Olemme matkalla 11-vuotiaan poikani viikottaiseen, tunnin kestävään sairaalahoitoon. Suurin osa ajasta on odottamista. Joten otin mukaani kirjan, Jonathan Gloverin kirjoittaman "Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria". Siinä käydään läpi viime vuosisadan ihmiskunnan itselleen aiheuttamat valtavat ihmistragediat, sotineen, massamurhineen ja kidutuksineen.
Poika harmittelee, että unohti oman puoliksiluetun kirjansa, "Tositarinoita 2. maailmansodasta" kotiin. Viime viikolla hän ahmi vastaavan 1. maailmansodasta. Leppoisa parivaljakko kepeine taukolukemisineen.
Hätkähdin kyllä hänen valintaansa jo kirjastossa, mutta kirja oli lasten ja nuorten osastolla. Ja olemmehan ennenkin avanneet hänelle maailmaa kuin sipulin, kerroksen kerrallaan. Ehkä nyt sitten oli kolmannen kerroksen aika? Kyselin mistä kirja kertoo, johon hän vastasi luettelemalla paikkoja ja päivämääriä, Messerschmittejä, Spitfireitä sekä Little Boyn ja Fatmanin; Japaniin pudotetut atomipommit.
- Mistä ihmiset sitten oikein sotivat 2. maailmansodassa, kysyn kuullakseni sen hänen omilla sanoillaan.
- Asemistaan.
Niinpä, omien rajojen yli tunkevalle fasistiselle valloittajalle on vaikea menestyksekkäästi vastata pasifismilla.
Oma kirjani on sipulin sisintä osaa. Sinne poikanikin pääsee jonain päivänä mutta hänenkin täytyy edetä kerros kerrokselta. Välillä joutuu uutisia katsellessan vähän itkemäänkin, mutta on vaan kuorittava. Kirja kertoo mielemme mekanismeista, jotka mahdollistivat 2. maailmansodan aikanakin tapahtuneet kauheudet - ja ikävä kyllä ne eivät ne jääneet sinne. Abu Ghraibin sotavankien sadistisille kidutus- ja nöyryyttämisorgioille löytyvät vastaukset samoista mekanismeista. Kyetäkseen systemaattisiin julmuuksiin, toimeenpanijoiden on ensin nöyryytettävä uhrinsa eläintäkin alhaisemmaksi, ihmisarvo on poistettava. Esimerkiksi nöyryyttämällä seksuaalisesti tai syöttämällä uhrille tämän omaa ulostetta. On pakko ensin etääntyä uhristaan - he eivät ole niin kuin me - muuten inhimilliset tunteet estävät kanssaihmisen epäinhimillisen kohtelun. Kauheaa kyllä, inhimillisesti katsottuna sotavankilan kuulusteluhuoneessa on kaksi uhria.
Little Boyn pudottamisen Hiroshimaan taas mahdollisti molemminpuolinen, kansallisen moraalin luisu, sodan edetessä. Vastapuolen tekemät kauheudet pommituksineen sekä omat pommitukset alati lisääntyvine uhreineen, saavat kansat hiljalleen hyväksymään yhä rankempia toimia omille joukoilleen. Saadakseen miljoonien sotilaiden tappamisen loppumaan, oli uhrattava muutama satatuhatta japanilaista siviiliä - näinhän asia koulussakin perusteltiin.
Totuus lienee, että pelkkä ydinaseen voimademonstraatio Japanille, jossakin autiomaassa, olisi saanut Japanin antautumaan. Ilman Hiroshiman ja Nagasakin ihmisuhreja. Mutta verenhimoisia sotahaukkoja on aina ollut, eräskin tiedemies oli erittäin huolestunut sodan loppumisesta, ennenkuin hänen ydinpommiaan ehdittäisiin käyttää. Tilanteessa, jossa moraali on kauheuksien ja pelon luisuttama, haukkojen perusteluita niellään usein kyseenalaistamatta. Irakin kallioista ei löytynyt joukkotuhoaseita, vain öljyä.
Paluumatkamme kuluu pitkälti hiljaisuudessa, kaikista ajatuksistani ei ole vielä aika kertoa, Spitfiren moottorin mahtava kuutiotilavuus riittää yhä hetken. Taustapeilistä vilkaisen hänen pyöreitä kasvojaan. Hän on niin miettiväinen, että arvelen hänen silti käsittelevän samoja asioita kuin minä. Omalla tavallaan.
- Salaatin syöminenkin on asemiensa pitämistä, hän sanoo yllättäen.
- Kuinka niin?
- Muuten tulee opettajalta huomautus.
Kiitos! Yksi lause nosti ihmiskunnan sadan vuoden moraalitaakan harteiltani hetkessä. Ensinnäkin se selittää farkkujen taskussa olleen tomaattiviipaleen ja sen, että joustamalla vähän - edes näennäisesti - voi usein säilyttää rauhan ja silti pitää asemansa!
Naurattaa, mutta poika kirmaa jo koulupihan poikki reppu heiluen, kohta on ruoka. Sipulin toinen kerros on kuorittu, ei kyyneleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti