Paikallisen salaseura Hypotenuusa ry:n hallituksen jäsenet haettiin kodeistaan samanaikaisella iskulla yhtenä lokakuisena aamuna. Poliisi tutkii parhaillaan mikäli kerhon järjestämän alkoholitarjoilun yhteydessä on tapahtunut laittomuuksia. Itsehän he ilmoittivat kerholla - juomisen lisäksi - kutovansa, virkkaavansa tai pelaavansa biljardia. Sekä järjestävänsä erilaisia kursseja, kuten esim. tupakoinnin lopettamiseen tähtääviä.
Näen mielessäni Miami Vice-tyyppisen iskun jossa siviilipukuiset etsivät, pastellinvärisissä pikeepaidossa ja rintakarvat tursuen kaula-aukosta iskevät kaupungin kohteisiin tarkasti ajoitetuilla rynnäköillä. Yksi irtoviiksinen nainen istuu eräässä puutarhassa alakaupungissa kyyryssä omenapuun alla, ottaa radiopuhelimen ja kuiskaa siihen.
- Täällä buufink, kuuleko krååka? Ten fåårti.
Kaiuttimesta kuuluu rapinaa ja vastaus saapuu Rantatieltä, siltarummussa makaavalta tukevalta pälvikaljulta etsivältä.
- Kuitti puufink, täällä rooka, kohde aamiaispöydässä papiljotit päässä, muutama terävä hiuspinni. Tähtäimessä on... neutralisoinko kohteen?
- Nej, vielä me tarvitse. Operation Rädda Levern kolmen minuutin kuluttua.
- Kuitti. Retta Leevern kolme minuuttia.
Ja tasan kolmen minuutin kuluttua poliisit tekevät rynnäkön yhteentoista loviisalaiskotiin. Kahvia läikkyy pöytäliinalle, jonkun lapsi herää säpsähtäen. Jollain menee aamukalja väärään kurkkuun ja yksi herää vasta iltapäivällä asemalla.
Sillä välin ylietsivä Kalvén murtaa, tukka pystyssä ja paidanhelma housuista roikkuen, salakerhon oven. Hän ei ole tottunut näin aikaisiin herätyksiin. Unenpöpperöisenä häneltä jäi huomaamatta että solmionsa sijasta hän on vetänyt kaulansa ympärille vaimonsa haarakiilalliset sukkahousut. Rynnäkön hän teki viimeksi 70-luvulla kun paikallinen seppä Järnström linnoittautui pajaansa pontikkatynnyrin kanssa. Kehoituksista huolimatta hän ei suostunut tulemaan ulos, ja pontikkaa oli kahdeksi viikoksi. Poliisit näkivät savupiipusta savua ja tiesivät hänen kuumentavan siellä pihtejään. Se oli tiukka paikka, silloin vasta nuorena konstaapelina toiminut Kalvén meni ovesta ensimmäisenä. Siitä hänellä on vieläkin muistona pitkuliainen ja sivulta palohaavojen arpeuttama nenä. Rohkeutensa johdosta hänet ylennettiin sittemmin etsiväksi, mutta kutsumanimeksi jäi Kolven - eli Kolvi.
Kädessään Kolvilla on nyt kotietsintälappu. Nuorempi konstaapeli Virta virittää poliisi-teippiä yläkertaan johtavien portaiden poikki. Kalvén astuu ensimmäisenä hämärän huoneeseen. Sohvalla makaa puoliksi kudottu kaula-aukoton ja vino villapaita sekä puolimetrinen turkoosi lapanen.
- Hahaa tämä todistus! Täällä kudottu kännissä, huutaa Kalvén voitonriemuisena.
Seuraavan sohvan pöydältä löytyy ylitäysi tuhkakuppi. Kalvén valokuvaa sen, sinisen salamavalon piirtäessä hänen varjonsa takaseinälle. Kuin Nosferatun, pitkän nenänsä kanssa.
- Näkee että kovasti on yritetty lopettaa polttaminen, mutta puhti on loppunut kesken, toiset on poltettu vain puoliväliin, päättelee Kalvén.
- Björnen palaa aina haaskalle. Mene Virta pöydän alle odottamaan, Kalvén käskee.
Konstaapeli kömpii varustus kolisten pöydän alle sikiöasentoon.
Biljardipöydän veralla on vielä märkä punainen läikkä.
- Verta! kiljaisee Kalvén ja nuolaisee läikkää.
Ei, kyllä se oli Sadamarketin halvinta punaviiniä. Ylietsivä pyyhkii punaisen kielensä ensin ikkunaverhoon ja kuivaa sen sitten kaulastaan roikkuviin sukkahousuihin. Samanaikaisesti toria ylittävä lehdenjakaja näkee Kalvénin toimet ikkunasta. Nopeasti hän pidentää askeliaan. Hän on kyllä kuullut kaikkea mahdollista "synninpesästä", muttei välttämättä halua tietää enempää.
Silloin rappusista kuuluu askeleita. Kalvén ryntää takaisin edelliseen huoneeseen, pöydän alla hikoileva Virta näkee hänen jalkansa lähestyvän hämärässä, ja iskee pampulla sääriluuhun voimiensa takaa. Ylietsivä kaatuu rähmälleen ja hänen hammasproteesinsa liukuvat ison antiikkisen viinakaapin alle.
- Fattana. Pärkele. Faaattans Virta, ylietsivä karjuu kyljellään jalkaansa pidellen.
Ovensuussa seisoo hölmistynyt tukevassa takatuupparissa oleva kerholainen. Kutimet jäi.
maanantai 8. helmikuuta 2010
perjantai 5. helmikuuta 2010
Vastustan!
Häiritsen itseäni nykyään yhä useammin. Olen huomannut vastustavani asioita paljon herkemmin kuin nuorena. Silloin nauroin työpaikan vanhemmille henkilöille jotka vastustivat muutoksia ihan vaan koska ne olivat muutoksia. Änkyröille.
Siksi minä yritän nyt vastustaa vastustamista vastustamisen vuoksi... Joudunkin miettimään tarkkaan miksi olen taas jotain hanketta vastaan, etten tee sitä pelkästä periaattesta. Välillä ajattelen että jos nyt keksittäisiin hihallinen paita niin boikotoisinko sitäkin? Paha sanoa, kyllä hihattomassa kaavussakin pärjää - asennekysymys.
Kun joku visioi lentokenttää läntiseen Loviisaan olen heti vastahankaan. Kun puhutaan lisäydinvoiman rakentamisesta kähisen ja puuskutan kuin pahainen äijä. Ruotsinpyhtään aqua-aero-extreme-helvettiä kohtaan olen hirveän skeptinen. Vastustan myös jatkuvia säästöjä sosiaalisista menoista. Olen kai änkyrä.
Pahiten minua häiritsee että useimmat paikkakunnan uusista hankkeista eivät ole ihmislähtöisiä. Kun joku rakentaa lentokentän viiden kilometrin suojavyöhykkeellä tiedän ettei sellaista asumatonta plänttiä alueeltamme löydy. Joku saa lähteä. Jonkun sukutilalle maalataan asvalttiin valkoisia viivoja ja joku joutuu linnunlaulun sijasta kuuntelemaan kroonista bensapierua. Vastapainona muutama työpaikka ja status lentokenttäpaikkakuntana. Ei riitä minulle.
Ydinvoiman käyttöön koen ettei meillä ole oikeutta, jäljet ovat liian syvät. Jälkeläisten ja biotyyppien on voitava tuhannessa vuodessa vallata takaisin paikka jonka lainasin elämäni ajaksi. Toivon ettei minusta jää jälkeäkään, korkeintaan muutaman bitin digitaalinen änkyrämerkintä - eroava mielipide. En halua omistaa maailmaa.
Nyt on säästetty yhteiskunnallisista menoista. Väitetään että säästöt on saavutettu toimintoihin tehokkuutta lisäämällä. Minä näen pelkkää alasajoa, laitoshoidon tarpeessa olevia kadulla nappi kourassa tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä. Näen vastuiden sysäämisiä toisille virastoille, kulujen siirtämistä lokerosta toiseen - nimenomaista tehottomuutta. Pelkään että säästöt saavutettiinkin meidän sosiaalisen hyvinvoinnin kustannuksella. Jotta säästöillä olisi minulle merkitystä, säästöistä syntyneillä varoilla täytyisi pystyä hankkimaan jotain vielä arvokkaampaa kuin hyvä yleinen sairaanhoito, siedettävä julkinen liikenne, kaikille hyvätasoinen perusopetus ja elämänarvoinen vanhustenhoito. Onko sellaista? Ainoa mitä näen on muutama iso auto ja vuosittainen perheretki pakkasta pakoon kaukomaille - huvit ensin. Sanoinko rumasti?
Okei, ihmisten täytyy elää, työpaikkoja on luotava. Harva haluaa palata omavaraistalouteen. Sen verran voin taipua etten vastusta Ruotsinpyhtään hyvin työllistävää elämyskeskusta. Mutta ymmärrän heitä jotka vastustavat.
Muuten, miksi edes puhua lobbaamisesta? Lentokentän, kivimurskaamon tai Suomen suurimman jätteenpolttolaitoksenhan saa automaattisesti se paikkakunta joka syvässä epätoivossaan joutuu myöntymään sen alueelleen ottamaan. Koska nehän työllistävät. Mutta tuulettamisen sijaan pitäisi kyllä vaan kääntää katse maahan, antaa hartioiden lysähtää ja sanoa: Okei sitten... selvä... tuokaa sit skeida tänne...
Siksi minä yritän nyt vastustaa vastustamista vastustamisen vuoksi... Joudunkin miettimään tarkkaan miksi olen taas jotain hanketta vastaan, etten tee sitä pelkästä periaattesta. Välillä ajattelen että jos nyt keksittäisiin hihallinen paita niin boikotoisinko sitäkin? Paha sanoa, kyllä hihattomassa kaavussakin pärjää - asennekysymys.
Kun joku visioi lentokenttää läntiseen Loviisaan olen heti vastahankaan. Kun puhutaan lisäydinvoiman rakentamisesta kähisen ja puuskutan kuin pahainen äijä. Ruotsinpyhtään aqua-aero-extreme-helvettiä kohtaan olen hirveän skeptinen. Vastustan myös jatkuvia säästöjä sosiaalisista menoista. Olen kai änkyrä.
Pahiten minua häiritsee että useimmat paikkakunnan uusista hankkeista eivät ole ihmislähtöisiä. Kun joku rakentaa lentokentän viiden kilometrin suojavyöhykkeellä tiedän ettei sellaista asumatonta plänttiä alueeltamme löydy. Joku saa lähteä. Jonkun sukutilalle maalataan asvalttiin valkoisia viivoja ja joku joutuu linnunlaulun sijasta kuuntelemaan kroonista bensapierua. Vastapainona muutama työpaikka ja status lentokenttäpaikkakuntana. Ei riitä minulle.
Ydinvoiman käyttöön koen ettei meillä ole oikeutta, jäljet ovat liian syvät. Jälkeläisten ja biotyyppien on voitava tuhannessa vuodessa vallata takaisin paikka jonka lainasin elämäni ajaksi. Toivon ettei minusta jää jälkeäkään, korkeintaan muutaman bitin digitaalinen änkyrämerkintä - eroava mielipide. En halua omistaa maailmaa.
Nyt on säästetty yhteiskunnallisista menoista. Väitetään että säästöt on saavutettu toimintoihin tehokkuutta lisäämällä. Minä näen pelkkää alasajoa, laitoshoidon tarpeessa olevia kadulla nappi kourassa tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä. Näen vastuiden sysäämisiä toisille virastoille, kulujen siirtämistä lokerosta toiseen - nimenomaista tehottomuutta. Pelkään että säästöt saavutettiinkin meidän sosiaalisen hyvinvoinnin kustannuksella. Jotta säästöillä olisi minulle merkitystä, säästöistä syntyneillä varoilla täytyisi pystyä hankkimaan jotain vielä arvokkaampaa kuin hyvä yleinen sairaanhoito, siedettävä julkinen liikenne, kaikille hyvätasoinen perusopetus ja elämänarvoinen vanhustenhoito. Onko sellaista? Ainoa mitä näen on muutama iso auto ja vuosittainen perheretki pakkasta pakoon kaukomaille - huvit ensin. Sanoinko rumasti?
Okei, ihmisten täytyy elää, työpaikkoja on luotava. Harva haluaa palata omavaraistalouteen. Sen verran voin taipua etten vastusta Ruotsinpyhtään hyvin työllistävää elämyskeskusta. Mutta ymmärrän heitä jotka vastustavat.
Muuten, miksi edes puhua lobbaamisesta? Lentokentän, kivimurskaamon tai Suomen suurimman jätteenpolttolaitoksenhan saa automaattisesti se paikkakunta joka syvässä epätoivossaan joutuu myöntymään sen alueelleen ottamaan. Koska nehän työllistävät. Mutta tuulettamisen sijaan pitäisi kyllä vaan kääntää katse maahan, antaa hartioiden lysähtää ja sanoa: Okei sitten... selvä... tuokaa sit skeida tänne...
maanantai 1. helmikuuta 2010
Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain
Olen sosiaalisesti vähän hönö. Kun joku sanoo että tule nyt kahville, ajattelen että miksi minua pyydetään? Enhän minä juo kahvia, tai että jos on jano kannattaa juoda jo kotona - eikä välttämättä kahvia. Sitten kun vaan menen muistan aina syyn. Siinä vaihdetaan kuulumisia, niinkuin nykypäivän rintamäkeläiset. Ja kun toinen vastaa kysyttäessä että kaikki on okei saattaa kuitenkin nähdä kasvoista ettei niin ole. Toinenkin tietää että se näkyy, haluaa että se näkyy. Vaikka ei ehkä juuri silloin jaksa edes puhua asiasta. Jaetaan hetki.
Koska olen erakoitumiseen taipuvainen päätin ottaa selvää mitä niissä ”sosiaalisissa yhteisöissä” oikein tapahtuu? Käy ilmi että useimmissa muutetaan statusriviä sitä mukaa mitä sattuu milloinkin puuhailemaan. Eli laittaisin vaikka että ”Eino imuroi”, tai ”Einolla on huono tukkapäivä”. Jolloin kaikki samassa yhteisössä olevat kaverini lukisivat tiedon päätteeltään. Sitten joku saattaisi vastata jollain kommentilla, kuten ”Hyvä poika!” tai ”Mikä tukka päivä? ;)”.
Aika pian käy selville että se edestakainen kommentointi on koko jutun ydin. Lyhyttä ja nasevaa, sisäpiirin chattikieltä ja ymmärtäviä hymiöitä. Lyhennettyä välittämistä.
Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain, kirjoittaa nainen jonka mies on sairastunut vakavasti. Minä seison vierelläsi joka hetki, että kaikki olisi taas hyvin, hän kirjoittaa ventovieraiden ihmisten luettavaksi. Muutama vieras on kommentoinut, usein yhdellä tai kahdella sanalla. Voimia! Jaksamista! Ja sitten on kaksi halaavaa hymiötä.
Eräs nuori kertoo näin: Olen varmaan julma ihminen. Kusetan toisia jotta saan rahaa. Rahahan menee tietenkin tupakkaan ja alkoholiin. Luulen olevani hieman alkoholisoitunut. Se alkoi 15vuotiaana kun aloin ryyppäämään isäni kuoltua. Yksi 0,7L viinapullo meni helposti kurkusta alas ja vähän kaljaa päälle. Olen ollut masentunut ala-asteelta lähtien. Jo silloin mietin itsemurhaa. Miten sen tekisin ja missä. Pari kertaa olen ranteeni viillellyt. Viime vuoden lopussa viilsin ranteeni täyteen syviä haavoja joista jäi pysyvät arvet. Yritin itsemurhaa huhtikuussa. Mut meinattiin laittaa suljetulle osastolle tarkkailtavaks mutta en suostunu. Mulla ei ole ystäviä. Mä en rakasta ketään enkä halua itse tulla rakastetuksi. Olen kateellinen kavereilleni kun ne ovat niin kauniita ja hoikkia. Pelkään olevani raskaana. Tahtoisin ryypätä tai polttaa pilveä. Tahdon mennä sekaisin. Luulen tulevani hulluksi... hän lopettaa. Johon nimimerkki Mies 18 kommentoi: Pöh... olet vain surkea paska. Lukittaudu vessaan ja viillä kurkku auki, jos haluat kuolla. Tosin silloin olet vielä säälittävämpi olento.
Olenko transsukupuolinen...?, kysyy 14-vuotias tyttö joka ei tiedä onko mies vai nainen. Hän arvelee koko jutun olevan vähän tyhmä ja lapsellinen, mutta kertoo että olisi kiva jos joku kommentoisi asiaa.
Erilaisissa naamagallerioissa, joissa pisteytetään ulkonäköä, eniten kommentteja ovat saaneet ne jotka lyövät heti profiilikuvassa kehiin paljasta pintaa, tai edes alushousuja housujen vyötärön yläpuolella. Sängyn päällä polvillaan, selkä notkolla. Taivekaton alla, seinällä poikaidolin juliste, lattialla lapsekkaat pörrötohvelit.
Yksi varhaisteini, "Mörrimöykky", on ottanut muutaman hienon luontokuvan ja kirjoittaa: Nyt laitan tähän muutamii kuvii ja toivon syvästi, et joku kommentois edes jotain, koska en muista onks ketään ikinä, miettikää te harvat lukijani IKINÄ kommentoinu tänne.
Napsautan kommenttiriviä ja kirjoitan: "Minä voin kommentoida. Kauniita kuvia, saa toivomaan taas kesää. Upea harrastus, muutkin harrastukset kuulostaa kivoilta (harrastaa mm. käsitöitä, liikuntaa ja musiikkia). Kaikkea kivaa!". Statukseni on Anonyymi.
Ehkä pelastin jonkun päivän. Mietin että meitä erakoita on monenlaisia. Kaikki ovat piuhojen päässä, elämä on online, mutta kukaan ei oikeasti tavoita.
Koska olen erakoitumiseen taipuvainen päätin ottaa selvää mitä niissä ”sosiaalisissa yhteisöissä” oikein tapahtuu? Käy ilmi että useimmissa muutetaan statusriviä sitä mukaa mitä sattuu milloinkin puuhailemaan. Eli laittaisin vaikka että ”Eino imuroi”, tai ”Einolla on huono tukkapäivä”. Jolloin kaikki samassa yhteisössä olevat kaverini lukisivat tiedon päätteeltään. Sitten joku saattaisi vastata jollain kommentilla, kuten ”Hyvä poika!” tai ”Mikä tukka päivä? ;)”.
Aika pian käy selville että se edestakainen kommentointi on koko jutun ydin. Lyhyttä ja nasevaa, sisäpiirin chattikieltä ja ymmärtäviä hymiöitä. Lyhennettyä välittämistä.
Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain, kirjoittaa nainen jonka mies on sairastunut vakavasti. Minä seison vierelläsi joka hetki, että kaikki olisi taas hyvin, hän kirjoittaa ventovieraiden ihmisten luettavaksi. Muutama vieras on kommentoinut, usein yhdellä tai kahdella sanalla. Voimia! Jaksamista! Ja sitten on kaksi halaavaa hymiötä.
Eräs nuori kertoo näin: Olen varmaan julma ihminen. Kusetan toisia jotta saan rahaa. Rahahan menee tietenkin tupakkaan ja alkoholiin. Luulen olevani hieman alkoholisoitunut. Se alkoi 15vuotiaana kun aloin ryyppäämään isäni kuoltua. Yksi 0,7L viinapullo meni helposti kurkusta alas ja vähän kaljaa päälle. Olen ollut masentunut ala-asteelta lähtien. Jo silloin mietin itsemurhaa. Miten sen tekisin ja missä. Pari kertaa olen ranteeni viillellyt. Viime vuoden lopussa viilsin ranteeni täyteen syviä haavoja joista jäi pysyvät arvet. Yritin itsemurhaa huhtikuussa. Mut meinattiin laittaa suljetulle osastolle tarkkailtavaks mutta en suostunu. Mulla ei ole ystäviä. Mä en rakasta ketään enkä halua itse tulla rakastetuksi. Olen kateellinen kavereilleni kun ne ovat niin kauniita ja hoikkia. Pelkään olevani raskaana. Tahtoisin ryypätä tai polttaa pilveä. Tahdon mennä sekaisin. Luulen tulevani hulluksi... hän lopettaa. Johon nimimerkki Mies 18 kommentoi: Pöh... olet vain surkea paska. Lukittaudu vessaan ja viillä kurkku auki, jos haluat kuolla. Tosin silloin olet vielä säälittävämpi olento.
Olenko transsukupuolinen...?, kysyy 14-vuotias tyttö joka ei tiedä onko mies vai nainen. Hän arvelee koko jutun olevan vähän tyhmä ja lapsellinen, mutta kertoo että olisi kiva jos joku kommentoisi asiaa.
Erilaisissa naamagallerioissa, joissa pisteytetään ulkonäköä, eniten kommentteja ovat saaneet ne jotka lyövät heti profiilikuvassa kehiin paljasta pintaa, tai edes alushousuja housujen vyötärön yläpuolella. Sängyn päällä polvillaan, selkä notkolla. Taivekaton alla, seinällä poikaidolin juliste, lattialla lapsekkaat pörrötohvelit.
Yksi varhaisteini, "Mörrimöykky", on ottanut muutaman hienon luontokuvan ja kirjoittaa: Nyt laitan tähän muutamii kuvii ja toivon syvästi, et joku kommentois edes jotain, koska en muista onks ketään ikinä, miettikää te harvat lukijani IKINÄ kommentoinu tänne.
Napsautan kommenttiriviä ja kirjoitan: "Minä voin kommentoida. Kauniita kuvia, saa toivomaan taas kesää. Upea harrastus, muutkin harrastukset kuulostaa kivoilta (harrastaa mm. käsitöitä, liikuntaa ja musiikkia). Kaikkea kivaa!". Statukseni on Anonyymi.
Ehkä pelastin jonkun päivän. Mietin että meitä erakoita on monenlaisia. Kaikki ovat piuhojen päässä, elämä on online, mutta kukaan ei oikeasti tavoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)