Toisinajatuksia joulunaikaan

Nuoriso räkii, nuoriso haistattelee. Mikä on tietenkin tulosta nykypäivän olemattomasta kurista. Näinhän juttu kylällä kulkee, mutta eihän tuo voi pitää paikkansa, koska myöskin vanhemmat, eläkeläisiä myöten käyttäytyvät huonommin kuin koskaan. Omaa etuaan ja vuoroaan räävittömästi ajaen. Se kuuluu ennemminkin tähän aikaan, jona me työikäiset suoritamme jo dopingin voimalla: viimeisinhän on jokapäiväisen työsuorituksen parantaminen dementialääkkeiden avulla.

Sitä että nuoret käyttäytyvät huonosti, ei oiota yksinomaan kurilla. Sillä uskallan väittää, että toiset heistä ovat saaneet kuria enemmän kuin laki sallii. Heiltä puuttu yksinkertaisesti hyvän esimerkin läsnäolo; koko kontaktipinta aikuisiin on liki kadonnut. Jokaisella on hommansa ja harrastuksensa. Luppoaika, vaikka valittaen ettei ole mitään tekemistä, voisi tehdä terää kaikille osapuolille; olisi niin tylsää että nukahtaisi. Vailla nukahtamis-, heräämis- ja työteho-kemikaaleja.

Lapsi kestää, sietää ja hyväksyy tiukkojakin rajoja, jos suhteessa on vastapainona luottamusta, välittämistä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuinka ollakaan, eivät nuoret jotka liikkuvat vanhempiensa kanssa, haistattele ohikulkijoille. Paitsi tietenkin jos isä haistattelee ensin - kun joku lehmä vei parkkipaikan. Selkäsauna huonosta käytöksestä, huonosti käyttäytyvältä, ei tuota kuin loppuelämänsä katkeria ihmisiä. Ymmärrettävästi.

Sodanjälkeisessä saksalaisessa tutkimuksessa ilmeni, että natsijohtajat olivat huippuälylkkäitä, ja lähes poikkeuksetta kodeista joissa vallitsi rautainen patriarkaalinen remmikuri. Jolloin he vielä aikuisinakin etsivät hyväksyntää auktoriteetilta. Tällaisen kodin he sitten löysivätkin, rautaisen hierarkian natsipuolueesta, ja viime kädessä Hitleristä - jota muuten myös piestiin silmittömästi lapsena. Juuri nämä ihmiset suorittivat käskystä, niitä tekoja joita emme kykene nykyjärjellämme ymmärtämään.

Useimmat meistä kasvattavat lapsensa kodeissa joista pelon ilmapiiri puuttuu, puhuakin saa vaikka ei puhutella. Kouluissakin keskustelu on vapaampaa, ei tarvitse nousta seisomaan vastatessa eikä kukaan jaksa loputtomiin vääntää myssystä sisätiloissa. Joten täällä kasvaa omapäisiä lapsia, joita on pelon uupuessa vaikea hallita. Parhaimmassa tapauksessa kasvatamme siis ihmisiä, jotka lapsena vikuroivat alvariinsa, mutteivät aikuisenakaan tottele sokeasti.

Saksassa ilmeni, että ne ihmiset, jotka oman henkensäkin kaupalla auttoivat juutalaisia, olivat useimmiten liberaaleista löysemmän kurin ja lämpimämmän ilmapiirin kodeista. Auttaminenhan lähtee joko vapaasta halusta tai sisäisestä pakosta. Kun keskitysleirien savupiippujen viereisten kaupunkien kaduille leijaili aamuisin, leipomoiden ja lehtikojujen eteen, puoliksipalaneita hiustukkoja, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti kyennyt enää sulkemaan silmänsä. Ihmistä jota on autettu, kokee että hänenkin on autettava. Hylätty ja lyöty ei ole velkaa kenellekään.

Tällaiset, vääryyttä vastaan haraavat ihmiset, vievät ihmiskuntaa eteenpäin enemmän kuin miljoonien armeijat ja heidän kaikkivaltiaansa. Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa, Liu Xiaobon tuoli oli tyhjä, sillä hän istuu vankilassa ajatuksiensa vuoksi. Ja Kiina reagoi - Maon henkeä vaalien - perustamalla oman kilpailevan rauhanpalkintonsa. Siitä vaan, se avautuu pelkkänä lopunajan teatterina, meille joita ei ole piesty pelkoon. Maailman voi kuin voikin muuttaa yksi ihminen - mikäli pystyy herättämään toisissa toiveen siitä.

Joten hyväksykää välillä lastenne järjettömät tuittuilut. Hylätkää Pisa-vertailu mielistänne ja ennenkaikkea lakatkaa tappamasta itseänne työllä. Eikö olekin niin, että nuo kaikki viestivät alituisesta hyväksynnän hakemisesta?

Hyväksynnän voi saada toisellakin tapaa: esimerkiksi ensin itseltään, tarkastelemalla asioita rehellisesti ja tekemällä reiluja, myötämielisiä ja väkivallattomia päätöksiä.

Kaikkein luontevimmin ne syntyvät joulunaikaan.