- Kyllä tämä kirkkaasti lyö askeesin harjoittamisen! sanoo 12-vuotias poikani.
Itse en sano mitään, vaan sulattelen rauhassa yllättävää lausetta. Enkä oikein jaksakaan, toinen puoli kasvoistani roikkuu kuin halvaantuneella. Istumme kuplivassa kattilassa ja tuijotan kattopaneleita kohti nousuvaa höyryä, aivoissa pelkkää sitä suhinaa, mitä tv:stä tulee lähetyksen puuttuessa.
Kattilaksi kutsumme Porvoon uimahallin pyöreää, korotettua poreallasta. Tällä kertaa meitä istuu siinä kuusi ihmistä. Hiukan naurattaa, kuvittelen muutaman alkuasukkaan, luut nenässä, kippaamassa altaaseen vielä kottikärryllisen porkkanoita, lanttua ja purjoa. Ja siinä me länsimaiset istumme raukeasti hymyillen, lämpimän veden hiljaa kypsentäessä staattisesta rasituksesta - eli itse asiassa monipuolisen fyysisen työn vähyydestä - väsyneitä kehojamme.
Edellisenä iltana askartelin kotitekoisen kipukoukun, kolmen euron vesivaneripalasta, päätetyöskentelyn aiheuttamiin niska- ja hartiavaivoihin ja aiheutin sillä sitten itselleni johdonmukaisesti kipua. Naamalihat roikkuen ja tuskansekaista ihanuutta ähisten. Taisin innostua vähän liikaakin, koska seuraavana päivänä hartioiden väli ei meinannut kestää paidankaan kosketusta. Mutta poreet tekivät nannaa.
Käsivarret jättimäisen kasarin reunalla, katselemme ulos maisemaikkunoista puistomaiselle piha-alueelle.
- Askeesia harjoitetaan useassa uskonnossa. Se on sitä, että kieltää itseltään nautinnot ja toiset jopa aiheuttavat itselleen kärsimystä, poika jatkaa valistamista kysymättäni.
Olen hitaalla, hänen ensimmäisen lauseensa alkaa vasta olla aivoissani märehdittynä: ajatella, että elämme täällä niin yltäkylläisesti että askeesiakin joutuu erikseen harjoittamaan. Muuallahan askeesi ei välttämättä ole valittu vaihtoehto. Monelle vaatimattomissa oloissa elävälle, lämmitetty vesikin olisi yltäkylläisyyttä. Uimahallissa sitä on miljoonia litroja.
Meillä arjen ja järjen jättiläisillä on tapana jatkuvasti haaveilla jostain muusta kuin mitä meillä jo on. Muistan miehen, joka Loviisassa yritti myydä porhoille elämysmatkailua: yöpyminen pelkän kuusenoksan alla maksoi viisisataa markkaa. Ja jostain luin, että tavallisin asiakas punaisten lyhtyjen taakse, alistaviin leikkeihin, ruoskan ruuaksi ja liekaan kuonokopan kera, on johtavassa asemassa oleva mies. Kaupungissa asuva kaipaa luonnon helmaan ja mikroaaltouunin vakikäyttäjä kiskoo vaikeasyttyistä grilliään pihalle jo vappuna. Vaikka kaupunki on täynnä virikkeitä ja mikro helppo.
Mutta mitä sitten tapahtuu kun ihminen tuo luonnon lähelleen? Siitä ei suinkaan tule piha luonnontilassa, puolimetrisellä heinikolla, vaan dynaamiseksi mietitty mutta alistettu kokonaisuus. Puistotkin on tehty niin, että puut ovat linjassa, eikä ärsyttävästi sikinsokin. Ja voikukkia hävitetään vaikka yksitellen poimien, siihen erikseen patentoidulla työkalulla, vaikka sitä kauniina vaalittaisiin kuin orkideaa - jos se olisi harvinainen.
Kukaan ei kai halua sitä mitä on eniten. Yksinkertaisiin linjoihin ja läpi asunnon jouhevasti virtaavaan energiaan perustuva hyvä fengshui, irtoaa aika väkinäisesti savimajassa - tai sitten se menee vaan arvostamatta ohi. Ei asketismi varmaan niin kovassa huudossa ole Malawissa, karppaus inuiittien keskuudessa tai kärsimys Bangladeshissa. Vai jaksaako kehitysmaan asukas todella olla kiitollinen siitä, että jatkuva aliravitsemus, kylmyys ja kipu vie häntä lähemmäs Jumalaa? Niinkuin radikaalimmat länsimaiset askeesin harjoittajat ajattelevat.
Voisin kuvitella että niissä oloissa, usko on aika kouristuksenomaisesti ankkuroitu toivoon paremmasta elintasosta - tai edes elämästä. Ja vuosien vieriessä, minkään muuttumatta, syntyy varmasti kysymys: Miksi näin on? Ja vastauksen: globaalin oikeudenmukaisuuden tahallinen manipulointi oman voiton maksimoiseksi, uskoisi murskaavan synnynnäisasketistin viimeisenkin elinvoiman. Siksi onkin kai parempi ettei hän tiedä.
Harhaileva mieleni laskeutuu katon rajasta kattilaan, puolikypsään ruumiseeni. On vissiin kylmäaltaan aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti