Muistan kuinka Jippu ponkaisi silmät kiiluen pystyyn Idols-tuomarina, huutaen "tuskaa!". Kilpailijan kuunteleminen ei suinkaan aiheuttanut tuskaa, vaan Jippu nautti kilpailijan kyvystä välittää sitä. Jipun oma tapa luoda onkin kynsiä itsensä verille ja näyttää haavat maailmalle.
Van Gogh leikkasi oman korvansa irti ja Janis Joplin joutui hurjien elintapojensa vuoksi ennenaikaiseen hautaan. Mutta hänen "Ball and chain"-kappaleensa raastava tuska pysähdyttää yhä radion kuuntelijat ympäri maailman. Vastaavia esimerkkejä on luomisen taivas sananmukaisesti pimeänä. Melankolia, raivo ja epätoivo ovat aina puhutelleet minua - teiniangstiksi sitä kai kutsutaan.
Chisu teki hienon ja yllätyksellisen levyn, "Vapaa ja yksin". Ja lahjakkuutta on vaikea ohittaa vaikkei se omimmalta suosikkialueelta löytyisikään. Eteerinen laulu, vuoroin synkkien ja vuoroin kepeän humorististen taustojen päällä toimii kuin Uzbekistanin urut. Paikoin syntikka-avaruus on maalauksellinen kuin Vangeliksen "1492" ja paikoin mahtipontinen kuin Bond-elokuvassa. Musiikista ei ole unohtunut ilma, sen takia kuuntelukokemus onkin mieluisa ja iso. Chisu sanoittaa, sovittaa ja tuottaa esittämänsä kappaleet itse ja tekee siinä sivussa musiikkia myös muille artisteille. Meille onkin puolisalaa kasvanut uusi singer-songwriter-sukupolvi ja miehet ovat olleet helisemässä - pariin muovikruunuiseen tango-kuninkaaseen on jäänyt. Miehillä on sitten taas bändit.
Rumban lukijat äänestivät Jenni Vartiaisen v. 2008 kotimaiseksi artistiksi. Anna Abreu taas palkittiin vuoden naissolistina Emma-palkinnolla kahdesti, vuosina 2007 ja 2008. Idols-kilpailusta ponkaisi pop-taivaalle niinikään Anna Puu (Emma 2010, vuoden naissolisti ja tulokas), kaikkien odotusten vastaisesti. Hänen samanniminen ensilevynsä oli hämmentävä sekoitus vanhaa ja tuoretta, vahvalla ja herkällä läsnäololla esitettynä. Huumoria unohtamatta. Kuin plörökahvia juonut Pirkko Mannola viritetyllä mintunvihreällä moposkootterilla jonka pakoputkessa tööttää kazooka. Hyvä levy.
Ehkä tällaisen vanhan punkpierun mieltä lämmittää se, että naisten levyistä kuuluu reipas annos ennakkoluulottomuuta ja muista piittaamattomuutta. Halutaan tehdä ensisijaisesti sellaista musiikkia minkä voi itse allekirjoittaa, eikä istua jonkun levypampun kanssa vääntämässä itseään vääräksi. Tai sitten tuotteistamisen ammattitaito on Suomessa noussut sille välttämättömälle tasolle että ymmärretään rakentaa tuote lähtökohdista sensijaan että lähtökohtaa lähdettäisiin runnomaan valmiiseen hyllytuotteeseen. Jo oli aikakin.
Raastavasti elämästä laulaminen kannattaa tehdä nimenomaan nuorena. Elämän realiteetit ovat usein rankat - hyvin myyviä lauluja leukemiasta kuulee harvoin. Tai siitä kuinka tulee iltaisin yksin parvekkeella tissuteltua, työpaikan mentyä robotille. Sitäpaitsi, 30 vuotta kestäneen raastavan avioliiton jälkeen ketään harvoin asia luovasti laulattaakaan. Kostoksi on sitten toinen juttu.
Mutta miksi baarijakkaralla kumarassa ähisevä Vesa-Matti Loiri sitten vetää konserttisalit jatkuvasti täyteen? Ehkä juuri siksi että hän on elänyt raastavasti meidän muidenkin edestä, elänyt taiteillen niin että näppylöitä irtoaa ravistaessa. Ehkä sellainen tulee puhuttelemaan minuakin 58-vuotiaana? Jolloin oma henkinen profiilini saattaa olla korkea kuin kolme päivää auringossa ajoradalla maannut varis. Tietää että lisää on todennäköisesti vielä tulossa, ennenkuin lapio vihdoin armahtaa.
Ehkä janoamme nähdä ja kuulla tuskaisen intohimoista kärsimystä, reality-tv:ssä, oopperassa ja radiosta, koska juuri se tekee omistakin hetkittäisistä helveteistämme helpommin nieltäviä - että muillakin on. Eli toisen tuska on toisen lohtu. Kummallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti