluokkaa, kolossaalisista kustannuksista ja vaikeuksista huolimatta. Ja perussuomalainen kenttä huutaa poliisia apuun, suitsiakseen itseensä kohdistuvia vihapuheita. Haastajasta tuli siis puolustaja alle vuodessa ja selkä sillassa kamppaillaankin yhtäkkiä kaikilla voimavaroillaan kannatuksen menettämistä vastaan, sen sijaan että voitaisiin itse hakea pistevoittoa.

Kuinka tässä näin kävi?

Ruotsissa Mona Sahlin joutui aikoinaan eroamaan, koska oli ostanut Toblerone-patukan veronmaksajien rahoilla. Kokoomuksen Ilkka Kanerva sen sijaan voi hyvin jatkaa vankeustuomiostaan huolimatta, ilman suurempaa nettiraivoa ja lehtigolgataa. Syytösvaiheessa todettiin että ihminen on syytön kunnes on tuomittu. No nyt on tuomittu, mutta mikään ei muuttunut.

Kanervan pelasti ironisesti kuluneiden vuosien - vaalirahaskandaalin avulla itse ratsastaneet - perussuomalaisten kansanedustajien omat toilalut. Herra Hakkaraisen unissakävelyillä kun irtoaa nyt paljon mehukkaammat otsikot ja aamiaispöytäkilarit kuin Kanervan unettomilla retkillä. Sellaista se populismi on.

Entä ristiretki kaikenlaisen positiivisen syrjinnän lakkauttamiseksi? Tavoitehan oli yksi keskeisimmistä perussuomalaisten vaaliteemoista, niin tärkeä että se lisättiin ovelin sanakääntein puolueen ikiomaan rasismin vastaiseen julistukseen. Josta ilmeisesti toivottiin jotain kaikkia puolueita sitovaa yleistyökalua kieli- ja maahanmuuttopolitiikkaan. Miten sen kävi?

No aika nolosti. Koska toiseksi puolueen tukipilariksi muodostui syrjäseutujemme palveluiden turvaaminen. Mitkä taas maksavat asukasta kohden enemmän kuin taajamissa, mikä kiistatta on maaseudun positiivista syrjimistä. Ja se taas tekee muusta positiivisen syrjinnän vastustamisesta yhtä uskottavaa, kuin RKP:stä objektiivisen kielipolitiikan suhteen.

Ja miljardin euron kysymys kuuluu: kannattaisiko enemmistö suomalaisista yhä EU:ta, mikäli perussuomalaiset eivät sitä vastustaisi? Kasvoiko kansallisromanttisesta impivaaralaisuudesta kenties, mielellään kansainvälistyvän enemmistön mielissä, se vaihtoehto minkä mikä tahansa muu voittaa, mihin hintaan tahansa?

PS:n tiedotusvastaava Matti Putkonen kirjoitti epätoivossaan toimituksille avoimen kirjeen, jossa vuoroin haukkuu heidät ja vuoroin vetoaa heihin. Ei tarvitse olla Kungfutse ymmärtääkseen, ettei sekään tule toimimaan. Ja Hommaforumin perustajajäsenen sekä äärioikeistolaiseen Suomen Sisuun kuulunen Matias Turkkilan palkkaaminen puoluelehden päätoimittajaksi - vailla aiempaa toimittajakokemusta - pesemään puolueen rasismisyytösten tahrimaa julkisivua, kuulostaa suorastaan itsetuhoiselta käyttäytymiseltä.

Media keräsi kaksi vuotta maltilla argumentteja, joita nyt syöttävät perussuomalaisille takaisin; käytetään haastajan liikevoima hyväkseen, itseään vastaan. Ja nettikin toimii samanlaisena peilinä: niistä muutamien PS:n edustajien yleistävistä vihapuheista, esimerkiksi maahanmuuttajien muutamien edustajien tekosista, kärsii nyt puolueen enemmistökin, kaikkia perussuomalaisia yleistävän vihapuheen muodossa. Noin äkkiseltään ei voi tulla mitään muuta mieleen kuin karman laki.

Se huono puoli tässä tietysti on, että kaikki ne vaikeat asiat, mitkä perussuomalaiset nostivat ensimmäisenä pöydälle, ovat edelleen käsittelemättä. Tai sitten on yksinkertaisesti olemassa syy, miksi kukaan ei aikaisemmin ole käyttänyt esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyttä tai "oikeaa" suomalaisuutta vaaliteemanaan; tilanteesta voi ehkä poistua vaalivoittajana muttei voittajana.

Politiikassakin tuntuu siis olevan Pandoran lippaita, joilla ei kannata kansansuosiota kalastaa tai illuusiota suoremmasta päätäntävallasta yrittää myydä. Sellaiseen voi sitten taas käyttää asioita, joiden maltillisen objektiivinen hahmottaminen ei edellytä syvempiä ammatillisia pätevyyksiä tai ulottuvuuksia - kuten esimerkiksi kansallispuun valinta.

Yksi on varma, ainoa mikä voi pysäyttää perussuomalaisten luisun, on aktiivinen oma hyvä politiikka. Ja ennenkaikkea niin, että toimii ennen kuin puhuu ja puhuu sen jälkeen toimintansa mukaisesti. 幸運!

Kaikuvan rannan kutsu

Voice of Finlandissa kärkisijoille yltäneelle Jesse Kaikurannalle voi ennustaa vahvaa läpimurtoa Suomessa. Vaikka Kari Tapio ja Topi Sorsakoski ovat kuolleet, suomalainen melankolia ei. Vielä tähän maahan mahtuu muutama mies istumaan saunan kuistille, katse horisonttiin liimautuneena, kuikkaa kuuntelemaan kaikuvalta vastarannalta ja jäsentelemässä elämäänsä.

Tämä maa vaatii meiltä paljon. Olemme nähneet isiemme kompuroinnit ja lastemme taaperrukset. Ja siinä välissä yrittäneet keventää omaa raskasta kulkuamme, vaikka Anssi Kelan tavoin tiedämme, että meidän on käveltävä näin. Hän istui kukkulalla katselemassa nukkuvaa Nummelaa, itse käytin aikoinaan harjullamme olevaa, korkeimman kohdan puistonpenkkiä. Kun kävelin kotiin lokit kirkuivat, ensimmäiset vihannesvaunut tuotiin torille ja vastaan tuli posteljooni. Ei se seuraava päivä paljon parempi ollut, mutta aina vähän. Ja musiikki auttoi jaksamaan.

Mietin mitä ruotsalainen vierastuomari ajatteli Idols-illan suomenkielisistä esityksistä? Meissä kun asuu jotain mystistä tumman kaipuuta, mitä ulkopuolisen on varmaan vaikea ymmärtää. Slaavilaiseksi mielenlaaduksi sitä on kai usein mielletty. Itsekin havahdun aina kuikan kaihoisaan kutsuun ja olen leikkinyt pohjattoman silmäkkeen vetovoiman piirissä kauemmin kuin pitäisi. Mutta seuraava sukupolvi on kai jälleen vähän iloisempi kuin minä.

Ja jos Jesseä Kaikurantaa on habituksestaan kiusattu, me tiedämme kuka sen teki: turvattomuudessaan vailla työkaluja harhailevat. He, joilla oli itsellään paha eilinen, ja uhkaavan tuntuinen huominen, eivätkä kestäneet siinä hetkessä enää toisen iloa. Se, että Jesse joutui siitäkin ristin kantamaan on tietysti väärin, mutta Suomi tarvitsee senkin tarinan ja tunteiden kanavan.

Sunnuntain Aamusydämellä-ohjelmassa everstiluutnantti purki tuntojaan maailman kriisipesäkkeiltä. Ammattiapua hän ei ole tarvinnut, saunan tupa ja samaa kokeneet kaverit ovat ajaneet asian. Hyvä niin, mutta miten me tavoitamme ne, jotka sammuvat kesken sooloterapian ja tunneturrutuksen saunoihinsa yksin?

Poikani käy yhdessä harrastuksessa, jossa seuraavalla salivuorolla poika- ja tyttöteinit pelaavat yhdessä sählyä. Kun haen poikani pois, olen seurannut heidän saapumistaan paikalle. Ensin luulin sitä kertailmiöksi, mutta ei, kyllä kaikki halaavat toisiaan joka kerta. Mietin, että silloin on kyllä varmaan vaikeampi seuraavaksi kiusata? Yhdessä koulussa halailu on rehtorin mukaan "karannut käsistä". No, ainahan se puukotukset ja ampumiset voittaa?

Jukka Poika laulaa kappaleessaan Älä tyri nyt: Pystymetsää ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalanpelkoo. Täällä taivas roikkuu uhkaavana päittemme yllä... Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt.

Sitähän tässä on yritetty, mutta kun mieliala, vaatimukset ja kuorma mikä on kannettavaksi annettu, heittävät kuin hallituksen talousarvio. Ja jalkojen alla suo pettää, niinkuin läheisten terveydet. Ja kuokkakin meni poikki. Jolloin tulee polvillaan ensin epäuskoinen nauru ja sitten epätoivoinen itku; In Finland we call it "paskankestoa".

Lööpeissä isät lahtaavat ensin perheitään ja sitten itsensä ja naapurit ihmettelevät kun kaikki näytti ulospäin hyvältä. Niinpä, niin se meidän kulttuurissamme kuuluukin; ei saa tyriä nyt, ei saa lyödä yli nyt. Kieli keskellä suuta nuoraa kävellään, ilmeen värähtämättä, ja jos brakaa niin brakaa.

Joten musiikki soimaan, ja miehelle mascara jos siltä tuntuu, sekä kansalaistottelemattomuutena lapasesta karannutta halailua. Jos nykyinen ei toimi, fiksu kokeilee muuta. Ilmassa on paljon hyvää.

Kun Seppo tyhjää potkaisi

Kauan sitä pohjustettiin. Tipotellen lehdistössä vihjailtiin. Jotain järkyttävää tulisi pian tapahtumaan ja ihmiset jännittäen sitä odottivat.

Itse olin risteilyllä kun se sitten tapahtui: Seppo riisti henkensä! Puhelimeni näytöltä sen luin: Seppo oli kiivennyt jakkaralle, lausunut hyvästit ja potkaissut jakkaran alta. Ja kansa vastasi laajalla tunnekirjolla, raivosta hysteeriseen itkuun. Osaa otettiin, Salkkari-Seppo oli poissa, ei sitä voinut ymmärtää.

Wikipedian mukaan Salatut Elämät -sarjassa on kohisten käsitelty muun muassa huumeita, alkoholismia, uusioperheen sisäisiä seksisuhteita, raiskaamista, viiltelyä, perheväkivaltaa, varastamista, rasismia, insestiä, teiniraskauksia, aborttia, peliriippuvuutta, syöpää, psykopatiaa, syömishäiriöitä, narsistista persoonallisuushäiriötä, koulukiusaamista, HIV:tä, psykoottisuutta ja itsemurhaa.

Järkyttäviä aiheita kaikki, mutta ehkä juuri sen vuoksi että alakolululaisetkin tuntuvat seuraavaan sarjaa kuin aikuisaddiktit konsanaan. Onhan siinä toki se hyvä puoli, että vaikeatkin aiheet tulevat lasten kanssa pakostikin perusteellisesti käsiteltyä - toivottavasti.

Minusta lasten olisi kuitenkin hyvä kohdata kyseiset aiheet omassa tahdissaan, ja ehkä samoissa mittasuhteissa kuin oman perheensä elämässä esiintyvätkin. Sillä jos eivät aikuisetkaan osaa erottaa todellisuutta fiktiosta, vaan haukkuvat jonkun pahisnäyttelijän pystyyn vapaapäivänään lähikaupan jonossa, miten lapsi siihen kykenisi?

Vai onko kenties kysymys siitä, että voimakkaasti myötäelämällä ajatellaan itsekin kokevansa kaikkia elämän ulottuvuuksia laajasti ja nopeasti mutta turvallisesti. Ikäänkuin juodaan tiivistemehua vailla vettä. Koetaan todella syvästi ja eletään hetken mukana täysillä. Seistääkseen seuraavana päivänä taas ilmeettömänä naapurin vierellä hississä ja kiertääkseen oikeasti haisevat puistojen hypotermiajuopot kaukaa sekä laittaakseen pään tyynyn alle, kun naapuri luuttuaa vaimollaan lattioita?

Entä jos siinä käykin niin, että tunnetiivisteen jatkuva nauttiminen vesittääkin arjen mauttomaksi ja turruttaa sen hienojakoisemmilta vivahteilta? Jolloin oma elämä ei enää maistukaan oikein miltään: Eestin matka on jatkossa mitätön Dubain rinnalla, kotitekoinen mustaherukkamehu voimaton Cristal-samppanjaa vastaan ja oma avioliitto auttamattoman valju, verrattaessa Bret Michaelsin vaimonetsintään kumitissisten horojen käärmekuopassa.

Onneksi olen 45-vuotias ja normielämän extremestä vähän kuitti. Kulunut vuosi vei mehut ja olo on välillä niin väsynyt ettei jaksa edes jakkaralle kiivetä. Salkkari-Seppo saa siis puolestani vapaasti narahtaa pornon katselusta ja Ismo jäädä moottorikelkan runtelemaksi tai Isabella Holm hysteerisenä kadottaa vauvansa. Ei tunnu oikein missään.

Mutta ihan reippaasti voin yksitoikkoisena setänä moralisoida ihmiskunnan alhaisimmilla ulottuvuuksilla leikkimisen, kevytmielisen musiikin säestämänä ja surkeiden näyttelijöiden tulkitsemana. Kautta aikojen roskakin on ollut viihdettä - turha sitä on lailla kieltää - mutten ymmärrä miksi kyseinen materiaali on pakko lapsille tarjota. Ikäänkuin läksyjen jälkeisenä kevennyksenä, sukurutsaus mieliin yöpuulle matkaevääksi. No, kasvatushan ei olekaan televisioyhtiön vastuulla - toivottavasti.

Ja kerta kauhistelemaan päästiin; onko teiniraiskausten, humalatappojen ja joukkomurhien frekvenssi todellakin liian köyhä, joten uutislehtiäkin on välillä myytävä fiktiivisellä makaaberiudella? Se juuri haiskahtaa jatkuvan tunnetiivisteen nauttimisen aikaansaamalta turtuneisuuden loukulta.

Tuotantoyhtiöhän tietysti kiittää ja kumartaa ilmaisesta lehtipuffista, koska lemuava tarjonta luo uteliaan kysynnän. Itsensähän voi tänä päivänä elättää vaikka netissä, näyttämällä kolareissa kuolleiden luhistuneita kalloja ja puhjenneita silmämunia, mutta on käsittämätöntä että joku yritys laittaa mainosbannerinsa sivuille, koska sinnekin tulee paljon klikkauksia. Minun käsittääkseni brändin rakentamisessa puhutaan myös mielleyhtymistä.

Ai niin, taisin jälleen unohtaa, että kysehän on vain viihteestä ja nekrofilikin on todella potentiaalinen - niin aiheena kuin asiakkaanakin.