Katsoin Reindeerspottingin. Sehän on K-18 luokiteltu dokumenttielokuva, ilmeisesti koska sen katsotaan voivan houkutella huumeidenkäyttöön. Perustelua on vaikea ymmärtää, sillä se kuvaa todella lohdutonta narkomaanin arkea. Tosin vailla huumeidenkäytön suoraa tuomitsemista, mutta kyllä se riittää.
Rovaniemeläisenkin narkomaanin arki muodostuu rahojen hankinnasta pikkurikoksilla, riippuvuuden ylläpitämiseksi. Käyttö ei näytä biletykseltä - niinkuin ei ole alkoholistinkaan arki, vaikka joka päivä "juhlitaan" - istutaan kimpassa jonkun sekaisessa kämpässä ja piikitetään. Yhdentekevän tv-ohjelman pyöriessä välinpitämättömien silmien edessä. Sen siistin olotilan on pakko olla jokin minimaalinen piste käyttäjän korvien välissä, katsojan valtaa ainoastaan jokin säälin ja inhon välinen ristiriitainen tila. Rojottavat kuin zombieryhmä, hikisinä ja velttoina kirpparilta hankituissa nojatuoleissaan.
Tavallisilla nuorilla on yleensä unelmia. Reppumatka Australiaan, pähkinäfarmin kommuunissa eläen, samanhenkisten ympäri maailmaa tulleiden kanssa. Tai rahan säästäminen rouhean auton hankintaan, ehkä se iPhone? Tuossa iässä kokemukset ja tavarat ovat vielä tulevia ihmissuhteita todellisempia, eikä siinä mitään.
Piikittäjätkin unelmoivat samoista asioista, mutteivät tule koskaan saavuttamaan niitä. Eivät he ole menossa mihinkään, paitsi käytön jatkuessa, alaspäin. Varkauksien, huoraamisen ja vankilan kautta kuljetun vakiotien päätepysäkki on usein paskainen patja, ruiskun yhä roikkuessa käsivarresta. Pulssin hiljaa hidastuessa ja hengityksen lakatessa, nurin kääntyneet silmänvalkuaiset ovat vielä hetken kiiltävät. Sitten se on ohi.
Ja jos eivät aineet suoraan aiheuta kuolemaa, oheisolosuhteet usein tekevät. Ihmisiä tippuu sekavina parvekkeilta tai saavat hedelmäveitsen lapaluiden väliin nukkuessaan höyryjä pois, kavereiden sekoillessa ympärillä. Velat peritään aina tavalla tai toisella, yhdeltä elokuvan päähenkilöistä puuttuu pari sormea. Kuulemma väärinkäsitys.
Elokuvan kuvaamisen jälkeen Jania odotti vankila, missä hän pääsi tiettävästi eroon aineista ja lopulta vapautui. Elämä sai uuden käänteen?
Syyskuussa Bangkokin kujilta löytyy laiha suomalainen henkilö puhelinjohtoon hirttäytyneenä. Ruumiilla oli käsivarressaan samanlainen tatuointi kuin Janilla, mutta henkilöllisyyttä ei ole virallisesti vahvistettu. Pakotin itseni katsomaan kuvaa netissä, koska minulla on kaksi lasta. Aion taistella, olen sellaisen realismin tarpeessa - pahaa teki.
Aineetko veivät jälleen voiton? Koituiko kohtaloksi rästiin jääneet velat? Vai muut oheiskuviot? Se on oikeastaan yhdentekevää - elämän ei pitäisi mennä noin. Tottakai piikittäminen on oma valinta, muttei se poista piikittäjänkään oikeutta onnellisuuteen. Tai ympäristön turhautumista valintaan. Eikä lohduta surun murtamia vanhempia, jotka kantavat langanlaihan lapsensa arkkua, tyhjänä ammottavaa kuoppaa kohti.
Miten tuollaisen elämän näyttäminen voisi houkutella uusia nuoria huumeiden pariin? Heitähän ajaa yleensä kokeilunhalu ja mystiset kielletyt asiat sekä hetken mielijohde. Ehkä kavereiden kertomukset siisteistä tripeistä? Ihmisen täysi päättelykyky kehittyy vasta aikuisena, jolloin nuorilta menee varmaan monesti ohi, että he kuuntelevat narkomaania, joka usein itsekin myy aineita. Ja uskomatonta kyllä, nuoret ovat edelleen huonon ja ristiriitaisen huumetiedon varassa.
Mystisyys asian ympäriltä pois, sen myötä vanhemmilta ja käyttäjältä suurin häpeä. Jolloin nuori uskaltaa aikaisemmassa vaiheessa kertoa solmuun menneestä käytöstään. Pöytään inhorealismi ja konkreettiset asiat. Selkeät vaihtoehdot - elämäsaldo - jos valitset tuon, tuo on sinulta satavarmasti pois.
Katsokaa yhdessä Reindeerspotting ja keskustelkaa. Nuoret ovat fiksuja, joten vaihtoehdot on esitettävä rehellisesti: voit selvitä aika kauan piikittelemälläkin, mutta lopulta kuolemakin voi tuntua helpotukselta; ainoalta luontevalta vaihtoehdolta. Rakastan ja tuen, mutta itse tuhotun elämän läpi en tule itkien raahaamaan. Valitse mitä elämältäsi haluat, ainoastaan sinulla on se valta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti