Isonpojan olkihattu

Ulkona sataa kylmää vettä, niinkuin huhtikuussa on tapana, mutta kuudesluokkalainen kinuaa päähänsä olkihattua. Ärsyttää, mutta itsekin olen jo vaihtanut kesävariaatioon, joten hankala on kieltää. Sen verran hattu on jo tosin reunoista rispaantunut, että tuttujen gerbiileille uhkaan syöttää. Mikä ei kuulemma käy päinsä, koska hatussa on myös naruja. No, olisipahan jyrsijöilläkin ainakin hammaslankaa, ajattelen.

Kevät tuli kyllä tarpeeseen. Mennyt kuusi kuukautta jää henkilökohtaiseen historiaani eräänlaisena vedenjakajana: oli aika ennen sitä ja sitten on aika sen jälkeen. Omille vanhemmilleni rupesi tulemaan kaikenlaista, tulevista ajoista viestivää kremppaa. Ja muu lähipiiri sinnitteli omien tuskiensa kanssa ja itsekin sairastuin ensimmäisen kerran elämässäni vakavasti. Mieleen hiipi, että puoliväli on tainnut ylittyä jo jonkin aikaa sitten ja tästä eteenpäin käynkin sitten varmaan useammin hautajaisissa kuin häissä.

Sairaalassa maatessani oli aikaa miettiä. Melodramaattisuuteen taipuvainen kun olen, syysmyrskyistä oli helppo kehitellä uhkaavia vertauskuvia. Ajattelin, että ne karsivat aina huonot yksilöt pois ja ravistelevat kelvollisten juuria sen verran, että niiden on pakko vähän vahvistua. Mutta menneenä syksynä ja talvena myrskyjä tulikin ennätysmonta. Ja kun uuden vuoden puolelle käännyttiin, ajattelin että jos tulee yksikin vielä niin kaadun.

Trombi tuli, mutta osuikin vähän viereen ja korjasi ystäväni ehkä loppuelämäkseen sairaalahoitoon. Elämän ja kuoleman sattumanvaraisuutta on vaikea mukisematta niellä, toiset ovat yksinkertaisesti väärään aikaan väärässä paikassa ja toisten geeniperimä ihan sekunda. Ja virukset siihen päälle.

Hermot on muutaman kerran pojan olkihattuun mennyt, kun ei ajaessa oikealle näe ja jokaisen äkillisen tuulenpuuskan kohdalla se lähtee kärrynpyöränä pitkin pölyäviä jalkakäytäviä. Mutta kivaltahan se nyt näyttää, kun poika innostuneena hyppää autosta ja selkä suorana askeltaa yli kyläkoulun pihan. Tarkkailen muita oppilaita mutta kukaan ei jaksa enää poikkeavaan vaatekappaleeseen kiinnittää huomiota. Ihailen kuitenkin pojan pokkaa - ei haukku haavaa tee, se sanoi.

Syksyllä hänellä on siis edessään yläaste, oma vedenjakajansa. Muutos ei ole mikään pieni, olen itsekin aikoinaan ylittänyt samankorkuisen kynnyksen. Olen onnellinen, että hänkin sai käydä ala-asteensa pienissä ja rauhallisissa ympyröissä. Paljon on puhuttu siitä, ettei koulutuksen taso ole niissä sama kuin isommissa. Itse uskon siihen, että otollisen maaperän luominen on ala-asteen tärkein tavoite, myöhemmin tulevaa oppimisen kaarta ajatellen; huonolla ilmapiirillä pystyy kyllä senkin kaukaisen tulevaisuuden hedelmän ennakkoon pilaamaan, ja hyvällä, oppiminen käy kuin itsestään.

Nämä hempeilyt saattavat tietysti olla vanhemman pehmoisen pään harhoja, useimmathan kasvavat onnellisiksi, oman koulunsa oppilasmäärästä totaalisen riippumatta. Mutta ongelma ei olekaan vahvan enemmistön, vaan muutamien herkkien väliinputoajien. Yksi on kuitenkin varma, olkihattua tuskin tarvitsee yläasteelle kuskata, se hajoaa koulun jyrsijöiden käsissä aivan liian helposti.

Ajattelen jälleen niitä myrskyjä. Joiden keskellä lopetin jo kirjoittamisenkin, koska äärimmäisyyksien keskellä täytyy fokusoitua. Vahingot kartoitetaan sitten myöhemmin.

Nyt minunkin arkeni on muututtava, rakenteet on saatava kuntoon seuraavaa kriisikautta varten. Olisi nimittäin tyhmää olla ylireagoimatta ja sitten katsoa kuinka tuuli mahdollisesti levittää perheeni perusturvallisuuden pitkin pihoja, vain sen takia että toivoin parasta.

Aikuisena tulee aina olla yhden askeleen edellä ja tilanteen päällä, lapsena ei vielä osaa jatkuvasti pelätä pahinta. Minulla oli koulussa päässäni vaarini vanha lätsä, se haisi kyllä pahalle, muttei vielä kiristänyt.