Kaarina Hazardin kolumnit ovat kuin epävakaa räjähde, käsittely vaatii lukijaltaan harkintaa ja malttia, muuten korvien välissä saattaa possahtaa. Ironialla ja sarkasmilla hän pelaa ennakkoluuloillamme, saaden aina särön sinne tänne. Omaa järjettömyyttään on vaikea kohdata, mutta joka pystyy siihen kehittyy.
Hänen Tony Halmeesta kertova, jo kuuluisa "Ludwig Borga"-kolumninsa oli raju. Ja todella kätevä käsittää väärin, paineaalto taitaa levitä netissä vieläkin. Keskustelupalstoilla Hazardille toivotaan pikaista kuolemaa ja Jumalan kostoa. Punikkihuora, lesbo ja jokinorsu, kommentoivat kanssaihmiset kolumnistia. Varmaan ohimennen tekstareilla kahvitunnellaan, ilmeettöminä ratikassa tai rintaruokinnan yhteydessä. Kyllä tässä on Halmeen puolesta loukkaantumisen lisäksi aimo annos kostoakin mukana. Ihminen joka on kirjoittanut monta kärkevää kolumnia, jotka ovat osuneet ja uponnet, teki vihdoin harha-askeleen ja saa maistaa omaa lääkettään potenssiin neljä. Vaikea on muutoin selittää sitä välittömän raivon aaltoa - tätä on odotettu hartaudella - minkä kolumni sai aikaan. Yhtä voimakasta reaktioaaltoahan ei ole saanut aikaan edes Irakin sota, Haitin maanjäristys tai kuvat samoissa vaipoissa päiväkausia makaavista aliravituista vanhuksistamme.
Hazard laittoi samaan lauseeseen rankkoja nimityksiä ja kuolleen antisankarin nimen. Osoittaakseen kuinka kaksinaamaista on mediassa tehdä sellaisesta kuolleesta ihmisestä pyhimyksen tai ikonin, joka oli eläessään kaikkea muuta. Hautajaisissa saattaa kuulla kauniita sanoja vainajasta, samoista suista jotka hänen eläessään toivottivat tälle lähinnä anussyöpää ja rutiköyhyyttä - tekopyhyydeksi sitä kai kutsutaan.
Kuolemassa on vahvoja latauksia, ja Hazardin näiden käsittelyssä oli kieltämättä jotain uutta. Ehkä jotain epämiellyttävän rehelliseltä tuntuvaa? Mutta sitä valtavaa Halme-hurmosta, aaltoa antisankarin koskemattomuuden puolesta, on vaikea käsittää. Ja Timo T.A. Mikkosen, joka videoblogissaan haukkuu pilvenpolttajat, tappelijat ja tuoppiluuserit, rientäminen yleistä moraalia ja perinteitä Halmeen kunniaksi peräänkuuluttamaan, on jo vastenmielistä. Irtopisteiden repimistä hautaamattoman kuolleen avulla. Mutta ehkä tämä nyt sitten on meidän puolustettavan arvoisen huomaavaisuuden viimeinen saareke, eläessä mulkataan, ivataan ja nälvitään mutta kuoleman iskiessä ilkeäkin ilkeän ruumista rakastaa. Vaikka väkisin.
Jos syy kuolleen kritiikkisuojaan on siinä että vainaja ei pysty puolustautumaan niin tarkoittaako se että ihminen voi vapaasti koko elämänsä ajan loukata muita - kuin lantalinko levittää mauttomuuttaan - kunhan hänenkin uhrinsa voivat puolustautua? Vaikka satakolmekymmentäkiloista steroidilabiilia ja liipasinherkkää asemiestä vastaan? Mutta kun solvaaja kuolee ja vaikenee niin muidenkin pulinan on loputtava siihen. Tai ehkä jopa muututtava ylistykseksi? Kuolema paskan hyvittää, oman käden kautta suoritettuna kaiken sovittaa? Kuinka ylevää.
Esimerkiksi Tony Halmeen tai Pekka Siitoinin kaltaisten kirjailijoiden ollessa kyseessä asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Heidän halventava "kirjallinen sanomansa" jatkaa nimittäin taivaltaan vielä heidän kuolemansa jälkeenkin - jääköön sanoma tässä toistamatta. Lopuksi luettelo heidän tuomioistaan:
Tony Halme, neljä kuukautta ehdollista vankeutta salakuljetuksesta, laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä, huumausaineen käyttörikoksesta sekä ampuma-aserikoksesta ja aseen varomattomasta käsittelystä. 80 päivää ehdollista rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Sekä yksi ehdollinen pahoinpitelytuomio joka lieveni hovioikeudessa sakkoihin.
Pekka Siitoin, viisi vuotta ja seitsemän kuukautta vankeutta yllytyksestä kirjapaino Kursiivin tuhopolttoon ja Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustamisesta. Sekä sakkotuomio muun muassa ilkivallasta Turun synagogaa vastaan.
Hienoja miehiä, lämmöllä muistaen... menikö nyt oikein?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti