Linkolalaisen ajattelutavan mukaan, maapallo voisi paljon paremmin mikäli tappaisimme suurimman osan sen väestöstä. Vaikea sitä on kiistää.
Monikulttuurisuusdiskurssin paradigmoihin, suomalaiseen erilliskehitykseen ja virheelliseen toiseuteen sekä sisäiseen inkoherenttiutuuteen törmää Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa.
Sosiaalidarwinismilla taas tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisyhteisö nähdään taistelukenttänä olemassaolosta: vahvempi yksilö voi alistaa heikomman, luonnon lakien mukaisesti - tämä ajatusmallihan ajoi Pekka-Eric Auvisen tappamaan yhdeksän ihmistä Jokelan koulukeskuksessa.
Ääriajatusten järkeistämisessä törmää mitä kummallisempaan terminologiaan. Erillään järkeenkäypien sanojen monisyisellä yhdistämisellä haetaan ilmeisesti rationaalisuuden tuntua asioihin, joiden emotionaalinen yksinkertaistus kauhistuttaisi useimmat - kuten että se on julmaa.
Keskenään epäparien termien naittaminen, tuntuu vähän samalta kuin yrittäisi selittää esimerkiksi rakastumista geometrisin termein: kun näin sinut ensi kerran tunsin itseni hypotenuusaksi, pidempi ei voi enää kolmion sivu olla. Tai yrittäisi tyydyttää huutavaa nälkäänsä muropaketin kyljen visuaalisuudella: silmiensä kautta saa sisäänsä 57g hiilihydraatteja joista 11g sokeria, muttei saa kuitenkaan. Jokin klikkaa pahasti.
Yritämme nykyään jatkuvasti järkeistää asioita, joiden kirkkaan selvä vastaus piilee aivan toisella tasolla. Vai oliko orjuuden lakkauttamisessa muka mitään järkeä? Eiköhän aikalaisten sisin vaan sanonut, että se oli ainoa oikea teko, vaikka kaikki tuloslaskelmat osoittivat että kyseessä oli halvin saavutettavissa oleva työvoima.
Mutta mitä aikalaisten sisimmälle tapahtui Natsi-Saksassa? Tappamisen koneisto oli tarkasti loppuun asti yhteispalavereissa mietitty, kaasukammioiden logistiikka-ajattelua myöten: ei saanut jokin ruumiskasa jäädä nurkkiin pykimään tai tehokkuus laski ja joku sai potkut. Ajatus ihmisten tehokkaasta ja pragmaattisesta hävittämistavasta on täsmällinen ja sen kulku looginen - ja ilmaisena synergiana, maapallon ekologiahan siinä taas osavoitti?
Yhdistäessä vaikka liike-elämän, mekaniikan ja antropologian termejä, sosiaalisiin struktuureihin, pystyy luomaan hyvinkin rationaalista ajattelua, itseäkin yllättävällä hyötynäkökulmalla. Eli ei varmaan pitäisi.
Järki- ja tunneperäisyys ovat kuin öljy ja vesi: voimakkaasti ravistamalla, ne kyllä sekoittuvat mutta kun liike lakkaa, palaavat pikkuhiljaa omiksi kerroksikseen: järki päälle ja tunne pohjalle. Ääriajattelussa termien, tunteiden ja järjen pyörre ei siis saa lakata tai ympäröivä yhteisö voittaa helposti yksilön puolelleen. Ja yhteisömme on kaikesta huolimatta pohjimmiltaan empaattinen.
Youtubella omaa ateistikanavaa pyörittävä Terroja Kincaid nokitteli ennen koulusurmaa netissä Pekka-Eric Auvisen kanssa. Kincaidin mukaan netti on vaarallinen, koska siellä jokainen voi saada ääriajatuksilleen sen verran tukea, että pystyy luomaan sen kuvan, että jokin yhteisö on puolellaan. Uskon Auvisen ja Breivikinkin ajatelleen näin.
Synnyttääkö eristäytyminen sitten ääriajatukset vai valitseeko ääriajattelija eristyneisyyden, koska pystyy siinä häiriöttä rakentamaan tunteellisesti vääristynyttä mutta kylmänrationaalista maailmankuvansa; tavallaan kontrolloimaan todellisuutta. Minä veikkaan jälkimmäistä.
Ilmeisesti minun kuuluukin yhä useammin vaan kysyä, mikä on oikein ja mikä väärin, järkevyyden ja toimivuuden sijasta. Sillä eiköhän siitä tietoisuus, ole kuitenkin se, mikä erottaa minut muista eläimistä tai tietoa prosessoivista koneista?
Nähdessämme hukkuvan, hyppäämme jäiseen ja vuolaaseen jokeen, heikommallakin uimataidolla, vetämään tätä rantaan. Polvet tutisevat vasta jälkeenpäin, kun mietimme ottamaamme riskiä. Lisäksi sinne menivät kännykkä, lompakko ja rannekello. Vaistomainen tunne murtautui siis järjen läpi pintaan, halusta auttaa ja ehkä myös koska puhtaasta hyötynäkökulmasta toimiminen olisi ajanut omatuntomme vuosikymmeniksi syyllisyyden tilaan. Loppujen lopuksi pelastimme siis myös itsemme itseltämme. Aika järkevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti