Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain

Olen sosiaalisesti vähän hönö. Kun joku sanoo että tule nyt kahville, ajattelen että miksi minua pyydetään? Enhän minä juo kahvia, tai että jos on jano kannattaa juoda jo kotona - eikä välttämättä kahvia. Sitten kun vaan menen muistan aina syyn. Siinä vaihdetaan kuulumisia, niinkuin nykypäivän rintamäkeläiset. Ja kun toinen vastaa kysyttäessä että kaikki on okei saattaa kuitenkin nähdä kasvoista ettei niin ole. Toinenkin tietää että se näkyy, haluaa että se näkyy. Vaikka ei ehkä juuri silloin jaksa edes puhua asiasta. Jaetaan hetki.

Koska olen erakoitumiseen taipuvainen päätin ottaa selvää mitä niissä ”sosiaalisissa yhteisöissä” oikein tapahtuu? Käy ilmi että useimmissa muutetaan statusriviä sitä mukaa mitä sattuu milloinkin puuhailemaan. Eli laittaisin vaikka että ”Eino imuroi”, tai ”Einolla on huono tukkapäivä”. Jolloin kaikki samassa yhteisössä olevat kaverini lukisivat tiedon päätteeltään. Sitten joku saattaisi vastata jollain kommentilla, kuten ”Hyvä poika!” tai ”Mikä tukka päivä? ;)”.

Aika pian käy selville että se edestakainen kommentointi on koko jutun ydin. Lyhyttä ja nasevaa, sisäpiirin chattikieltä ja ymmärtäviä hymiöitä. Lyhennettyä välittämistä.

Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain, kirjoittaa nainen jonka mies on sairastunut vakavasti. Minä seison vierelläsi joka hetki, että kaikki olisi taas hyvin, hän kirjoittaa ventovieraiden ihmisten luettavaksi. Muutama vieras on kommentoinut, usein yhdellä tai kahdella sanalla. Voimia! Jaksamista! Ja sitten on kaksi halaavaa hymiötä.

Eräs nuori kertoo näin: Olen varmaan julma ihminen. Kusetan toisia jotta saan rahaa. Rahahan menee tietenkin tupakkaan ja alkoholiin. Luulen olevani hieman alkoholisoitunut. Se alkoi 15vuotiaana kun aloin ryyppäämään isäni kuoltua. Yksi 0,7L viinapullo meni helposti kurkusta alas ja vähän kaljaa päälle. Olen ollut masentunut ala-asteelta lähtien. Jo silloin mietin itsemurhaa. Miten sen tekisin ja missä. Pari kertaa olen ranteeni viillellyt. Viime vuoden lopussa viilsin ranteeni täyteen syviä haavoja joista jäi pysyvät arvet. Yritin itsemurhaa huhtikuussa. Mut meinattiin laittaa suljetulle osastolle tarkkailtavaks mutta en suostunu. Mulla ei ole ystäviä. Mä en rakasta ketään enkä halua itse tulla rakastetuksi. Olen kateellinen kavereilleni kun ne ovat niin kauniita ja hoikkia. Pelkään olevani raskaana. Tahtoisin ryypätä tai polttaa pilveä. Tahdon mennä sekaisin. Luulen tulevani hulluksi... hän lopettaa. Johon nimimerkki Mies 18 kommentoi: Pöh... olet vain surkea paska. Lukittaudu vessaan ja viillä kurkku auki, jos haluat kuolla. Tosin silloin olet vielä säälittävämpi olento.

Olenko transsukupuolinen...?, kysyy 14-vuotias tyttö joka ei tiedä onko mies vai nainen. Hän arvelee koko jutun olevan vähän tyhmä ja lapsellinen, mutta kertoo että olisi kiva jos joku kommentoisi asiaa.

Erilaisissa naamagallerioissa, joissa pisteytetään ulkonäköä, eniten kommentteja ovat saaneet ne jotka lyövät heti profiilikuvassa kehiin paljasta pintaa, tai edes alushousuja housujen vyötärön yläpuolella. Sängyn päällä polvillaan, selkä notkolla. Taivekaton alla, seinällä poikaidolin juliste, lattialla lapsekkaat pörrötohvelit.

Yksi varhaisteini, "Mörrimöykky", on ottanut muutaman hienon luontokuvan ja kirjoittaa: Nyt laitan tähän muutamii kuvii ja toivon syvästi, et joku kommentois edes jotain, koska en muista onks ketään ikinä, miettikää te harvat lukijani IKINÄ kommentoinu tänne.

Napsautan kommenttiriviä ja kirjoitan: "Minä voin kommentoida. Kauniita kuvia, saa toivomaan taas kesää. Upea harrastus, muutkin harrastukset kuulostaa kivoilta (harrastaa mm. käsitöitä, liikuntaa ja musiikkia). Kaikkea kivaa!". Statukseni on Anonyymi.

Ehkä pelastin jonkun päivän. Mietin että meitä erakoita on monenlaisia. Kaikki ovat piuhojen päässä, elämä on online, mutta kukaan ei oikeasti tavoita.