Seison pimeällä pihalla ja katson kirkkasti loistavaa Jupiteria, tällä hetkellä kuun jälkeen lähintä taivaankappaletta. Viimeksi se oli näin lähellä vähän ennen syntymääni. Nyt minulla on lapsia, ja seuraavalla kerralla minulla on lapsenlapsia. Siinähän ne tärkeimmät - avaruuden sekunteja.
- Minä luulin että Maa on nopan muotoinen, sanoo nuorempi lapseni.
- Kuinka niin?
- Pihammehan on ihan tasainen, hän vastaa.
Ja niinhän se onkin. Juttelemme elämän mahdollisuudesta muuallakin, ja miltä se voisi näyttää, hän ehdottaa lammasta jolla on kuusi kirahvinjalkaa. Niin, meidän aikuisten käsityskyky on kutakuinkin samalla tasolla. Ajattelemme muun elämän olevan pitkälti samanlaista kuin omamme, vähän eri kombinaatioilla. Emme osaa kuvitella nähdystä kokonaan poikkeavaa. Esimerkiksi älyä vailla ruumista, tai tunteellista kiveä.
Stephen Hawking sanoi ettei hän tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta alkuräjähdyksen selittämiseen häntä ei tarvita, painovoimalaki riittää. Kiehtovinta mielestäni onkin aineiden taipumus järjestäytyä; jos suolaa sekoittaa veteen, veden haihduttua suola on järjestäytynyt takaisin samanlaisiksi kiteiksi kuin ennen sekoittamista.
Saarenmaan eteläisimmän kohdan, satoja metrejä pitkän hiekkasärkän uloimmassa kärjessä vastaan käveli pariskunta käsi kädessä. Pari metriä rantaviivasta veteen löysin kymmenkunta litteää kiveä päällekäin torniksi ladottuna. Kapean särkän molemmilla reunoilla erikokoiset sileät kivet ovat ryhmittäytyneet omiksi vyöhykkeikseen. Isommat ovat ylempänä ja pienemmät vesirajan tuntumassa, raja on selkeä. Ensimmäisen syysmyrskyn aaltojen avittamana tornin kivet palaavat siis taas samankokoistensa luo ja ensi kesänä joku latoo ne jälleen rakkautensa merkiksi torniksi.
Mitäpä muuta Carl Orffin Carmina Burana on, kuin mahtavaksi myrskyksi järjesteltyjä nuotteja. Muinaiset pyramidit ja oma talomme. Claude Monet´n aamuusvainen katedraali veden takana, kuin naisen hiukset aamuauringossa soittamassa spektrin värejä. Ja Riku Niemi ksylofonilla kertomassa Tapio Wirkkalan Pisara-sarjan ääninä. Suklaan molekyylirakenne on liki identtinen homejuuston kanssa. Noitahan me järjestelemme, aistit huumasta sekaisin.
Miksei me voida mennä kaukaiselle tähdelle, poikani kysyy. Sanon että vaikka se olisi mahdollista, tähti ei välttämättä ole enää siellä. Katsomme nimittäin vanhaa kuvaa, kuin viivästettyä formulalähetystä - tuo kaikki meni jo. Poikani silmät ovat pyöreät kuin pienet lautaset. Todellisuus ei ole aina sitä miltä se näyttää, kaikki on suhteellista. Vertaus salaman näkemiseen ja sen kuulemiseen kuusi sekuntia myöhemmin konkretisoi kahdeksanvuotiaallekin ajan ja tilan suhteen.
Kun kuurankukan ison haaran pientä haaraa katsoo mikroskopilla, sen rakenne näyttää identtiseltä ison kanssa. Ja ison haaran koko kuurankukan kanssa. Ja kun perspektiivin vie taivaamme kiviin ja galaksitasolle, galaksin pienen haaran rakenne toistuu isossa haarassa. Sama näkyy galaksien muodostamassa rykelmässä; galaksit näyttävät ryhmittäytyvän universumissa samalla tavalla kuin tähdet galaksissa. Jänteviksi, maalauksellisiksi ja säihkyviksi säikeiksi. Omiksi vyöhykkeikseen, pitäen samankaltaiset lähellään.
Ja se, hyvät naiset ja herrat, saa ihon kananlihalle. Koska siinä saattaa piillä vastaus aivan kaikkeen. Jos vempeleet otetaan meiltä pois, valmistamme jälleen pienen rummun sekä maalaamme, vaikka verellämme, rakkaimpamme kuvat luolan seinään. Järjestämme kivet kasoiksi ja pidämme samankaltaiset lähellämme. Toteutamme siis loputtomasti samaa kauneuden kaavaa kuin tunteellisilta vaikuttavat kivetkin - täältä ikuisuuteen, yhtä sinfoniaa soitetaan.
Tuon ulottuvuuden sisäänsä päästäminen on niin ravisuttava kokemus että kaiken tarkoituskin muuttuu toissijaiseksi. Ei paha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti