Katselen Suomen Kuvalehden 4-sivuista kuvareportaasia, otsikolla Autio atomikaupunki. Artikkelin maalaama skenaario on synkkä: ”Loviisa on monien pettymysten kaupunki. Se on kokenut niitä enemmän kuin olisi kohtuullista - viimeinen oli nahkapäätös ydinvoimakysymyksessä. Loviisa halusi kerran pysyä idyllisenä pikkukaupunkina. Nyt se saattaa pysyäkin - idyllisenä ja nälkäisenä, vaikkei enää haluaisikaan.”
Kuvitus on karu. On puolikierroksilla käyvää satamaa ja Ungernin autiota linnaketta, jonka kuvan tekstissä kysytään dramaattisesti: ”onko Loviisan tulevaisuus raunioina?”.
Tekstissä puhutaan kaupungin tyhjään kassaan nähden kalliista hankkeista, kuten viemäriprojektista ja Lahteen vievän rautatien liikennemääristä ja välttämättömistä parannustöistä. Vastapainona mietitään Loviisan vaihtoehtoja, negatiivisen ydinvoimapäätöksen jälkeen. Esille nousee luontevasti mm. turismi, johon kaupungin kassanhoitaja toteaa, että ”turismi on hoidettu vähän huonosti. Matkailijan on kovin helppo ajaa ohitse”. Myös kaupungin vaikeaa kesämökkitonttitilannetta kommentoidaan.
Loviisan työttömyyslukuja pidetään pelottavina ja sitten kerrataan alueelta lopettaneet tai poislähteneet suuremmat työllistäjät. Synkältä vaikuttaa. Elinkeinoelämän edustaja laittaakin toivonsa kokonaan, yhä mahdollisen uuden ydinvoimalan varaan. Minkään muun suuremman tehtaan tuloon paikkakunnalle hän ei usko, eikä usko kaupunginsihteerikään.
Aloitussivua peittää liki kokosivuinen kuva tyhjästä torista. Torin alakulmassa on muutama auto pysäköitynä, taustalla postin julkisivua remontoidaan ja vastapäisen pankin kulmassa seisoo yksi ihminen, jäätelökioskin edustalla ei yhtään. Olisiko normaali sunnuntai-iltapäivä Loviisassa vuonna 1968?
Kyllä vain, artikkeli on yli 40 vuotta vanha, mutta jama on yhä sama. Lukukokemus onkin hämmentävän tragikoominen - emme ole edenneet mihinkään! Ongelmat, toimintaympäristö ja pelot, odotukset sekä haaveet ovat edelleen identtiset. Tai no, tori on saanut kiveyksen mutta postia ei kohta enää ole. Talousalueemme on liian pieni ja kuihtunut.
Nyt tiedämme, että artikkelin kaikki uhkakuvat toteutuivat. Siis siitäkin huolimatta, että sittemmin saimme ydinvoimalaa kaksin kerroin. Sitä, ettei niistä saatavia tuloja pystytty missään vaiheessa jalostamaan kaupunkilaisia näkyvästi hyödyttävään vaurauteen, on käsittämätöntä. Ja yhtäkkisten tulojen jäljettömiin kadottaminen, kaupungin kiinteisiin kuluihin niin tasaisesti, ettei mikään sektori puhjennut rahasta, on sellainen Houdinin kadottamistemppu, että tuskin vertaista löytyy. Verotuloista per asukas voimme edelleenkin nähdä kansallista kärkikaartia olevan verovirran olemassaolon, mutta kun kurkistaa puiseen kirstuun... simsalabim! se on tyhjä.
Näkyvää on sen sijaan homeiset koulumme ja reikäiset katumme. Uupuvan hyvinvoinnin symboliksi nousi, meillekin ”lähivuosina” kohoava uimahalli. Mutta siitäkin tuli sateenkaaren päässä sijaitseva kultatynnyri, jota olemme tukkaamme repien jahdanneet neljäkymmentä vuotta. Turhaan - Porlammikin hakkasi meidät - 30 vuotta sitten.
Laajaa konsensusta Loviisa 3:lle olisi ehkä ollut helpompi saada, mikäli emme olisi nähneet kahden aikaisemman laitoksen tulojen katoavan kuin tuhka tuuleen. Nyt luottamuspyyntö tuntuu lähinnä narkkaripojan - ties monennelta - pyynnöltä vanhemmilleen, saman lupauksen kera, että hän tällä kertaa käyttää luottamuksemme vastuullisesti.
Ja johdollemme, tulevista voimalaitoksista tuli meidän Moby Dickimme, kaiken yliajava fiksaatio suurriistasta jota saalistamme - tai kuolemme yrittäessämme. Kirjan lopussahan pyyntiveneen miehistö soutaa kapteeninsa tahdittamana raivokkaasti ja saavuttaa vihdoin kauan himoitsemansa valkoisen valaan, mutta valas murskaa veneen. Ja kapteeni Ahabin ymmärrettyä kohtalonsa, hän huutaa raivoissaan valaalle, jahtaavansa tätä viimeiseen henkäykseensä asti. Tämän jälkeen hän heittää harppuunansa valaaseen mutta takertuu siinä samalla itse harppuunan köyteen, seuraten lopulta valaan mukana syvyyksiin. Pakkomielteensä vankeina, hänen perässään uppoaa myös Pequod-laiva miehistöineen, synnyttäen valtavan tumman pyörteen. Sitten meri tyyntyy ja pintaan pulpahtaa tyhjä puinen kirstu, jonka avulla kirjan päähenkilö Ismael ainoana pelastuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti