Voice of Finlandissa kärkisijoille yltäneelle Jesse Kaikurannalle voi ennustaa vahvaa läpimurtoa Suomessa. Vaikka Kari Tapio ja Topi Sorsakoski ovat kuolleet, suomalainen melankolia ei. Vielä tähän maahan mahtuu muutama mies istumaan saunan kuistille, katse horisonttiin liimautuneena, kuikkaa kuuntelemaan kaikuvalta vastarannalta ja jäsentelemässä elämäänsä.
Tämä maa vaatii meiltä paljon. Olemme nähneet isiemme kompuroinnit ja lastemme taaperrukset. Ja siinä välissä yrittäneet keventää omaa raskasta kulkuamme, vaikka Anssi Kelan tavoin tiedämme, että meidän on käveltävä näin. Hän istui kukkulalla katselemassa nukkuvaa Nummelaa, itse käytin aikoinaan harjullamme olevaa, korkeimman kohdan puistonpenkkiä. Kun kävelin kotiin lokit kirkuivat, ensimmäiset vihannesvaunut tuotiin torille ja vastaan tuli posteljooni. Ei se seuraava päivä paljon parempi ollut, mutta aina vähän. Ja musiikki auttoi jaksamaan.
Mietin mitä ruotsalainen vierastuomari ajatteli Idols-illan suomenkielisistä esityksistä? Meissä kun asuu jotain mystistä tumman kaipuuta, mitä ulkopuolisen on varmaan vaikea ymmärtää. Slaavilaiseksi mielenlaaduksi sitä on kai usein mielletty. Itsekin havahdun aina kuikan kaihoisaan kutsuun ja olen leikkinyt pohjattoman silmäkkeen vetovoiman piirissä kauemmin kuin pitäisi. Mutta seuraava sukupolvi on kai jälleen vähän iloisempi kuin minä.
Ja jos Jesseä Kaikurantaa on habituksestaan kiusattu, me tiedämme kuka sen teki: turvattomuudessaan vailla työkaluja harhailevat. He, joilla oli itsellään paha eilinen, ja uhkaavan tuntuinen huominen, eivätkä kestäneet siinä hetkessä enää toisen iloa. Se, että Jesse joutui siitäkin ristin kantamaan on tietysti väärin, mutta Suomi tarvitsee senkin tarinan ja tunteiden kanavan.
Sunnuntain Aamusydämellä-ohjelmassa everstiluutnantti purki tuntojaan maailman kriisipesäkkeiltä. Ammattiapua hän ei ole tarvinnut, saunan tupa ja samaa kokeneet kaverit ovat ajaneet asian. Hyvä niin, mutta miten me tavoitamme ne, jotka sammuvat kesken sooloterapian ja tunneturrutuksen saunoihinsa yksin?
Poikani käy yhdessä harrastuksessa, jossa seuraavalla salivuorolla poika- ja tyttöteinit pelaavat yhdessä sählyä. Kun haen poikani pois, olen seurannut heidän saapumistaan paikalle. Ensin luulin sitä kertailmiöksi, mutta ei, kyllä kaikki halaavat toisiaan joka kerta. Mietin, että silloin on kyllä varmaan vaikeampi seuraavaksi kiusata? Yhdessä koulussa halailu on rehtorin mukaan "karannut käsistä". No, ainahan se puukotukset ja ampumiset voittaa?
Jukka Poika laulaa kappaleessaan Älä tyri nyt: Pystymetsää ja laakeeta peltoo,
maisema herättää jumalanpelkoo. Täällä taivas roikkuu uhkaavana päittemme yllä... Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt.
Sitähän tässä on yritetty, mutta kun mieliala, vaatimukset ja kuorma mikä on kannettavaksi annettu, heittävät kuin hallituksen talousarvio. Ja jalkojen alla suo pettää, niinkuin läheisten terveydet. Ja kuokkakin meni poikki. Jolloin tulee polvillaan ensin epäuskoinen nauru ja sitten epätoivoinen itku; In Finland we call it "paskankestoa".
Lööpeissä isät lahtaavat ensin perheitään ja sitten itsensä ja naapurit ihmettelevät kun kaikki näytti ulospäin hyvältä. Niinpä, niin se meidän kulttuurissamme kuuluukin; ei saa tyriä nyt, ei saa lyödä yli nyt. Kieli keskellä suuta nuoraa kävellään, ilmeen värähtämättä, ja jos brakaa niin brakaa.
Joten musiikki soimaan, ja miehelle mascara jos siltä tuntuu, sekä kansalaistottelemattomuutena lapasesta karannutta halailua. Jos nykyinen ei toimi, fiksu kokeilee muuta. Ilmassa on paljon hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti