Antiikin audimiehet kuvasivat seksistisyydessään naisten torsoja, ilman päitä, käsiä tai jalkoja. Michelangelo ja muut pervertikot ihailivat nimenomaan naisen keskivartalon dynamiikkaa ja soljuvia muotoja - kyykkypissat heidän haudalleen! Irstaita olivat myös Rubens ja Botticelli, jotka antoivat siveltimensä herkästi lipua naishahmojensa lanteiden kaaria pitkin - sellaista naiseutta ei saa enää rakastaa.
Ainakaan kysymättä lupaa, tai pyytämättä anteeksi. Meidän aikanamme kuuluu rakastaa henkilöä, ei naista, ja henkinen puoli irrallaan ruumiillisesta. Hänen upean ulkoisen olemuksensa kohteliaskin huomioiminen saattaa nimittäin romuttaa hetkessä hänen upeat sisäiset ominaisuutensa - että kummalla olikaan se itsetunto-ongelma? Eikä niitä sisäisiäkään ominaisuuksia saisi oikein rakastaa. Tai siis saa, jos rakastaa koska ne ovat upean ihmisen ominaisuuksia, ei jos niitä rakastaa koska ne ovat naisen ominaisuuksia, korkeintaan ehkä naishenkilön... tai siis jotain... apua!
Onko ihme ettei oikein tiedetä miten tässä keskenään pitäisi olla? Miehen tulisi samanaikaisesti olla turvallinen nallekarhu joka huolehtii perheestään ja dekadentti rockbändin laulaja joka kohtelee muijaansa kuin bändäriä. Naiselta odotetaan päivisin töissä kovuutta ja öisin kotona pehmeyttä. Monelta on ymmärrettävästi mennyt pasmat sekaisin, ja ollaan siinä tilanteessa jossa itsenäisyys tarkoittaa jo toisen sortamista. Vaikka tasavertaisuuden ei pitäisi edellyttää samanlaisuutta, vaan miehen ja naisen kuuluisi osata nauttia toisistaan ja erilaisuuksistaan.
Irstas mies on irstas mies, ei sellaista tarvitse sietää. Kyllä minäkin häpeän baaritiskillä kourivan miehen puolesta, olen paria itsekin ojentanut. Ikävä että nykyisellään seksuaalisuus on kaikkialla ylikorostettua, ei kaikkien kuulu ajatella "sitä" 24/7. Moni nainenkin tuntuu näin nykyään uskovan, koska itsekin kourivat mieshaarusia keskustelunavauksena. Kyllä normaalit ihmiset ajattelevat yleensä päivän mittaan muutakin kuin ketä panisivat ja ketä ei, esimerkiksi mitä kotona jääkaapissa on.
Naiseus on tottakai paljon muutakin kun lanteiden kaaria, mutta kuka oikeastaan tarjoaa kaikkein taukeimman naiskuvan? Musiikkivideoissa naiset hankaavat itseään mitä tahansa lähettyvillä olevaa tankoa vasten, esimerkiksi eteisnaulakkoa. Kekkuloivat pitsipöksyissä ja korkkareissa bensa-aseman hyllyjen välissä ja tönivät kuolaavia miehiä sivuun. Kuka ylläpitää tuota skeidaa? Aseella uhatenko joku miespervo pakotti Madonnan ostamaan Suomesta liian pieniä ballerinapöksyjä verkkosukkiensa päälle? Britney Spears on kymmenen vuotta voihkinut liian pienessä koulu-univormussa, lipoen kosteita huuliaan ja pyytänyt tekemään hänelle sitä vielä kerran. Miljoonat koulutytöt ovat peilin edessä harja kädessään matkineet perässä. Oppineet idoliltaan haluttavan naisen käyttäytymismallin. Ja Anna-lehdenkin toimittaja juoksisi naispää kolmantena naisjalkana mielistelevää haastattelua tekemään, jos vain haastattelupyyntöön suostuttaisiin. Jutussa Britneytä luultavasti kuvailtaisiin vahvaksi naiseksi joka tekee mitä haluaa, vaikka hän just teki mitä eskot haluaa. Useimmat meistä kaipaavat naisiltaan kyllä jotain muuta.
Naiskuvan tehokkaimmat halventajat ovat naisia itse. Esikuvia jotka ylläpitävät alati huohottavan horon mallia. Ja jos sitten joku myöhäisinnokas automies hämääntyy uskomaan/toivomaan sen olevan totta, koska se sattuu sopimaan hänen elämänkaarensa hormonaaliseen tasoon niin kiviä niskaan vaan ja sitten keikalle tyttöporukassa kirkumaan Madonnalle jeetä, hänen masturboidessaan viisikymppisenä julkisesti tuolinkarmia vasten - niinkö se menee?
Eräs nainen kertoi että vaihdevuosien jälkeen naisista tulee toisilleen kiltimpiä, kun ei tarvitse enää kilpailla miesten huomiosta. Mies, seuraavan kerran kun kuulet seitsemänsenttisten kopinan, älä katso sinnepäin vaan katso niitä jotka katsovat sinnepäin. Saatat, paikallisen audimiehen lisäksi, nähdä muutaman naisenkin katsovan sinnepäin. Aivan oikein, jokaista senttiä arvioiva katse kohdistuu ensin nilkkoihin, siirtyen ylöspäin sääriin, lantiolle, vyötärölle ja sitten poveen. Viimeiseksi katse kohdistuisi silmiin, mutta kääntyy aina pois sekunnin murto-osan ennen kuin kohde kääntyy ja naisten katseet kohtaisivat. Jäljelle jää avoimesti töllistelevä, näkemäänsä selvästi tyytyväinen audimies - kohtauksen hölmö statisti.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Satunnaisen maamiehen huomioita
Keskustalaisten lojaaliutta täytyy ihailla. Urheasti he seisovat puheenjohtajansa takana, mokasta toiseen. Ja Vanhanen itse on kuin ydinsodan kestävä torakka. Tasaisin väliajoin nurkissa possahtaa, ja tomun laskeuduttua kasan päällä seisoo aurinkoa vasten jälleen sama hahmo, siipiään kiillottaen. Tuo Nurmijärven Napoleon.
Lehdestä huomasin että hän on käynyt Ruotsinpyhtäälläkin. Hämmästykseni oli suuri kun samasta kuvasta löytyi paikallisia kunnallisvaaliehdokkaita, juuri äänestyspäivän kynnyksellä. Urheaa sakkia, itse olisin kyllä solminut kengännauhoja juuri silloin kun salama välähti. Huono karma ei nimittäin voi olla tarttumatta samaan kuvaan joutuviin.
Siellä hän hoinahteli, meidän pääministerimme, Eijan puutarhassa tunnistamassa belgialaisen tiilen ja Ruotsinkylän maamiesseuran talolla räystäitä tarkastamassa. Talon nurkalla yllätetyiksi joutuivat muutama mopopoika. Me lähdettiin aikoinaan aina karkuun kun näkyi epäilyttäviä hortoilijoita, yhdellä oli eripituiset jalatkin. Silloin ehti karkuun juostenkin, omenat paidan helman sisällä heiluen. Liekö Vanhanen sulautunut niin hyvin beigeen laudoitukseen etteivät nämä kaverit ehtineet? Vanhanen ei näytä sellaiselta kaverilta jolla olisi ollut mopossaan laitonta tehopilliä, korkeintaan sellainen kaasutin jossa oli säädettävä suutin. Mopolla paskarinkiä heitetään niin että toinen jalka laitetaan maahan ja mopo kallistetaan melkein makaamaan, sitten annetaan kaasua ja takapyörä sutii tyhjää niin että sora lentää. Mopo pyörii ajajan ympärillä, maahan syvät pyörteiset sutimisjäljet jättäen. Voin vain kuvitella mitä tapahtuisi jos joku näistä velmuista tekisi sellaiset jäljet Lepsämän pihaan. Olisi ollut mielenkiintoista myös kuulla pääministerin kommentit kuljettajalleen, sateisen syyspäivän annista, kun helmoiltaan kurainen musta luksusauto kaarsi jälleen yhden maamiesseuran talon nurkalta kohti ansaittua jokaperjantaista uuniperunaa. Pääministerin ehkä kaapiessa jonkun puufirman mainoskynällä savea pehmoeccojen alta.
Ei Loviisan Keskustan kampanjassa mitään vikaa ollut, eikä ehdokasvalinnoissakaan uskoakseni epäonnistuttu, kuten Asko Vilamaa kohteliaasti arveli. Vaikkei vaalirahasotkun euroista montaa senttiä varmaan paikallisyhdistykselle asti ole valunut, keplottelijan ja venkoilijan maine sinne kyllä yltää. Vanhanen saattaa hyvinkin nähdä peilistään miehen joka on poliittisilta pelaamistaidoiltaan ylivertainen - ajattelihan Kaikkonenkin olevansa pelimies. Hän saattaa myös kuvitella olevansa totuudessa pysymisen yläpuolella, kuten hänen edeltäjänsäkin, ja hän voi vapaasti loukkaantua etiikkansa kyseenalaistamisesta. Seuraavat valtakunnalliset vaalit tulevat kuitenkin näyttämään kuinka todellinen tuo peilikuva on. Pelkäänpä että paikallisjärjestöt tulevat vielä tuntemaan sen nahoissaan, kuten Loviisassa.
Satunnaisena maamiehenä olen pistänyt merkille seuraavaa:
Kävellessä märällä ja savisella pellolla muta lähtee pikkuhiljaa kiipeämään saappaiden varsia pitkin kunnes lopulta pääkin on ihan savinen. Sama toimii varmaan toiseenkin suuntaan, jos pää on savinen niin moska laskeutuu takuuvarmasti ennenpitkää juuritasollekin. Huomasin myös että on olemassa eräänlainen paskan saturaatiopiste, eli hetki jolloin paskaa on tarttunut vaatteisiin niin paljon että se rupeaa irtoamaan itsestään. Silloin saatoin hetkellisesti tuntea itseni jopa voittajaksi. Ohiajavien ilmeistä huomasin kuitenkin käsitykseni olleen jossain määrin valheellinen.
Pääministeri Vanhanen on pääministeri vain niin kauan kuin Kokoomus niin haluaa, tarkasti ottaen niin kauan kuin hän tekee kuten Kokoomus sanoo - marionetti lienee oikea termi. Paikallisjärjestöparat, yleensä jos laiva uppoaa niin hukkumisen uhallakin kapteeni jättää laivan viimeisenä. Mutta jos harhainen kapteeni hyppää kirkuen laidan yli, sellaisiin syvyyksiin minne aurinko ei paista, ei kylkeen välttämättä kannata hakata reikää seuratakseen perässä.
Lehdestä huomasin että hän on käynyt Ruotsinpyhtäälläkin. Hämmästykseni oli suuri kun samasta kuvasta löytyi paikallisia kunnallisvaaliehdokkaita, juuri äänestyspäivän kynnyksellä. Urheaa sakkia, itse olisin kyllä solminut kengännauhoja juuri silloin kun salama välähti. Huono karma ei nimittäin voi olla tarttumatta samaan kuvaan joutuviin.
Siellä hän hoinahteli, meidän pääministerimme, Eijan puutarhassa tunnistamassa belgialaisen tiilen ja Ruotsinkylän maamiesseuran talolla räystäitä tarkastamassa. Talon nurkalla yllätetyiksi joutuivat muutama mopopoika. Me lähdettiin aikoinaan aina karkuun kun näkyi epäilyttäviä hortoilijoita, yhdellä oli eripituiset jalatkin. Silloin ehti karkuun juostenkin, omenat paidan helman sisällä heiluen. Liekö Vanhanen sulautunut niin hyvin beigeen laudoitukseen etteivät nämä kaverit ehtineet? Vanhanen ei näytä sellaiselta kaverilta jolla olisi ollut mopossaan laitonta tehopilliä, korkeintaan sellainen kaasutin jossa oli säädettävä suutin. Mopolla paskarinkiä heitetään niin että toinen jalka laitetaan maahan ja mopo kallistetaan melkein makaamaan, sitten annetaan kaasua ja takapyörä sutii tyhjää niin että sora lentää. Mopo pyörii ajajan ympärillä, maahan syvät pyörteiset sutimisjäljet jättäen. Voin vain kuvitella mitä tapahtuisi jos joku näistä velmuista tekisi sellaiset jäljet Lepsämän pihaan. Olisi ollut mielenkiintoista myös kuulla pääministerin kommentit kuljettajalleen, sateisen syyspäivän annista, kun helmoiltaan kurainen musta luksusauto kaarsi jälleen yhden maamiesseuran talon nurkalta kohti ansaittua jokaperjantaista uuniperunaa. Pääministerin ehkä kaapiessa jonkun puufirman mainoskynällä savea pehmoeccojen alta.
Ei Loviisan Keskustan kampanjassa mitään vikaa ollut, eikä ehdokasvalinnoissakaan uskoakseni epäonnistuttu, kuten Asko Vilamaa kohteliaasti arveli. Vaikkei vaalirahasotkun euroista montaa senttiä varmaan paikallisyhdistykselle asti ole valunut, keplottelijan ja venkoilijan maine sinne kyllä yltää. Vanhanen saattaa hyvinkin nähdä peilistään miehen joka on poliittisilta pelaamistaidoiltaan ylivertainen - ajattelihan Kaikkonenkin olevansa pelimies. Hän saattaa myös kuvitella olevansa totuudessa pysymisen yläpuolella, kuten hänen edeltäjänsäkin, ja hän voi vapaasti loukkaantua etiikkansa kyseenalaistamisesta. Seuraavat valtakunnalliset vaalit tulevat kuitenkin näyttämään kuinka todellinen tuo peilikuva on. Pelkäänpä että paikallisjärjestöt tulevat vielä tuntemaan sen nahoissaan, kuten Loviisassa.
Satunnaisena maamiehenä olen pistänyt merkille seuraavaa:
Kävellessä märällä ja savisella pellolla muta lähtee pikkuhiljaa kiipeämään saappaiden varsia pitkin kunnes lopulta pääkin on ihan savinen. Sama toimii varmaan toiseenkin suuntaan, jos pää on savinen niin moska laskeutuu takuuvarmasti ennenpitkää juuritasollekin. Huomasin myös että on olemassa eräänlainen paskan saturaatiopiste, eli hetki jolloin paskaa on tarttunut vaatteisiin niin paljon että se rupeaa irtoamaan itsestään. Silloin saatoin hetkellisesti tuntea itseni jopa voittajaksi. Ohiajavien ilmeistä huomasin kuitenkin käsitykseni olleen jossain määrin valheellinen.
Pääministeri Vanhanen on pääministeri vain niin kauan kuin Kokoomus niin haluaa, tarkasti ottaen niin kauan kuin hän tekee kuten Kokoomus sanoo - marionetti lienee oikea termi. Paikallisjärjestöparat, yleensä jos laiva uppoaa niin hukkumisen uhallakin kapteeni jättää laivan viimeisenä. Mutta jos harhainen kapteeni hyppää kirkuen laidan yli, sellaisiin syvyyksiin minne aurinko ei paista, ei kylkeen välttämättä kannata hakata reikää seuratakseen perässä.
Ei se niin ole!
Yhden 90-luvun elinkeinoillan jälkeen olin juuri astumassa autooni kun vanhempi sairaan oloinen mies ilmestyi kainalosauvoilla viereeni ja kysyi voisinko ystävällisesti viedä hänet taksiasemalle. Tottakai suostuin, muistin nähneeni hänet myös siellä elinkeinoillassa. Hän istui hiljaa takarivissä kun me innokkaat visioimme kaupungin taloudellista strategiaa. Loviisa kolmonen oli yksi illan puheenaiheista. Lyhyellä automatkallamme vaihdoimme muutaman sanan illan annista ja asemalla hän kiitti kyydistä ja nousi vaivalloisesti autosta. Sen jälkeen en häntä enää tavannut, hän kuoli myöhemmin sairauksiensa murtamana - tai uskoakseni koska asui ydinvoimalan naapurissa.
Hän oli paikallinen ydinvoiman vastustaja joka kieltäytyi muuttamasta pois voimalan vierestä, kotitilaltaan. Muistan että aina kun mielipidesivuilla oli hänen kirjoituksiaan, luin niistä pelkästään alun ja lopun, kaikkea en jaksanut. Moni nauroi hänelle. Koska hän vuodesta toiseen toisti itseään, viittasi epämääräisiin lähteisiin ja pelotteli säteilyn aiheuttamilla kolmipäisillä kaloilla. Joita ei koskaan sitten löytynyt. Hän oli raivoisa oikeuksiensa puolesta taistelija, jolle kelpasi kaikki hänen kantaansa tukeva aineisto. Ymmärrän häntä hyvin, niin kelpasi vastapuolellekin.
Yksi argumenteista taisi olla että ydinvoimaloiden jäähdytysveden aiheuttama meren lämpötilan nousu on haitallista koko saaristollemme. Voimalan puolesta tiedottamisesta vastaava vastasi toistuvasti ettei se niin ole! Että jäähdytysvedellä ei ole merkittävää vaikutusta suureen mereen - tyyliin pieru saharassa! Hän taas viittasi kansainvälisiin tutkimuksiin, jotka olivat professoreiden ja tiedemiesten tekemiä. Harva jaksoi vuosien kiistelyn jälkeen enää välittää kumpi oli oikeassa, yhteisön elämä jatkui, lapset kasvoivat ja oli omiakin huolia. Mutta kotinsa puolesta taistelevalla on vaihtoehdot vähissä.
Lopulta väsytystaistelu vaati veronsa, hänen terveytensä petti. Jatkuva katkeruus myötävaikutti uskoakseni merkittävästi. Nyt pelkään että mahdollisen Gäddbergsön voimalan naapureille käy samoin. He tuskin tulevat kuolemaan säteilyyn mutta jatkuva epävarmuus kodin kohtalosta ja syvä katkeruus voi murtaa vahvimmankin terveyden. Jos energiayhtiön tiedottaja palaa loppuun, viherpipertäjien tyhmistä kysymyksistä ja naiivista maailmankatsomuksesta, tilalle palkataan yksinkertaisesti uusi. Rahaa ja aikaa on, koneisto jauhaa saksalaisella tarkkuudella - ei teollisuus yhtä miestä kaipaa.
Nyt tiedämme että voimalat muuttivat Loviisan alueen vesiä radikaalisti. Faktat käyvät esille Erkki Iliuksen väitöskirjasta, 40 vuoden tutkimusten pohjalta. Jos vastaavan vahingon aiheuttaisi yksityinen henkilö, tai pieni yritys, puhuisimme aikamme pahimmasta ympäristörikoksesta. Mutta yleisen edun nimissä se on ilmeisesti hyväksyttävää, jauhavathan voimalat alueellemme jatkuvaa hyvinvointia?
Kuka kantaa vastuun jos rkp:läisten valituksen johdosta yksi, kaksi tai kolme uutta ydinvoimalaa menevät Loviisalta sivu suun, Jaakko Isotalo kysyy? Minun mieleeni tulee, kuka kantaa vastuun saaristomme tärvelemisestä? Jos yhden rauhoitetun kievanakorennon tappamisesta joutuu maksamaan 420 euroa, paljonkohan kokonaisen meren lämpösaastuttamisesta kuoliaaksi pitäisi joutua maksamaan?
Tarkoittaako hyvinvointi rahaa vai ympäristöä jossa ihminen voi hyvin? Miksikään merkittäväksi elinympäristöämme kohentavaksi hyvinvoinniksihan tähän asti saatuja verotuloja ei olla pystytty jalostamaan. Hädin tuskin selvittiin lakisääteisistä velvoitteista. Meillä on mutainen lahti, jalkakäytävällä asvaltin läpi kasvavia koivuja ja vuosikymmeniä homeessa olleita kouluja. Ei varaa kyläkouluihin, ei terveyskeskuksen päivystystä, ei tarpeeksi paikkoja vanhuksille. Nolla uimahallia ja tyhjä tori. Entiset vastuulliset, Jaakko Isotalo mukaanlukien, ehkä tietävät mihin kaikki hyvinvointi katosi? Minne miljoonat menivät, ja mahtuuko samaan holeen vielä yhden, kahden tai kolmen voimalan verran hyvinvointia?!
Tietääkseni ainoa puolue joka kokonaisuudessaan kieltäytyy kunnallisvaaleissa lisäydinvoimasta on Vihreät - mikä tulee olemaan ensimmäinen kerta minulle. Saaristomme ei yksinkertaisesti kestä enempää meidän "hyvinvointiamme", se voi siitä pahoin. Niin se vaan on.
Hän oli paikallinen ydinvoiman vastustaja joka kieltäytyi muuttamasta pois voimalan vierestä, kotitilaltaan. Muistan että aina kun mielipidesivuilla oli hänen kirjoituksiaan, luin niistä pelkästään alun ja lopun, kaikkea en jaksanut. Moni nauroi hänelle. Koska hän vuodesta toiseen toisti itseään, viittasi epämääräisiin lähteisiin ja pelotteli säteilyn aiheuttamilla kolmipäisillä kaloilla. Joita ei koskaan sitten löytynyt. Hän oli raivoisa oikeuksiensa puolesta taistelija, jolle kelpasi kaikki hänen kantaansa tukeva aineisto. Ymmärrän häntä hyvin, niin kelpasi vastapuolellekin.
Yksi argumenteista taisi olla että ydinvoimaloiden jäähdytysveden aiheuttama meren lämpötilan nousu on haitallista koko saaristollemme. Voimalan puolesta tiedottamisesta vastaava vastasi toistuvasti ettei se niin ole! Että jäähdytysvedellä ei ole merkittävää vaikutusta suureen mereen - tyyliin pieru saharassa! Hän taas viittasi kansainvälisiin tutkimuksiin, jotka olivat professoreiden ja tiedemiesten tekemiä. Harva jaksoi vuosien kiistelyn jälkeen enää välittää kumpi oli oikeassa, yhteisön elämä jatkui, lapset kasvoivat ja oli omiakin huolia. Mutta kotinsa puolesta taistelevalla on vaihtoehdot vähissä.
Lopulta väsytystaistelu vaati veronsa, hänen terveytensä petti. Jatkuva katkeruus myötävaikutti uskoakseni merkittävästi. Nyt pelkään että mahdollisen Gäddbergsön voimalan naapureille käy samoin. He tuskin tulevat kuolemaan säteilyyn mutta jatkuva epävarmuus kodin kohtalosta ja syvä katkeruus voi murtaa vahvimmankin terveyden. Jos energiayhtiön tiedottaja palaa loppuun, viherpipertäjien tyhmistä kysymyksistä ja naiivista maailmankatsomuksesta, tilalle palkataan yksinkertaisesti uusi. Rahaa ja aikaa on, koneisto jauhaa saksalaisella tarkkuudella - ei teollisuus yhtä miestä kaipaa.
Nyt tiedämme että voimalat muuttivat Loviisan alueen vesiä radikaalisti. Faktat käyvät esille Erkki Iliuksen väitöskirjasta, 40 vuoden tutkimusten pohjalta. Jos vastaavan vahingon aiheuttaisi yksityinen henkilö, tai pieni yritys, puhuisimme aikamme pahimmasta ympäristörikoksesta. Mutta yleisen edun nimissä se on ilmeisesti hyväksyttävää, jauhavathan voimalat alueellemme jatkuvaa hyvinvointia?
Kuka kantaa vastuun jos rkp:läisten valituksen johdosta yksi, kaksi tai kolme uutta ydinvoimalaa menevät Loviisalta sivu suun, Jaakko Isotalo kysyy? Minun mieleeni tulee, kuka kantaa vastuun saaristomme tärvelemisestä? Jos yhden rauhoitetun kievanakorennon tappamisesta joutuu maksamaan 420 euroa, paljonkohan kokonaisen meren lämpösaastuttamisesta kuoliaaksi pitäisi joutua maksamaan?
Tarkoittaako hyvinvointi rahaa vai ympäristöä jossa ihminen voi hyvin? Miksikään merkittäväksi elinympäristöämme kohentavaksi hyvinvoinniksihan tähän asti saatuja verotuloja ei olla pystytty jalostamaan. Hädin tuskin selvittiin lakisääteisistä velvoitteista. Meillä on mutainen lahti, jalkakäytävällä asvaltin läpi kasvavia koivuja ja vuosikymmeniä homeessa olleita kouluja. Ei varaa kyläkouluihin, ei terveyskeskuksen päivystystä, ei tarpeeksi paikkoja vanhuksille. Nolla uimahallia ja tyhjä tori. Entiset vastuulliset, Jaakko Isotalo mukaanlukien, ehkä tietävät mihin kaikki hyvinvointi katosi? Minne miljoonat menivät, ja mahtuuko samaan holeen vielä yhden, kahden tai kolmen voimalan verran hyvinvointia?!
Tietääkseni ainoa puolue joka kokonaisuudessaan kieltäytyy kunnallisvaaleissa lisäydinvoimasta on Vihreät - mikä tulee olemaan ensimmäinen kerta minulle. Saaristomme ei yksinkertaisesti kestä enempää meidän "hyvinvointiamme", se voi siitä pahoin. Niin se vaan on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)