Liian pienen ovenkarmin dilemma

Tanssiopiston ja sirkuskoulun tämänvuotinen satsaus oli todellinen produktio. Projektia suhteellisen läheltä seuranneena, tarvittava työmäärä tilkkutäkin kokoonparsimiseksi mykistytti. Silti ymmärrän, että näin siitä vain pikkuriikkisen osan.

Panin kuitenkin merkille, että näitä uusloviisalaisia vilahtaa siellä täällä, yksi etsii puoli tuntia edellisen porukan jäljiltä tusinan verran esiintymispukuja, toinen hoitaa äänen ja kolmas paimentaa kymmenisen pientä, toukkapuvuissaan hallittuun kokonaisuuteen. Ja joka puolella vilisee alati myöhässä olevia jäniksiä, kokonaisen juoksevan korttipakan keskellä. Hallituksi kaaokseksi kenraaliharjoituksia kai voisi parhaiten kuvailla, mutta kun liikuntahalli lopulta pimenee varsinaiseen esitykseen ja valonheittimet syttyvät, kaikki osaset loksahtavat paikoilleen ja draama nostaa karvoja. Seuraa todella ihailtavaa ajan, tilan ja liikkeen hallintaa.

Olisiko meillä edes pienessä kaupungissamme tällaista esittävän taiteen myllyä, ilman näitä liian pienestä ja kinnaavasta ovesta tänne putkahtaneita lähiruokajäniksiä, alakaupungin tupajumin toukkia ja ullakopölyisiä työmyyriä? En usko, ja se olisi kyllä vahinko.

Esittävän taiteen piiristä moni nuori nimittäin tulee löytäneeksi hyvän harrastuksen, jotkut jopa ammatin, osa löytää monta puuttuvaa palasta itsestään ja joku kenties yhden kokonaisen ystävän toisesta. Unohtamatta fundamentaalisia asioita, kuten koko loppulämää hyödyntävän hyvän motoriikan ja lyömättömän koordinaatiokyvyn. Sekä esiintymisen riemun.

Olemmehan alunperin kaikki enemmän tai vähemmän rimakauhuisia ja silti - kaikkien edessä epäonnistuminen voi olla se, joka tuo myöhemmin elämässä voiman onnistumiseen, tarvittaessa vaikka väkisin.

Sadut kertovatkin usein heittäytymisestä ja urheudesta, taival on vaikea mutta loppuu aina hyvin - siksi kannattaa uskaltaa. Ja koska vain mielikuvituksemme on rajana, juuri sitä kannattaa laajentaa, koska silloin voi nähdä asioita mitä muut eivät näe. Siinä piilee voima ja etu.

Kuinka minulla onkaan sellainen tunne, että tarina Liisasta Ihmemaassa; pienestä tytöstä joka pitkästyneisyydessään ympäröivään harmaaseen maailmaan, löytää muualta ihmeellisen maailman, kertoo samalla tarinan kaupungistamme ja tänne tulleista uusista luovista voimista?

Jotka näkivät jotain sellaista mitä me emme nähneet, tulivat kakluuni peräkärryssä sekä mitta takataskussa ja rakensivat tänne kauan toivomansa ihmemaan jossa kaikki on mahdollista. Murheet on ehkä edelleen samansuuntaiset ja jänis on yhä aina myöhässä, mutta se ei enää haittaa.

Kyllä meidän muiden pitäisi pystyä samaan, sillä ihmemaahan kyllä mahtuu - jos ei muuta, niin itsensä jälleen pienentämällä. Ja kieltämättä, osa on kyllä jo tehnyt sen. Mainittakoon nyt vaikka raavaat nykytanssivat miehet.

Jos et tiedä mihin olet menossa, tulet päätymään jonnekin muualle, kuten tarinan kirjoittaja Lewis Carroll sanoi.