- Kyllä tämä kirkkaasti lyö askeesin harjoittamisen! sanoo 12-vuotias poikani.
Itse en sano mitään, vaan sulattelen rauhassa yllättävää lausetta. Enkä oikein jaksakaan, toinen puoli kasvoistani roikkuu kuin halvaantuneella. Istumme kuplivassa kattilassa ja tuijotan kattopaneleita kohti nousuvaa höyryä, aivoissa pelkkää sitä suhinaa, mitä tv:stä tulee lähetyksen puuttuessa.
Kattilaksi kutsumme Porvoon uimahallin pyöreää, korotettua poreallasta. Tällä kertaa meitä istuu siinä kuusi ihmistä. Hiukan naurattaa, kuvittelen muutaman alkuasukkaan, luut nenässä, kippaamassa altaaseen vielä kottikärryllisen porkkanoita, lanttua ja purjoa. Ja siinä me länsimaiset istumme raukeasti hymyillen, lämpimän veden hiljaa kypsentäessä staattisesta rasituksesta - eli itse asiassa monipuolisen fyysisen työn vähyydestä - väsyneitä kehojamme.
Edellisenä iltana askartelin kotitekoisen kipukoukun, kolmen euron vesivaneripalasta, päätetyöskentelyn aiheuttamiin niska- ja hartiavaivoihin ja aiheutin sillä sitten itselleni johdonmukaisesti kipua. Naamalihat roikkuen ja tuskansekaista ihanuutta ähisten. Taisin innostua vähän liikaakin, koska seuraavana päivänä hartioiden väli ei meinannut kestää paidankaan kosketusta. Mutta poreet tekivät nannaa.
Käsivarret jättimäisen kasarin reunalla, katselemme ulos maisemaikkunoista puistomaiselle piha-alueelle.
- Askeesia harjoitetaan useassa uskonnossa. Se on sitä, että kieltää itseltään nautinnot ja toiset jopa aiheuttavat itselleen kärsimystä, poika jatkaa valistamista kysymättäni.
Olen hitaalla, hänen ensimmäisen lauseensa alkaa vasta olla aivoissani märehdittynä: ajatella, että elämme täällä niin yltäkylläisesti että askeesiakin joutuu erikseen harjoittamaan. Muuallahan askeesi ei välttämättä ole valittu vaihtoehto. Monelle vaatimattomissa oloissa elävälle, lämmitetty vesikin olisi yltäkylläisyyttä. Uimahallissa sitä on miljoonia litroja.
Meillä arjen ja järjen jättiläisillä on tapana jatkuvasti haaveilla jostain muusta kuin mitä meillä jo on. Muistan miehen, joka Loviisassa yritti myydä porhoille elämysmatkailua: yöpyminen pelkän kuusenoksan alla maksoi viisisataa markkaa. Ja jostain luin, että tavallisin asiakas punaisten lyhtyjen taakse, alistaviin leikkeihin, ruoskan ruuaksi ja liekaan kuonokopan kera, on johtavassa asemassa oleva mies. Kaupungissa asuva kaipaa luonnon helmaan ja mikroaaltouunin vakikäyttäjä kiskoo vaikeasyttyistä grilliään pihalle jo vappuna. Vaikka kaupunki on täynnä virikkeitä ja mikro helppo.
Mutta mitä sitten tapahtuu kun ihminen tuo luonnon lähelleen? Siitä ei suinkaan tule piha luonnontilassa, puolimetrisellä heinikolla, vaan dynaamiseksi mietitty mutta alistettu kokonaisuus. Puistotkin on tehty niin, että puut ovat linjassa, eikä ärsyttävästi sikinsokin. Ja voikukkia hävitetään vaikka yksitellen poimien, siihen erikseen patentoidulla työkalulla, vaikka sitä kauniina vaalittaisiin kuin orkideaa - jos se olisi harvinainen.
Kukaan ei kai halua sitä mitä on eniten. Yksinkertaisiin linjoihin ja läpi asunnon jouhevasti virtaavaan energiaan perustuva hyvä fengshui, irtoaa aika väkinäisesti savimajassa - tai sitten se menee vaan arvostamatta ohi. Ei asketismi varmaan niin kovassa huudossa ole Malawissa, karppaus inuiittien keskuudessa tai kärsimys Bangladeshissa. Vai jaksaako kehitysmaan asukas todella olla kiitollinen siitä, että jatkuva aliravitsemus, kylmyys ja kipu vie häntä lähemmäs Jumalaa? Niinkuin radikaalimmat länsimaiset askeesin harjoittajat ajattelevat.
Voisin kuvitella että niissä oloissa, usko on aika kouristuksenomaisesti ankkuroitu toivoon paremmasta elintasosta - tai edes elämästä. Ja vuosien vieriessä, minkään muuttumatta, syntyy varmasti kysymys: Miksi näin on? Ja vastauksen: globaalin oikeudenmukaisuuden tahallinen manipulointi oman voiton maksimoiseksi, uskoisi murskaavan synnynnäisasketistin viimeisenkin elinvoiman. Siksi onkin kai parempi ettei hän tiedä.
Harhaileva mieleni laskeutuu katon rajasta kattilaan, puolikypsään ruumiseeni. On vissiin kylmäaltaan aika.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Bonus-synergiana subjektiivisemotionaalisuutta?
Linkolalaisen ajattelutavan mukaan, maapallo voisi paljon paremmin mikäli tappaisimme suurimman osan sen väestöstä. Vaikea sitä on kiistää.
Monikulttuurisuusdiskurssin paradigmoihin, suomalaiseen erilliskehitykseen ja virheelliseen toiseuteen sekä sisäiseen inkoherenttiutuuteen törmää Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa.
Sosiaalidarwinismilla taas tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisyhteisö nähdään taistelukenttänä olemassaolosta: vahvempi yksilö voi alistaa heikomman, luonnon lakien mukaisesti - tämä ajatusmallihan ajoi Pekka-Eric Auvisen tappamaan yhdeksän ihmistä Jokelan koulukeskuksessa.
Ääriajatusten järkeistämisessä törmää mitä kummallisempaan terminologiaan. Erillään järkeenkäypien sanojen monisyisellä yhdistämisellä haetaan ilmeisesti rationaalisuuden tuntua asioihin, joiden emotionaalinen yksinkertaistus kauhistuttaisi useimmat - kuten että se on julmaa.
Keskenään epäparien termien naittaminen, tuntuu vähän samalta kuin yrittäisi selittää esimerkiksi rakastumista geometrisin termein: kun näin sinut ensi kerran tunsin itseni hypotenuusaksi, pidempi ei voi enää kolmion sivu olla. Tai yrittäisi tyydyttää huutavaa nälkäänsä muropaketin kyljen visuaalisuudella: silmiensä kautta saa sisäänsä 57g hiilihydraatteja joista 11g sokeria, muttei saa kuitenkaan. Jokin klikkaa pahasti.
Yritämme nykyään jatkuvasti järkeistää asioita, joiden kirkkaan selvä vastaus piilee aivan toisella tasolla. Vai oliko orjuuden lakkauttamisessa muka mitään järkeä? Eiköhän aikalaisten sisin vaan sanonut, että se oli ainoa oikea teko, vaikka kaikki tuloslaskelmat osoittivat että kyseessä oli halvin saavutettavissa oleva työvoima.
Mutta mitä aikalaisten sisimmälle tapahtui Natsi-Saksassa? Tappamisen koneisto oli tarkasti loppuun asti yhteispalavereissa mietitty, kaasukammioiden logistiikka-ajattelua myöten: ei saanut jokin ruumiskasa jäädä nurkkiin pykimään tai tehokkuus laski ja joku sai potkut. Ajatus ihmisten tehokkaasta ja pragmaattisesta hävittämistavasta on täsmällinen ja sen kulku looginen - ja ilmaisena synergiana, maapallon ekologiahan siinä taas osavoitti?
Yhdistäessä vaikka liike-elämän, mekaniikan ja antropologian termejä, sosiaalisiin struktuureihin, pystyy luomaan hyvinkin rationaalista ajattelua, itseäkin yllättävällä hyötynäkökulmalla. Eli ei varmaan pitäisi.
Järki- ja tunneperäisyys ovat kuin öljy ja vesi: voimakkaasti ravistamalla, ne kyllä sekoittuvat mutta kun liike lakkaa, palaavat pikkuhiljaa omiksi kerroksikseen: järki päälle ja tunne pohjalle. Ääriajattelussa termien, tunteiden ja järjen pyörre ei siis saa lakata tai ympäröivä yhteisö voittaa helposti yksilön puolelleen. Ja yhteisömme on kaikesta huolimatta pohjimmiltaan empaattinen.
Youtubella omaa ateistikanavaa pyörittävä Terroja Kincaid nokitteli ennen koulusurmaa netissä Pekka-Eric Auvisen kanssa. Kincaidin mukaan netti on vaarallinen, koska siellä jokainen voi saada ääriajatuksilleen sen verran tukea, että pystyy luomaan sen kuvan, että jokin yhteisö on puolellaan. Uskon Auvisen ja Breivikinkin ajatelleen näin.
Synnyttääkö eristäytyminen sitten ääriajatukset vai valitseeko ääriajattelija eristyneisyyden, koska pystyy siinä häiriöttä rakentamaan tunteellisesti vääristynyttä mutta kylmänrationaalista maailmankuvansa; tavallaan kontrolloimaan todellisuutta. Minä veikkaan jälkimmäistä.
Ilmeisesti minun kuuluukin yhä useammin vaan kysyä, mikä on oikein ja mikä väärin, järkevyyden ja toimivuuden sijasta. Sillä eiköhän siitä tietoisuus, ole kuitenkin se, mikä erottaa minut muista eläimistä tai tietoa prosessoivista koneista?
Nähdessämme hukkuvan, hyppäämme jäiseen ja vuolaaseen jokeen, heikommallakin uimataidolla, vetämään tätä rantaan. Polvet tutisevat vasta jälkeenpäin, kun mietimme ottamaamme riskiä. Lisäksi sinne menivät kännykkä, lompakko ja rannekello. Vaistomainen tunne murtautui siis järjen läpi pintaan, halusta auttaa ja ehkä myös koska puhtaasta hyötynäkökulmasta toimiminen olisi ajanut omatuntomme vuosikymmeniksi syyllisyyden tilaan. Loppujen lopuksi pelastimme siis myös itsemme itseltämme. Aika järkevää.
Monikulttuurisuusdiskurssin paradigmoihin, suomalaiseen erilliskehitykseen ja virheelliseen toiseuteen sekä sisäiseen inkoherenttiutuuteen törmää Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa.
Sosiaalidarwinismilla taas tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisyhteisö nähdään taistelukenttänä olemassaolosta: vahvempi yksilö voi alistaa heikomman, luonnon lakien mukaisesti - tämä ajatusmallihan ajoi Pekka-Eric Auvisen tappamaan yhdeksän ihmistä Jokelan koulukeskuksessa.
Ääriajatusten järkeistämisessä törmää mitä kummallisempaan terminologiaan. Erillään järkeenkäypien sanojen monisyisellä yhdistämisellä haetaan ilmeisesti rationaalisuuden tuntua asioihin, joiden emotionaalinen yksinkertaistus kauhistuttaisi useimmat - kuten että se on julmaa.
Keskenään epäparien termien naittaminen, tuntuu vähän samalta kuin yrittäisi selittää esimerkiksi rakastumista geometrisin termein: kun näin sinut ensi kerran tunsin itseni hypotenuusaksi, pidempi ei voi enää kolmion sivu olla. Tai yrittäisi tyydyttää huutavaa nälkäänsä muropaketin kyljen visuaalisuudella: silmiensä kautta saa sisäänsä 57g hiilihydraatteja joista 11g sokeria, muttei saa kuitenkaan. Jokin klikkaa pahasti.
Yritämme nykyään jatkuvasti järkeistää asioita, joiden kirkkaan selvä vastaus piilee aivan toisella tasolla. Vai oliko orjuuden lakkauttamisessa muka mitään järkeä? Eiköhän aikalaisten sisin vaan sanonut, että se oli ainoa oikea teko, vaikka kaikki tuloslaskelmat osoittivat että kyseessä oli halvin saavutettavissa oleva työvoima.
Mutta mitä aikalaisten sisimmälle tapahtui Natsi-Saksassa? Tappamisen koneisto oli tarkasti loppuun asti yhteispalavereissa mietitty, kaasukammioiden logistiikka-ajattelua myöten: ei saanut jokin ruumiskasa jäädä nurkkiin pykimään tai tehokkuus laski ja joku sai potkut. Ajatus ihmisten tehokkaasta ja pragmaattisesta hävittämistavasta on täsmällinen ja sen kulku looginen - ja ilmaisena synergiana, maapallon ekologiahan siinä taas osavoitti?
Yhdistäessä vaikka liike-elämän, mekaniikan ja antropologian termejä, sosiaalisiin struktuureihin, pystyy luomaan hyvinkin rationaalista ajattelua, itseäkin yllättävällä hyötynäkökulmalla. Eli ei varmaan pitäisi.
Järki- ja tunneperäisyys ovat kuin öljy ja vesi: voimakkaasti ravistamalla, ne kyllä sekoittuvat mutta kun liike lakkaa, palaavat pikkuhiljaa omiksi kerroksikseen: järki päälle ja tunne pohjalle. Ääriajattelussa termien, tunteiden ja järjen pyörre ei siis saa lakata tai ympäröivä yhteisö voittaa helposti yksilön puolelleen. Ja yhteisömme on kaikesta huolimatta pohjimmiltaan empaattinen.
Youtubella omaa ateistikanavaa pyörittävä Terroja Kincaid nokitteli ennen koulusurmaa netissä Pekka-Eric Auvisen kanssa. Kincaidin mukaan netti on vaarallinen, koska siellä jokainen voi saada ääriajatuksilleen sen verran tukea, että pystyy luomaan sen kuvan, että jokin yhteisö on puolellaan. Uskon Auvisen ja Breivikinkin ajatelleen näin.
Synnyttääkö eristäytyminen sitten ääriajatukset vai valitseeko ääriajattelija eristyneisyyden, koska pystyy siinä häiriöttä rakentamaan tunteellisesti vääristynyttä mutta kylmänrationaalista maailmankuvansa; tavallaan kontrolloimaan todellisuutta. Minä veikkaan jälkimmäistä.
Ilmeisesti minun kuuluukin yhä useammin vaan kysyä, mikä on oikein ja mikä väärin, järkevyyden ja toimivuuden sijasta. Sillä eiköhän siitä tietoisuus, ole kuitenkin se, mikä erottaa minut muista eläimistä tai tietoa prosessoivista koneista?
Nähdessämme hukkuvan, hyppäämme jäiseen ja vuolaaseen jokeen, heikommallakin uimataidolla, vetämään tätä rantaan. Polvet tutisevat vasta jälkeenpäin, kun mietimme ottamaamme riskiä. Lisäksi sinne menivät kännykkä, lompakko ja rannekello. Vaistomainen tunne murtautui siis järjen läpi pintaan, halusta auttaa ja ehkä myös koska puhtaasta hyötynäkökulmasta toimiminen olisi ajanut omatuntomme vuosikymmeniksi syyllisyyden tilaan. Loppujen lopuksi pelastimme siis myös itsemme itseltämme. Aika järkevää.
torstai 1. syyskuuta 2011
Ihan sama -lama
Kimmo Sasin puhuessa eduskunnassa, eurooppalaisen talouskriisin riskeistä, mikäli kriisimaita päästetään vapaaseen pudotukseen, Timo Soini huuteli huolettomana taustalla: "lamoja tulee ja lamoja menee".
Viime viikolla Soini taas kysyi blogissaan (Ploki), monenako päivänä ihmisiltä jäi Lehman Brothersin laukaiseman finanssikriisin vuoksi syömättä?
En usko että Soinilta yhtenäkään, sen verran hyvin istuu puku vieläkin. Ja omaltakin kohdaltani voin vastata samoin, mutta yhdeltä kollegalta niiden päivien lounaat jäivät viimeisiksi. Hän hirtti itsensä autotalliin, heti finanssikriisin ensipäivinä.
Takanaan hänellä oli muutama konkurssi ennestään, neljättä hän ei ilmeisesti enää jaksanut läpikäydä. Kierre ja velan pyörre oli alkanut 90-luvun lamasta, josta hän ei enää päässyt sinnikkäistä pyristelyistään huolimatta, koskaan enää kunnolla jaloilleen. Tai edes taloonsa, jossa nykyään asuu joku muu.
Siksi Soinin korskeat ja ylimieliset olankohauttelut kuulostavat niin kylmiltä, todellisuudesta vieraantuneilta ja välinpitämättömiltä. On tietysti totta, että suhdannevaihtelut ovat normaaleja ja lamatkin väistämättömiä mutta niiden sykli on tihentynyt ja piikkien ääripäät ovat terävämpiä. Enää ei ehdi pinnalle vetämään henkeä pohjien välillä. Eikä kuule niinkään markkinasta joka hiljaa hiipui pois, vaan yrityksestä joka yksinkertaisesti ajoi seinään. Varaudu siihen sitten, kun työllistämisohjelman juhlapuheissa vuorostaan ylistetään kasvuhakuisia yrityksiä ja korostetaan että yrittämiseen liittyy luontevana osana riski, muutenhan ei edes luokitella yritykseksi.
Todellisuudessa monen yrittäjän kohdalla, suurin kannustin liittyy tekemisen mielekkyyteen ja tietysti toivoon itsensä elättämisestä. Ja toivon ollessa suuri, ihminen kestää raskaankin taakan. Mikäli yksikään instanssi valvoisi yrittäjien tekemiä työaikoja, ylityökorvauksia tai työoloja, lausunnot olisivatkin hurjat: aikoja ei edes kirjata eikä niistä saa korotettua palkkaa - hyvä jos ollenkaan - ja olot taas voivat olla niin epäinhimilliset että työläistä ei niihin saisi edes laittaa. Mutta laillisesti yrittäjä kohteleekin huonosti vain itseään.
Voitaisiin tietysti ajatella mallia jossa yrittäjää sakotetaan, mikäli hän rikkoo omaltakin kohdaltaan oman alansa työehtosopimuksia mutta mitä sakko auttaisi, tilanteessa jossa ihminen yrittää venyä taloudellisen ahdinkonsa vuoksi?
Koska kyllä yrittäjällekin kelpaisi ylityökorvaus ja lakisääteinen loma, siinä missä muillekin. Työnarkomaaneja on toki, sekä työntekijöissä että itsensä työllistävissä, mutta useimmiten rooli ei ole rakastettu vaan olosuhteiden sanelema. Joten myöskin syyttely omasta tyhmyydestä on aika hedelmätöntä ja ennenkaikkea julmaa.
Harva meistä ymmärtää maailmantalouden mekanismeja, välillä tuntuu ettei kukaan. Siksi suojautuminen onkin niin vaikeaa: täytyisi ottaa riski mutta olla varovainen, pitäisi satsata mutta säästää pahan päivän varalle.
Yksi asia on kuitenkin varma: lama sataa jälleen Soinin laariin. Hallitus ryvettyy ja valtiovarainministeri Urpilainen istuu lamaantuneena Kreikka-nurkassaan, johon itsensä huolella ja hymyillen maalasi. Pääministeri Katainen taas näyttää marionetilta, jonka oma ja puolueen tahto jäi sekavissa hallitusneuvotteluissa toisten puolueiden taskuihin.
Hallitusneuvottelut olivatkin skitsofreniset: toisaalta yritettiin neutraloida jytkyä, synnyttämällä hallituksen jossa ei-persulainen linja yhä toimii ja toisaalta hallituksen, jossa persujen täytyisi astua jonkinasteiseen hallitusvastuuseen - vaikka erivapauksien kera. Ei kelvannut perussuomalaiselle puolueelle.
No, ehkä kohta kuitenkin nähdään kuinka tuo toimii? Ja jos tuntuu ikävältä periä maan, jonka velkojen sekä lakisääteisten velvoitteiden hoitaminen, ilman reipasta talouskasvua lienee mahdotonta, voidaan kai todeta että lamoja nyt tulee ja lamoja menee. Ja eikun onnenpotku persuksiin.
Viime viikolla Soini taas kysyi blogissaan (Ploki), monenako päivänä ihmisiltä jäi Lehman Brothersin laukaiseman finanssikriisin vuoksi syömättä?
En usko että Soinilta yhtenäkään, sen verran hyvin istuu puku vieläkin. Ja omaltakin kohdaltani voin vastata samoin, mutta yhdeltä kollegalta niiden päivien lounaat jäivät viimeisiksi. Hän hirtti itsensä autotalliin, heti finanssikriisin ensipäivinä.
Takanaan hänellä oli muutama konkurssi ennestään, neljättä hän ei ilmeisesti enää jaksanut läpikäydä. Kierre ja velan pyörre oli alkanut 90-luvun lamasta, josta hän ei enää päässyt sinnikkäistä pyristelyistään huolimatta, koskaan enää kunnolla jaloilleen. Tai edes taloonsa, jossa nykyään asuu joku muu.
Siksi Soinin korskeat ja ylimieliset olankohauttelut kuulostavat niin kylmiltä, todellisuudesta vieraantuneilta ja välinpitämättömiltä. On tietysti totta, että suhdannevaihtelut ovat normaaleja ja lamatkin väistämättömiä mutta niiden sykli on tihentynyt ja piikkien ääripäät ovat terävämpiä. Enää ei ehdi pinnalle vetämään henkeä pohjien välillä. Eikä kuule niinkään markkinasta joka hiljaa hiipui pois, vaan yrityksestä joka yksinkertaisesti ajoi seinään. Varaudu siihen sitten, kun työllistämisohjelman juhlapuheissa vuorostaan ylistetään kasvuhakuisia yrityksiä ja korostetaan että yrittämiseen liittyy luontevana osana riski, muutenhan ei edes luokitella yritykseksi.
Todellisuudessa monen yrittäjän kohdalla, suurin kannustin liittyy tekemisen mielekkyyteen ja tietysti toivoon itsensä elättämisestä. Ja toivon ollessa suuri, ihminen kestää raskaankin taakan. Mikäli yksikään instanssi valvoisi yrittäjien tekemiä työaikoja, ylityökorvauksia tai työoloja, lausunnot olisivatkin hurjat: aikoja ei edes kirjata eikä niistä saa korotettua palkkaa - hyvä jos ollenkaan - ja olot taas voivat olla niin epäinhimilliset että työläistä ei niihin saisi edes laittaa. Mutta laillisesti yrittäjä kohteleekin huonosti vain itseään.
Voitaisiin tietysti ajatella mallia jossa yrittäjää sakotetaan, mikäli hän rikkoo omaltakin kohdaltaan oman alansa työehtosopimuksia mutta mitä sakko auttaisi, tilanteessa jossa ihminen yrittää venyä taloudellisen ahdinkonsa vuoksi?
Koska kyllä yrittäjällekin kelpaisi ylityökorvaus ja lakisääteinen loma, siinä missä muillekin. Työnarkomaaneja on toki, sekä työntekijöissä että itsensä työllistävissä, mutta useimmiten rooli ei ole rakastettu vaan olosuhteiden sanelema. Joten myöskin syyttely omasta tyhmyydestä on aika hedelmätöntä ja ennenkaikkea julmaa.
Harva meistä ymmärtää maailmantalouden mekanismeja, välillä tuntuu ettei kukaan. Siksi suojautuminen onkin niin vaikeaa: täytyisi ottaa riski mutta olla varovainen, pitäisi satsata mutta säästää pahan päivän varalle.
Yksi asia on kuitenkin varma: lama sataa jälleen Soinin laariin. Hallitus ryvettyy ja valtiovarainministeri Urpilainen istuu lamaantuneena Kreikka-nurkassaan, johon itsensä huolella ja hymyillen maalasi. Pääministeri Katainen taas näyttää marionetilta, jonka oma ja puolueen tahto jäi sekavissa hallitusneuvotteluissa toisten puolueiden taskuihin.
Hallitusneuvottelut olivatkin skitsofreniset: toisaalta yritettiin neutraloida jytkyä, synnyttämällä hallituksen jossa ei-persulainen linja yhä toimii ja toisaalta hallituksen, jossa persujen täytyisi astua jonkinasteiseen hallitusvastuuseen - vaikka erivapauksien kera. Ei kelvannut perussuomalaiselle puolueelle.
No, ehkä kohta kuitenkin nähdään kuinka tuo toimii? Ja jos tuntuu ikävältä periä maan, jonka velkojen sekä lakisääteisten velvoitteiden hoitaminen, ilman reipasta talouskasvua lienee mahdotonta, voidaan kai todeta että lamoja nyt tulee ja lamoja menee. Ja eikun onnenpotku persuksiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)