Kaarina Hazardin kolumnit ovat kuin epävakaa räjähde, käsittely vaatii lukijaltaan harkintaa ja malttia, muuten korvien välissä saattaa possahtaa. Ironialla ja sarkasmilla hän pelaa ennakkoluuloillamme, saaden aina särön sinne tänne. Omaa järjettömyyttään on vaikea kohdata, mutta joka pystyy siihen kehittyy.
Hänen Tony Halmeesta kertova, jo kuuluisa "Ludwig Borga"-kolumninsa oli raju. Ja todella kätevä käsittää väärin, paineaalto taitaa levitä netissä vieläkin. Keskustelupalstoilla Hazardille toivotaan pikaista kuolemaa ja Jumalan kostoa. Punikkihuora, lesbo ja jokinorsu, kommentoivat kanssaihmiset kolumnistia. Varmaan ohimennen tekstareilla kahvitunnellaan, ilmeettöminä ratikassa tai rintaruokinnan yhteydessä. Kyllä tässä on Halmeen puolesta loukkaantumisen lisäksi aimo annos kostoakin mukana. Ihminen joka on kirjoittanut monta kärkevää kolumnia, jotka ovat osuneet ja uponnet, teki vihdoin harha-askeleen ja saa maistaa omaa lääkettään potenssiin neljä. Vaikea on muutoin selittää sitä välittömän raivon aaltoa - tätä on odotettu hartaudella - minkä kolumni sai aikaan. Yhtä voimakasta reaktioaaltoahan ei ole saanut aikaan edes Irakin sota, Haitin maanjäristys tai kuvat samoissa vaipoissa päiväkausia makaavista aliravituista vanhuksistamme.
Hazard laittoi samaan lauseeseen rankkoja nimityksiä ja kuolleen antisankarin nimen. Osoittaakseen kuinka kaksinaamaista on mediassa tehdä sellaisesta kuolleesta ihmisestä pyhimyksen tai ikonin, joka oli eläessään kaikkea muuta. Hautajaisissa saattaa kuulla kauniita sanoja vainajasta, samoista suista jotka hänen eläessään toivottivat tälle lähinnä anussyöpää ja rutiköyhyyttä - tekopyhyydeksi sitä kai kutsutaan.
Kuolemassa on vahvoja latauksia, ja Hazardin näiden käsittelyssä oli kieltämättä jotain uutta. Ehkä jotain epämiellyttävän rehelliseltä tuntuvaa? Mutta sitä valtavaa Halme-hurmosta, aaltoa antisankarin koskemattomuuden puolesta, on vaikea käsittää. Ja Timo T.A. Mikkosen, joka videoblogissaan haukkuu pilvenpolttajat, tappelijat ja tuoppiluuserit, rientäminen yleistä moraalia ja perinteitä Halmeen kunniaksi peräänkuuluttamaan, on jo vastenmielistä. Irtopisteiden repimistä hautaamattoman kuolleen avulla. Mutta ehkä tämä nyt sitten on meidän puolustettavan arvoisen huomaavaisuuden viimeinen saareke, eläessä mulkataan, ivataan ja nälvitään mutta kuoleman iskiessä ilkeäkin ilkeän ruumista rakastaa. Vaikka väkisin.
Jos syy kuolleen kritiikkisuojaan on siinä että vainaja ei pysty puolustautumaan niin tarkoittaako se että ihminen voi vapaasti koko elämänsä ajan loukata muita - kuin lantalinko levittää mauttomuuttaan - kunhan hänenkin uhrinsa voivat puolustautua? Vaikka satakolmekymmentäkiloista steroidilabiilia ja liipasinherkkää asemiestä vastaan? Mutta kun solvaaja kuolee ja vaikenee niin muidenkin pulinan on loputtava siihen. Tai ehkä jopa muututtava ylistykseksi? Kuolema paskan hyvittää, oman käden kautta suoritettuna kaiken sovittaa? Kuinka ylevää.
Esimerkiksi Tony Halmeen tai Pekka Siitoinin kaltaisten kirjailijoiden ollessa kyseessä asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Heidän halventava "kirjallinen sanomansa" jatkaa nimittäin taivaltaan vielä heidän kuolemansa jälkeenkin - jääköön sanoma tässä toistamatta. Lopuksi luettelo heidän tuomioistaan:
Tony Halme, neljä kuukautta ehdollista vankeutta salakuljetuksesta, laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä, huumausaineen käyttörikoksesta sekä ampuma-aserikoksesta ja aseen varomattomasta käsittelystä. 80 päivää ehdollista rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Sekä yksi ehdollinen pahoinpitelytuomio joka lieveni hovioikeudessa sakkoihin.
Pekka Siitoin, viisi vuotta ja seitsemän kuukautta vankeutta yllytyksestä kirjapaino Kursiivin tuhopolttoon ja Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustamisesta. Sekä sakkotuomio muun muassa ilkivallasta Turun synagogaa vastaan.
Hienoja miehiä, lämmöllä muistaen... menikö nyt oikein?
torstai 28. tammikuuta 2010
torstai 21. tammikuuta 2010
The Bible, the movie
Raamatussa on jotain hämärää. Ikäänkuin se olisi muinaisilla leirinuotioilla kerrottujen parhaiden tarinoiden kokoelmaa - kokoonparsittua "best of"-potpuria. Tarinoiden juonet muistuttavat nimittäin suuresti niitä juonia mitä käskirjoittajat tänäkin päivänä kirjoittavat halutessaan herättää katsojan mielenkiinnon, avata heidän kyynelkanavansa tai pelästyttää puolikuoliaaksi. Dramaattisia käänteitä riittää, sekä rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelua - aliarviointiin asti vedetyin alleviivauksin ja ennalta arvattavin seurauksin.
Vanha testamentti on kuin yhtä muinaista katastrofielokuvien sarjaa. Ylimielisyydestä tai tottelemattomuudesta seuraa kauhea rangaistus. Siinä missä nykyelokuvassa huithapelin palotarkastajan laiminlyönneistä seuraa tuhansien ihmisten paistuminen elävältä palavaan pilvenpiirtäjään, muinaisessa versiossa tulee paimenheimon pienestä kämmistä tuholaisparvi ja syö koko sadon. Karja menehtyy johonkin paisetautiin tai sadan vuoden kuivuuteen. Tyhmyydestä sakotetaan.
Amerikkalaiset sankarielokuvat löytävät voittajansa vain Uudesta testamentista. Tarinaa miehestä joka uhrasi henkensä meidän muiden tekosien takia, vastaisi kai tänä päivänä lähinnä pomminpurkukohtauksen loppuvaihetta jossa rikosetsivä heittäytyy hidastetusti räjähtämäisillään olevan latingin päälle. Michael Boltonin kiekuessa kutrinsa suoriksi taustalla. Silmäkulma siinä voi kostua, vaikka ymmärtääkin asetelman epätodennäköisyyden - elokuvaa se vain on. Oikeassa elämässä etsivä olisi todennäköisesti delegoinut heittäytymisen ja suojannut sivummalla pukunsa muoviessulla.
Kertomuksella pääsiäisestä ja viimeisestä ehtoollisesta on yhteisiä elementtejä yhden Kummisetä-elokuvan avainkohtauksen kanssa. Siinä mafiapomot istuvat yhteisen pöydän ympärillä, syöden leipää ja juoden viiniä samalla sopien maailman jaosta. Mutta yksi heistä on pettänyt yhteisön, kolmestatoista miljoonasta hopeadollarista vuotanut tiedon heidän illallisestaan yhdelle vallanhimoiselle vihamiehelle. Ikkunan ulkopuolelle ilmestyy helikopteri josta avataan helvetillinen sarjatuli. Haavoittuneet ryntäävät ovelle, jonka takana odottaa lisää murhamiehiä. Katsomoissa petturia halveksitaan ja vihataan. Vaikka hänetkin taidettiin lahdata siinä samalla.
Luonteva jatko olisi että kolmen päivän päästä se vallanhimoinen vihamies hakee petturin yön pimeyden turvin ruumishuoneelta. Petturi on maannut elävänä arkussaan koko ajan. Veritahrat hänen paidallaan olivat tehosteita ja häntä kohti ammutut luodit paukkupatruunoita. Eloonjääneen mafiayhteisön myöhemmin kaivaessa hänen hautansa auki se on tyhjä. Mies on noussut kuolleista, ja nousee sen vallanhimoisen vihamiehen hierarkiassa taivaaseen, Sisiliaan. Siellä hän istuu kummisedän oikealla puolella ja tuomitsee eläviä kuolleiksi.
Huumoria on raamatussa vähänlaisesti, ja missä sitä esiintyy se on lähinnä tahatonta. Kuten että Nooa rakensi 500 vuotiaana arkin 40.000 eläimelle vuoden muonineen, tuhat vuotta ennen kuin rautaisia työkaluja tai nauloja ruvettiin käyttämään. Tai kuten että sama kansa tapetaan kolme kertaa. Mikä viittaa suuriin vaikeuksiin laajan ja sekavan materiaalin kronologisessa hallinnassa, tai hosumiseen. Kuten siinä länkkärissä jossa mies ammutaan kadulla rintaan, hän hoipertelee sheriffin toimistoon ja kaatuu kuolleena pöydälle puukko selässä. Kuvan ylälaidassa vilahtaa villasukkainen mikrofoni. Naurattaahan sekin.
Yksi elokuvien klassikkokohtaus raamatusta näyttäisi kuitenkin puuttuvan kokonaan, nimittäin sankaruutta palkitseva seksi reikä kyljessä teipattuna ja otsa ruvella. Veikkaan että kokoelmaan on sen tyyppisiäkin kertomuksia ollut tarjolla. Mutta että sen aikainen elokuvatarkastamo, kirkon pyhät miehet, ovat leikanneet ne pois. Ja niissä kohdin missä ei olla tarinaa pilaamatta onnistuttu saksimaan elimet kuvasta, ollaan softattu suorasukainen ristiin nussiminen haureuden harjoittamiseksi tai muunneltu vaikeaselkoiseksi fornikaatioksi. Kumpikaan termi ei nimittäin oikein kuulosta ajanlaskumme alun kiimaisen ihmisen vokabulaarilta.
Kyseessä lieneekin ohjaajan näkemys asiasta.
Vanha testamentti on kuin yhtä muinaista katastrofielokuvien sarjaa. Ylimielisyydestä tai tottelemattomuudesta seuraa kauhea rangaistus. Siinä missä nykyelokuvassa huithapelin palotarkastajan laiminlyönneistä seuraa tuhansien ihmisten paistuminen elävältä palavaan pilvenpiirtäjään, muinaisessa versiossa tulee paimenheimon pienestä kämmistä tuholaisparvi ja syö koko sadon. Karja menehtyy johonkin paisetautiin tai sadan vuoden kuivuuteen. Tyhmyydestä sakotetaan.
Amerikkalaiset sankarielokuvat löytävät voittajansa vain Uudesta testamentista. Tarinaa miehestä joka uhrasi henkensä meidän muiden tekosien takia, vastaisi kai tänä päivänä lähinnä pomminpurkukohtauksen loppuvaihetta jossa rikosetsivä heittäytyy hidastetusti räjähtämäisillään olevan latingin päälle. Michael Boltonin kiekuessa kutrinsa suoriksi taustalla. Silmäkulma siinä voi kostua, vaikka ymmärtääkin asetelman epätodennäköisyyden - elokuvaa se vain on. Oikeassa elämässä etsivä olisi todennäköisesti delegoinut heittäytymisen ja suojannut sivummalla pukunsa muoviessulla.
Kertomuksella pääsiäisestä ja viimeisestä ehtoollisesta on yhteisiä elementtejä yhden Kummisetä-elokuvan avainkohtauksen kanssa. Siinä mafiapomot istuvat yhteisen pöydän ympärillä, syöden leipää ja juoden viiniä samalla sopien maailman jaosta. Mutta yksi heistä on pettänyt yhteisön, kolmestatoista miljoonasta hopeadollarista vuotanut tiedon heidän illallisestaan yhdelle vallanhimoiselle vihamiehelle. Ikkunan ulkopuolelle ilmestyy helikopteri josta avataan helvetillinen sarjatuli. Haavoittuneet ryntäävät ovelle, jonka takana odottaa lisää murhamiehiä. Katsomoissa petturia halveksitaan ja vihataan. Vaikka hänetkin taidettiin lahdata siinä samalla.
Luonteva jatko olisi että kolmen päivän päästä se vallanhimoinen vihamies hakee petturin yön pimeyden turvin ruumishuoneelta. Petturi on maannut elävänä arkussaan koko ajan. Veritahrat hänen paidallaan olivat tehosteita ja häntä kohti ammutut luodit paukkupatruunoita. Eloonjääneen mafiayhteisön myöhemmin kaivaessa hänen hautansa auki se on tyhjä. Mies on noussut kuolleista, ja nousee sen vallanhimoisen vihamiehen hierarkiassa taivaaseen, Sisiliaan. Siellä hän istuu kummisedän oikealla puolella ja tuomitsee eläviä kuolleiksi.
Huumoria on raamatussa vähänlaisesti, ja missä sitä esiintyy se on lähinnä tahatonta. Kuten että Nooa rakensi 500 vuotiaana arkin 40.000 eläimelle vuoden muonineen, tuhat vuotta ennen kuin rautaisia työkaluja tai nauloja ruvettiin käyttämään. Tai kuten että sama kansa tapetaan kolme kertaa. Mikä viittaa suuriin vaikeuksiin laajan ja sekavan materiaalin kronologisessa hallinnassa, tai hosumiseen. Kuten siinä länkkärissä jossa mies ammutaan kadulla rintaan, hän hoipertelee sheriffin toimistoon ja kaatuu kuolleena pöydälle puukko selässä. Kuvan ylälaidassa vilahtaa villasukkainen mikrofoni. Naurattaahan sekin.
Yksi elokuvien klassikkokohtaus raamatusta näyttäisi kuitenkin puuttuvan kokonaan, nimittäin sankaruutta palkitseva seksi reikä kyljessä teipattuna ja otsa ruvella. Veikkaan että kokoelmaan on sen tyyppisiäkin kertomuksia ollut tarjolla. Mutta että sen aikainen elokuvatarkastamo, kirkon pyhät miehet, ovat leikanneet ne pois. Ja niissä kohdin missä ei olla tarinaa pilaamatta onnistuttu saksimaan elimet kuvasta, ollaan softattu suorasukainen ristiin nussiminen haureuden harjoittamiseksi tai muunneltu vaikeaselkoiseksi fornikaatioksi. Kumpikaan termi ei nimittäin oikein kuulosta ajanlaskumme alun kiimaisen ihmisen vokabulaarilta.
Kyseessä lieneekin ohjaajan näkemys asiasta.
perjantai 8. tammikuuta 2010
Kun Fennovoima Ruotsinpyhtäästä luopui
Perjantai 11.12.2009 klo 16.25, näen Jyrki Ikosen kaupassa, lapsille poimin irtokarkkeja huomiseksi. Alkosta ostan punaviiniä jonka makua kuvataan suklaiseksi, sekä pullon laatuglögiä.
Klo 17.10 istahdan sohvalle ja luen teksti-tv:n päivän uutisia, sieltä bongaan otsikon ”Fennovoima luopuu Ruotsinpyhtäästä”. Hölmönä tuijotan ruutua, siinäkö se oli? Hillitsen itseni hetkeksi, luen toiseen kertaan ja sitten kerron vaimolle. Vaimo hyppii olohuoneessa tasajalkaa. Ajattelen Jyrki ja Lotta Ikosta. Tiedän että Gäddbergsön voimalan vastarinta oli paljon laajempi, mutta minulle tarina ihmisten unelmista ja niitä jyräävästä "yhteiskunnan edusta" henkilöityi heihin. Pro saaristo-liike oli hyvä esimerkki siitä millä pystytään yhteiskunnassa vaikuttamaan. Asiallisilla argumenteilla ja kiistattomilla faktoilla, vaikka sisällä kiehuu. Itse annoin välillä tarkoituksen pyhittää keinot.
Klo 18.20, korkkaan sen suklaisen punkkupullon, mmm... kyllä sieltä pystyy suklaan erottamaan. Ajattelen että jos olisin tiennyt kun näin Jyrkin, olisin onnitellut. Sitten lähetän tekstiviestin S:lle, toiselle näkyvälle vastustajalle. Hän on tiennyt asiasta koko päivän. Oloni on kuin petetyllä, joka saa tietää asiasta viimeisenä. Syön kylmiä lihapullia, päällä pelkkää salaattikastiketta. Natriumglutamaatista viis, punkkua ja lihapullia sekä säästynyt saaristo. Tilani on aika ekstaattinen.
Klo. 19.00, lämmitän vähän glögiä. Samalla mietin menetettyjä veroeuroja, mahdollisia työpaikkoja. Ajattelen vastapuolta, heidän joukossaan on varmasti paljon pettyneitä. Pystyin toki ymmärtämään heidän tavoitteensa. Mutten hyväksymään - kaikki ei voi olla kaupan. Kerron lapsillemme että lähelle kesänviettopaikkaamme suunnitellun ydinvoimalaitoksen suunnitelmat ovat peruuntuneet. Lapset pomppivat tasajalkaa, toinen huutaa jee.
Vähän myöhemmin ajattelen simolaisia ja pyhäjokelaisia. Sielläkin korkataan tänään muutama pullo, vähän eri syystä tosin. Ja joidenkin kodeissa taivas synkkenee. Heidän, ja heidän kotiensa päälle lankeaa entistä tummempi varjo. Taistelu jatkuu. Mietin Pekkarisen outoja lausuntoja, tarvitsen ryypyn.
Klo 19.20, toinen lasi glögiä menossa. Kehossa on lämmin olo, pientä nousuhumalaa havaittavissa. Istahdan tietokoneen ääreen ja kirjoitan alussa luettavan lauseen. Aika on saavuttanut minut.
Klo 19:35, mietin tulevaisuutta ja pohdin järjen ja järjettömyyden keskinäistä suhdetta. Näistähän on koko ajan ollut kysymys. Ydinvoima on "halpa". Tuulivoima on ”järjetön”. Ilmastonmuutos tulee olemaan miljardibisnestä. Mitä järkeä esimerkiksi vhs-videon kehittämisessä dvd:n kautta blu-ray:ksi oli? Paljonko meni rahaa, ja luonnonvaroja, yhden videosysteemin kehittämiseen ja valmistamiseen marginaalisella hyödyllä? Ensimmäinen kännykkä oli iso ja huono, ruma sekä kallis - järjetön. Jos tuulivoiman ja muiden nyt järjettömiltä vaikuttavien tekniikoiden kehittämiseen kilpailukykyisiksi menee 40 vuotta ja triljoonia euroja niin mitä pahaa siinä on? Sehän työllistää, talous kasvaa.
Väitetään ettemme voi elää maailmassa ilman talouskasvua, rahat eivät riittäisi yhteisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Eikö silloin ole parempi kanavoida ne rahat tekniikkaan joka jättää jälkeensä terveemmän planeetan jälkipolville? Ja kyllä tulevaisuudessakin kaikki rahat valuvat ennemmin tai myöhemmin muutamille maailman rikkaimmille suvuille ja säätiöille. Onko liikaa pyydettyä että riisto ja ryöstö olisi edes vihreää?
Klo 19:50, menen lämmittämään kolmannen lasillisen. Kultamunia muniva kana mukamas. Pah! Ydinpaskamunia se munii, niitä kallioperään piilotettavia - kusee koko lahden lämpimäksi.
Klo 22:35, makaan sohvalla. Vatsaa kivistää, koen ahneen loppua.
Klo 17.10 istahdan sohvalle ja luen teksti-tv:n päivän uutisia, sieltä bongaan otsikon ”Fennovoima luopuu Ruotsinpyhtäästä”. Hölmönä tuijotan ruutua, siinäkö se oli? Hillitsen itseni hetkeksi, luen toiseen kertaan ja sitten kerron vaimolle. Vaimo hyppii olohuoneessa tasajalkaa. Ajattelen Jyrki ja Lotta Ikosta. Tiedän että Gäddbergsön voimalan vastarinta oli paljon laajempi, mutta minulle tarina ihmisten unelmista ja niitä jyräävästä "yhteiskunnan edusta" henkilöityi heihin. Pro saaristo-liike oli hyvä esimerkki siitä millä pystytään yhteiskunnassa vaikuttamaan. Asiallisilla argumenteilla ja kiistattomilla faktoilla, vaikka sisällä kiehuu. Itse annoin välillä tarkoituksen pyhittää keinot.
Klo 18.20, korkkaan sen suklaisen punkkupullon, mmm... kyllä sieltä pystyy suklaan erottamaan. Ajattelen että jos olisin tiennyt kun näin Jyrkin, olisin onnitellut. Sitten lähetän tekstiviestin S:lle, toiselle näkyvälle vastustajalle. Hän on tiennyt asiasta koko päivän. Oloni on kuin petetyllä, joka saa tietää asiasta viimeisenä. Syön kylmiä lihapullia, päällä pelkkää salaattikastiketta. Natriumglutamaatista viis, punkkua ja lihapullia sekä säästynyt saaristo. Tilani on aika ekstaattinen.
Klo. 19.00, lämmitän vähän glögiä. Samalla mietin menetettyjä veroeuroja, mahdollisia työpaikkoja. Ajattelen vastapuolta, heidän joukossaan on varmasti paljon pettyneitä. Pystyin toki ymmärtämään heidän tavoitteensa. Mutten hyväksymään - kaikki ei voi olla kaupan. Kerron lapsillemme että lähelle kesänviettopaikkaamme suunnitellun ydinvoimalaitoksen suunnitelmat ovat peruuntuneet. Lapset pomppivat tasajalkaa, toinen huutaa jee.
Vähän myöhemmin ajattelen simolaisia ja pyhäjokelaisia. Sielläkin korkataan tänään muutama pullo, vähän eri syystä tosin. Ja joidenkin kodeissa taivas synkkenee. Heidän, ja heidän kotiensa päälle lankeaa entistä tummempi varjo. Taistelu jatkuu. Mietin Pekkarisen outoja lausuntoja, tarvitsen ryypyn.
Klo 19.20, toinen lasi glögiä menossa. Kehossa on lämmin olo, pientä nousuhumalaa havaittavissa. Istahdan tietokoneen ääreen ja kirjoitan alussa luettavan lauseen. Aika on saavuttanut minut.
Klo 19:35, mietin tulevaisuutta ja pohdin järjen ja järjettömyyden keskinäistä suhdetta. Näistähän on koko ajan ollut kysymys. Ydinvoima on "halpa". Tuulivoima on ”järjetön”. Ilmastonmuutos tulee olemaan miljardibisnestä. Mitä järkeä esimerkiksi vhs-videon kehittämisessä dvd:n kautta blu-ray:ksi oli? Paljonko meni rahaa, ja luonnonvaroja, yhden videosysteemin kehittämiseen ja valmistamiseen marginaalisella hyödyllä? Ensimmäinen kännykkä oli iso ja huono, ruma sekä kallis - järjetön. Jos tuulivoiman ja muiden nyt järjettömiltä vaikuttavien tekniikoiden kehittämiseen kilpailukykyisiksi menee 40 vuotta ja triljoonia euroja niin mitä pahaa siinä on? Sehän työllistää, talous kasvaa.
Väitetään ettemme voi elää maailmassa ilman talouskasvua, rahat eivät riittäisi yhteisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Eikö silloin ole parempi kanavoida ne rahat tekniikkaan joka jättää jälkeensä terveemmän planeetan jälkipolville? Ja kyllä tulevaisuudessakin kaikki rahat valuvat ennemmin tai myöhemmin muutamille maailman rikkaimmille suvuille ja säätiöille. Onko liikaa pyydettyä että riisto ja ryöstö olisi edes vihreää?
Klo 19:50, menen lämmittämään kolmannen lasillisen. Kultamunia muniva kana mukamas. Pah! Ydinpaskamunia se munii, niitä kallioperään piilotettavia - kusee koko lahden lämpimäksi.
Klo 22:35, makaan sohvalla. Vatsaa kivistää, koen ahneen loppua.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Iltatyttö ja minä?
Iltatytön ulkomuodossa ei ole valittamista, Minnalla tosin on ikää vasta 22 vuotta. Minulla on ikää kaksin verroin. Mutta nehän ovat vaan numeroita, voitaisiinhan me silti olla toisillemme oikeat?
Luonteenpiirteikseen hän ilmoittaa itsepäisen ja ystävällisen. Itse olen huomannut että näiden välillä saattaa olla tietty ristiriita, vaikka ihminen olisi kuinka ystävällinen niin itsepäisyys yleensä pilaa sen.
- Ota pullaa... ai et? Ota ota. Mikset? Ota nyt vaan. Mikset ota? Ota nyt. Ota pullaa ota.
Hän ilmoittaa myös olevansa oman tien kulkija. Hyvä, sittenhän meidät yhdistää ainakin yksi asia. Mutta kaksi oman tien kulkijaa harvoin kohtaavat. Koska niillä on laput silmillä. Ja kapula hampaiden välissä. Sitä on hyvä purra silloin kun taipaleella sattuu.
Horoskooppimerkiltään hän on kauris. Minulla ei ole aavistustakaan miten se sopii yhteen vaa'an kanssa. Miettiminenkin ahdistaa. En osaa edes kaikkia merkkejä ulkoa, ja aina kun joku rupeaa niistä puhumaan niin hymyilen väkinäisesti. Mikä ei välttämättä ole ystävällistä, mutta kun en tiedä miten pitäisi suhtautua ihmiseen joka ajattelee syntymävuodenajan vaikuttavan luonteeseen. Ajattelen että ehkä vaikutusta voisi testata pusaamalla kaksoset heinäkuussa, mutta toinen ryppynyytti pakastimen pohjalle. Sitten ymmärrän olleeni tyhmä, eihän astrologia liity vuodenaikoihin, vaan taivaankappaleiden asentoon - mutta eihän esimerkiksi Mars ja Venus ole ensi vuoden tammikuussa samassa paikassa kuin tämän vuoden tammikuussa? Miksi horoskooppi on sitten rytmitetty yhden vuoden mukaan? En ymmärrä, mutta häivytän asian mielestäni ja katson Minnan salilla käynyttä kankkua. Täytyy priorisoida.
Suosikkinäyttelijäkseen hän ilmoittaa Michael C. Hall:in. Siis kuka? Googletan, mutten tiedä hänen tv-sarjoistaankaan mitään. Varmaan koska en jaksa seurata sarjoja, paitsi ehkä Prismaa, vaikkei sitä varmaan sarjaksi lasketa. Tietääköhän Minna Prisman? Osa nimeltään Gravitaation mysteeri sai minut kananlihalle, katsoin sen kolmeen kertaan. Oma Golgatani olisi joutua seuraamaan 24:ää jossa yhden vuorokauden tapahtumat on venytetty koko tuotankokauden pituiseksi sarjaksi. Kylmät mutta huonot väreet menevät kehoni lävitse. Pakko katsoa nopeasti Minnan rintavarustusta. Oikealla korkeudella ovat mutta selkä on aika pirun notkolla. Hirvittää katsoa enempää, minulla on pullistuma. Välilevyn nimittäin.
Mielimusiikkimme eroavat toisistaan, mutta ehkä me voitaisiin tehdä jotain muuta kuin kuunnella ihkuja? Katsotaanpas, autiolle saarelle hän ottaisi mukaansa mm. perheensä ja hevosen. Mainiota! Rakastan savustetun hevosen makua. Polle neljän metrin vartaaseen ja savuisen nuotion päälle hiljaa kypsymään. Anoppi voisi kiertää kampea ensimmäisen viikon... nyt tuli nälkä, pakko lähteä kaapille. Siinä ei mahda Minnan kapea vyötärökään mitään.
Mussutan tietokoneen edessä meetvurstileipää. Hevosen himo kävi ylivoimaiseksi, kyllä Minna varmaan hevosihmisenä ymmärtää. Rasvaisin sormin klikkaan takaisin sivulle. Minnan ihannemies on "mukava, ei itseään täynnä oleva, treenattu, tummasilmäinen". Useimmat salilla tapaamani treenatut miehet ovat itseään ääriään myöten täynnä. Enkä minä ole poikkeus - ai niin, mutta enhän minä ole treenattukaan. Eli tarjolla olisi siis itseään täynnä oleva, vetelä, itsepäinen, hömpötyksille suvaitsematon ja selkävaivainen, kaksi kertaa ikäisesi mies. Ainoa toivoni lienee että olet luonteeltasi myös lobotominen, tai päärynän kaltainen - tuon hedelmien Gandhin.
Sitten huomaan että Minnan mielivärit ovat turkoosi, musta ja kulta. Nyt tuli huonot vibat, turkoosi on mielestäni vastenmielinen sävy. Väriksi en halua sitä kutsua. Sori vaan Minna, siihen turkoosiin se sitten kaatui, meistä ei tule paria. On asioita joista en voi joustaa, turkoosi on yksi niistä.
Luonteenpiirteikseen hän ilmoittaa itsepäisen ja ystävällisen. Itse olen huomannut että näiden välillä saattaa olla tietty ristiriita, vaikka ihminen olisi kuinka ystävällinen niin itsepäisyys yleensä pilaa sen.
- Ota pullaa... ai et? Ota ota. Mikset? Ota nyt vaan. Mikset ota? Ota nyt. Ota pullaa ota.
Hän ilmoittaa myös olevansa oman tien kulkija. Hyvä, sittenhän meidät yhdistää ainakin yksi asia. Mutta kaksi oman tien kulkijaa harvoin kohtaavat. Koska niillä on laput silmillä. Ja kapula hampaiden välissä. Sitä on hyvä purra silloin kun taipaleella sattuu.
Horoskooppimerkiltään hän on kauris. Minulla ei ole aavistustakaan miten se sopii yhteen vaa'an kanssa. Miettiminenkin ahdistaa. En osaa edes kaikkia merkkejä ulkoa, ja aina kun joku rupeaa niistä puhumaan niin hymyilen väkinäisesti. Mikä ei välttämättä ole ystävällistä, mutta kun en tiedä miten pitäisi suhtautua ihmiseen joka ajattelee syntymävuodenajan vaikuttavan luonteeseen. Ajattelen että ehkä vaikutusta voisi testata pusaamalla kaksoset heinäkuussa, mutta toinen ryppynyytti pakastimen pohjalle. Sitten ymmärrän olleeni tyhmä, eihän astrologia liity vuodenaikoihin, vaan taivaankappaleiden asentoon - mutta eihän esimerkiksi Mars ja Venus ole ensi vuoden tammikuussa samassa paikassa kuin tämän vuoden tammikuussa? Miksi horoskooppi on sitten rytmitetty yhden vuoden mukaan? En ymmärrä, mutta häivytän asian mielestäni ja katson Minnan salilla käynyttä kankkua. Täytyy priorisoida.
Suosikkinäyttelijäkseen hän ilmoittaa Michael C. Hall:in. Siis kuka? Googletan, mutten tiedä hänen tv-sarjoistaankaan mitään. Varmaan koska en jaksa seurata sarjoja, paitsi ehkä Prismaa, vaikkei sitä varmaan sarjaksi lasketa. Tietääköhän Minna Prisman? Osa nimeltään Gravitaation mysteeri sai minut kananlihalle, katsoin sen kolmeen kertaan. Oma Golgatani olisi joutua seuraamaan 24:ää jossa yhden vuorokauden tapahtumat on venytetty koko tuotankokauden pituiseksi sarjaksi. Kylmät mutta huonot väreet menevät kehoni lävitse. Pakko katsoa nopeasti Minnan rintavarustusta. Oikealla korkeudella ovat mutta selkä on aika pirun notkolla. Hirvittää katsoa enempää, minulla on pullistuma. Välilevyn nimittäin.
Mielimusiikkimme eroavat toisistaan, mutta ehkä me voitaisiin tehdä jotain muuta kuin kuunnella ihkuja? Katsotaanpas, autiolle saarelle hän ottaisi mukaansa mm. perheensä ja hevosen. Mainiota! Rakastan savustetun hevosen makua. Polle neljän metrin vartaaseen ja savuisen nuotion päälle hiljaa kypsymään. Anoppi voisi kiertää kampea ensimmäisen viikon... nyt tuli nälkä, pakko lähteä kaapille. Siinä ei mahda Minnan kapea vyötärökään mitään.
Mussutan tietokoneen edessä meetvurstileipää. Hevosen himo kävi ylivoimaiseksi, kyllä Minna varmaan hevosihmisenä ymmärtää. Rasvaisin sormin klikkaan takaisin sivulle. Minnan ihannemies on "mukava, ei itseään täynnä oleva, treenattu, tummasilmäinen". Useimmat salilla tapaamani treenatut miehet ovat itseään ääriään myöten täynnä. Enkä minä ole poikkeus - ai niin, mutta enhän minä ole treenattukaan. Eli tarjolla olisi siis itseään täynnä oleva, vetelä, itsepäinen, hömpötyksille suvaitsematon ja selkävaivainen, kaksi kertaa ikäisesi mies. Ainoa toivoni lienee että olet luonteeltasi myös lobotominen, tai päärynän kaltainen - tuon hedelmien Gandhin.
Sitten huomaan että Minnan mielivärit ovat turkoosi, musta ja kulta. Nyt tuli huonot vibat, turkoosi on mielestäni vastenmielinen sävy. Väriksi en halua sitä kutsua. Sori vaan Minna, siihen turkoosiin se sitten kaatui, meistä ei tule paria. On asioita joista en voi joustaa, turkoosi on yksi niistä.
Sellaisia he ovat, osa III
Saunan ympärille on suomalaisten langanlaiha identiteetti rakennettu. Presidentti Tarja Halonenkin pääsi latteutta allekirjoittamaan tyrkyttämällä pesukopin suomensukuiselle astronautille, Timothy Kopralle. Hänellä oli tilaisuus puhua koko maailmalle miten pitkälle ollaan tultu, kuinka Suomesta kumpuaa maailmalle menestystarinoita, vaikeista lähtökohdista huolimatta. Tahdolla ja yhteishengellä olemme matkanneet jäätyneeltä naurispellolta avaruuteen. Sensijaan hän kertoi lahjoittavansa koottavan saunan, kansakuntamme symbolin numero yksi - liukuhihnalla valmistetun kevythirsikopin.
Saunassa on mukava istua, en muuta väitäkään. Mutta suhteettoman suuren osan se identiteetistämme on varastanut. Puhutaan että sauna on pyhä paikka, siellä synnyttiin ja sinne kuoltiin. Minun veikkaukseni on, että synnyttäminen hoidettiin saunassa lähinnä koska ei haluttu sotkea tupaa. Kuolleelle ulkosauna lienee taas ollut luonteva kylmäsäilytystila. Veikkaan että viikonlopuksi kankea eno pusattiin sen verran syrjään jotta mahtui peseytymään. Vainajan ”temppelissä” välivarastointia tuskin haittasi edes siankinkun palvaus – säilyypä paremmin. Sitäpaitsi, ei se sauna yksin meidän ole, onhan niitä ruotsalaisillakin. Ai niin, hehän eivät heitäkään vettä kiukaan päälle. No sehän meidät sitten erottaakin.
Jokaisessa maassa on kansallissankarinsa - varmaan juuri sen takia ettei tarvitsisi ylpeillä pesutilallaan - Jean d’Arc, Isaac Newton, Aleksanteri Suuri... onhan noilla muilla millä leveillä. Mitä meillä on? Mannerheim, Aalto ja Kekkonen? No, jos nyt nimenomaan halutaan rajata Suomen historia viimeiseen sataan vuoteen. Oli Suomella historia ennen sitäkin, osana upeaa kuningaskuntaa ja tsaarinvaltaa. Idän ja lännen risteyksessä. Tästä meillä on perintönä lukuisia kaupunkeja ja kartanoita, maanteitä ja rautateitä. Ruotsin kuninkaat olivat meidänkin. Luovutaanko tästä ajasta koska ”menestyjät” tulivat silloin muualta? Suomalaisethan tekivät lähinnä tarvittavan ruumiillisen työn – mitä hävettävää siinä on? Niin tekivät ruotsalaisetkin talonpojat. Entä tsaarinaika? Maailmanhistorian hienoimpiin esineisiin kuuluvat tsaariperheen toisillensa pääsisäisenä antamat jalokiviset pääsiäismunat. Fabergén nimellä ne on ehkä signeerattu, mutta suomalaiset kultasepät ne valmisti. Suomalaiset olivat yksinkertaisesti hyviä työntekijöitä.
Suomalaiset ovat uskomattoman sitkeää kansaa. Näissä olosuhteissa eläminen, metsästäminen ja maan viljeleminen vaatii tahtoa ja taitoja. Kovina katovuosina ruokapula ja kulkutaudit niittivät hurjaa satoaan maailmassa vailla lääkkeitä. Saunassa oli kasa ruumiita ja sen takana rivi pieniä puisia ristejä. Silti siitä taas vaan keväällä noustiin, uutta matoa koukkuun ja seuraavaa kapaloa nurkkaan.
Suomessa on käyty satakunta sotaa, raunioita on riittänyt. Suomalaiset ovat kuin muurahaiset, potkaise keko nurin ja hetken päästä he ovat rakentaneet kaiken uudestaan, kerta kerran jälkeen. He näyttävät toimivan yksilöinä, mutta keko on yhteinen. Kansakuntamme identiiteetti ei todellakaan lepää saunassa vaan yhteishengessä, kollektiivisessa sisussa. Kyvyssä voittaa vaikeuksia ja kääntää olosuhteita edukseen, käden taidoissa ja mielen sitkeydessä. Rintamalla tuskin mietittiin mitä kieltä rinnalla taisteleva kaveri puhui, mistä hän oli kotoisin tai mitä uskontoa hän tunnusti. Sama koskee mullasta noussutta ja metsästä tullutta talouttamme. Tärkein oli päämäärä, ja se saavutettiin kekseliäisyydellä, peräänantamattomuudella ja kovalla työnteolla - yhdessä.
Siksi on niin hämmästyttävää lukea milloin mikäkin kieli- tai etnisryhmä nyky-Suomesta pitäisi sinne sen saman saunan taakse viedä. Siitä peräkammarista johtaa kuulkaa ovi maailmaan, se kannattaisi yrittää avata eikä naulata kiinni. Sen ulkopuolella ei seiso enää ruotsinkielinen linnanherra hopeakahvaisella kävelykepillään kintuille huitomassa, tai saksalainen ruukkipatruuna knallihatussaan, lamauttavia kaalipieruja päästelemässä. Ne hahmot ovat pään sisäisiä, se marttyyrius on vapaaehtoinen. Eihän Koprallekaan ollut edes taivas rajana.
Saunassa on mukava istua, en muuta väitäkään. Mutta suhteettoman suuren osan se identiteetistämme on varastanut. Puhutaan että sauna on pyhä paikka, siellä synnyttiin ja sinne kuoltiin. Minun veikkaukseni on, että synnyttäminen hoidettiin saunassa lähinnä koska ei haluttu sotkea tupaa. Kuolleelle ulkosauna lienee taas ollut luonteva kylmäsäilytystila. Veikkaan että viikonlopuksi kankea eno pusattiin sen verran syrjään jotta mahtui peseytymään. Vainajan ”temppelissä” välivarastointia tuskin haittasi edes siankinkun palvaus – säilyypä paremmin. Sitäpaitsi, ei se sauna yksin meidän ole, onhan niitä ruotsalaisillakin. Ai niin, hehän eivät heitäkään vettä kiukaan päälle. No sehän meidät sitten erottaakin.
Jokaisessa maassa on kansallissankarinsa - varmaan juuri sen takia ettei tarvitsisi ylpeillä pesutilallaan - Jean d’Arc, Isaac Newton, Aleksanteri Suuri... onhan noilla muilla millä leveillä. Mitä meillä on? Mannerheim, Aalto ja Kekkonen? No, jos nyt nimenomaan halutaan rajata Suomen historia viimeiseen sataan vuoteen. Oli Suomella historia ennen sitäkin, osana upeaa kuningaskuntaa ja tsaarinvaltaa. Idän ja lännen risteyksessä. Tästä meillä on perintönä lukuisia kaupunkeja ja kartanoita, maanteitä ja rautateitä. Ruotsin kuninkaat olivat meidänkin. Luovutaanko tästä ajasta koska ”menestyjät” tulivat silloin muualta? Suomalaisethan tekivät lähinnä tarvittavan ruumiillisen työn – mitä hävettävää siinä on? Niin tekivät ruotsalaisetkin talonpojat. Entä tsaarinaika? Maailmanhistorian hienoimpiin esineisiin kuuluvat tsaariperheen toisillensa pääsisäisenä antamat jalokiviset pääsiäismunat. Fabergén nimellä ne on ehkä signeerattu, mutta suomalaiset kultasepät ne valmisti. Suomalaiset olivat yksinkertaisesti hyviä työntekijöitä.
Suomalaiset ovat uskomattoman sitkeää kansaa. Näissä olosuhteissa eläminen, metsästäminen ja maan viljeleminen vaatii tahtoa ja taitoja. Kovina katovuosina ruokapula ja kulkutaudit niittivät hurjaa satoaan maailmassa vailla lääkkeitä. Saunassa oli kasa ruumiita ja sen takana rivi pieniä puisia ristejä. Silti siitä taas vaan keväällä noustiin, uutta matoa koukkuun ja seuraavaa kapaloa nurkkaan.
Suomessa on käyty satakunta sotaa, raunioita on riittänyt. Suomalaiset ovat kuin muurahaiset, potkaise keko nurin ja hetken päästä he ovat rakentaneet kaiken uudestaan, kerta kerran jälkeen. He näyttävät toimivan yksilöinä, mutta keko on yhteinen. Kansakuntamme identiiteetti ei todellakaan lepää saunassa vaan yhteishengessä, kollektiivisessa sisussa. Kyvyssä voittaa vaikeuksia ja kääntää olosuhteita edukseen, käden taidoissa ja mielen sitkeydessä. Rintamalla tuskin mietittiin mitä kieltä rinnalla taisteleva kaveri puhui, mistä hän oli kotoisin tai mitä uskontoa hän tunnusti. Sama koskee mullasta noussutta ja metsästä tullutta talouttamme. Tärkein oli päämäärä, ja se saavutettiin kekseliäisyydellä, peräänantamattomuudella ja kovalla työnteolla - yhdessä.
Siksi on niin hämmästyttävää lukea milloin mikäkin kieli- tai etnisryhmä nyky-Suomesta pitäisi sinne sen saman saunan taakse viedä. Siitä peräkammarista johtaa kuulkaa ovi maailmaan, se kannattaisi yrittää avata eikä naulata kiinni. Sen ulkopuolella ei seiso enää ruotsinkielinen linnanherra hopeakahvaisella kävelykepillään kintuille huitomassa, tai saksalainen ruukkipatruuna knallihatussaan, lamauttavia kaalipieruja päästelemässä. Ne hahmot ovat pään sisäisiä, se marttyyrius on vapaaehtoinen. Eihän Koprallekaan ollut edes taivas rajana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)