Egokratia

Kun Kreikka viimein seisoi lopullisen rotkon reunalla, muutama henkilö puki vastahakoisesti päällensä likaisen työn haalarit ja runnoi väkisin läpi ne rankat uudistukset ja säästöt, joita avun saaminen muulta Euroopalta edellytti. Näin välttäen totaalisen kaaoksen, missä sairaalatkin olisivat lakanneet toimimasta. Nyt kansa palkitsee, korvaamalla heidät mm. uusnatseilla.

Ei varmaan ole mikään salaisuus, että uskoni demokratiaan, parhaan lopputuloksen antajana, hoippuu toistuvasti oman rotkonsa reunalla. Ja aina asiasta purnatessani minulle sanotaan, että kyseinen järjestelmä on kaikista vähiten huono - mikä minulle ei tietenkään riitä. Harva oikeus tulee nimittäin vailla velvollisuuksia - paitsi äänioikeus. Jokainen kansalainen saa äänestää kaikkia koskien, niinkuin parhaimmaksi näkee. Minkäänlaista pätevyyttä tai perehdytystä ei edellytetä. Pitäisikö?

Voitaisiinko ajatella kymmenen vuoden välein suoritettavaa ei-poliittista, pakollista kurssia tentteineen, esimerkiksi siitä, mikä on eduskunnan ja hallituksen välinen ero, kuinka lait syntyvät ja miten korko toimii? Vastaukset tietävien mielestä, kysymys kuulostaa varmasti sarkastisen ylimieliseltä, mutta totuus on, että kun noita kysytään pistokokeina kansalaisilta, suuri osa on täysin tietämättömiä tai vielä pahempaa, suorastaan haitallisten harhaluulojen vallassa.

Kurssitus hyödyttäisi kaikkia: valtio saisi relistisempaa politiikkaa, kun kokonaiskuvan ymmärtäville äänestäjille ei kannattaisi enää mitä tahansa hattaraa tarjota. Edellyttäen tietysti että kansalaiset äänestäisivät tietojensa pohjalta, eivätkä halunsa.

Monen mielestä kreikkalaisilla on huonompi moraali kuin suomalaisilla. Silti väitän, että jos samaa populistista politiikkaa olisi ollut meilläkin vuosikymmeniä tarjolla, monet jälkeläiset nostaisivat, perusilmeen värähtämättä, kuolleiden vanhempiensa yhä juoksevia eläkkeitä. Ja joviaalit miehet heittäisivät kesäisin riippukoivujen alla noppaa, viiksekkäiden vaimojen raahatessa EU-subventoituja kauppakasseja irvistäen kotiin, rakastajattaria olisi pari kolme, lasissa perunaviinaa ja mieli tyyni.

Taannoin käydyssä näpistyskeskustelussa yksi kiinni jäänyt nainen kertoi: "Lapsiperheessä rahat on tiukalla ja oon tällä tavoin "säästänyt" ja saanut vähän luxusta omaan eloon". Arkiluksus mielletään siis perusoikeudeksi, joka oikeuttaa varastamiseenkin.

Perintönä köyhyys -ohjelmassa näimme yhdet toiset köyhyyden kasvot: uudenkarheassa asunnossa, tavaravuorten, joululahjasäkkien, taulutelevision ja läppärin välissä liikkuvan nuoren työttömän perheen, jonka terveys oli brakaamassa ylipainoon, koska liikuntaharrastusmahdollisuudet maksavat. Kävelykurssin paikka?

Olemme nyt tiellä joka johtaa yhä suurempaan työttömyyteen, työpaikkojen valuessa halvempiin maihin - koska kapitalismi toimii niin - sosiaalimenojen samanaikaisesti noustessa raketin lailla. Epäilen, että pikavoitot seuraavissa vaaleissa tullaan meilläkin saamaan tyhjän päälle rakennetulla kansallismielisellä hyvinvointipopulismilla, toisia omasta kurjuudestaan syyllistämällä ja omia järjettömyyksiään muilta piilotellen. Sillä osa kansasta ei todistetusti tiedä mistä äänestää ja osa ei välitä pitkästä tähtäimestä pätkääkään, koska tasavertainen instant-luksus nähdään perusoikeutena ja elinkelpoisen elämän ehtona - syteen tai saveen ja todellisesta henkilökohtaisesta ja kansallisesta tulotasosta täysin riippumatta.

Ja hämmentyneinä realiteettien edessä seisoville, ei siis jää kuin lohdutuksen sana siitä, että demokratia sekä sosialismin ja kapitalismin tasapaino, ovat kaikista järjestelmistä vähiten huonot. Ja mikäli kansallinen usko ja toivo näihin horjuu, tulevat natsit.

Kerrassaan sykähdyttävää aikuisten realismidemokratiaa. Olen samaa mieltä 9-vuotiaan poikani kanssa: jos maailmansota tulee, me emme osallistu.