Kertakäyttökulttuurin ytimessä, digiboksissani, on ohjelma joka välttyy siivoukselta kerta toisensa jälkeen: Neil Youngin "Heart of Gold" live-konsertti Ryman Auditoriumissa, Nashvillessä 2005. Bändin kokoonpanossa on valkoisia ammattimuusikoita, kokonainen mustien gospelkuoro ja amerikkalainen alkuperäisasukaskin. Vielä parisataa vuotta sitten he tappoivat toisiaan sumeilematta.
Neil Youngin soittaessa pianolla When God Made Me -kappaleensa, pystyn ateistinakin aistimaan, mitä ihminen voi uskostaan parhaimmillaan saada. Tai miten lähelle maataan ja juuriaan päästä. Neil Youngin kertoma nykypäivän USA, taloudellisine taisteluineen mahdottomissa olosuhteissa, yksittäisenkin farmin puolesta (FarmAid), on kovin erilainen kuin George W Bushin Wall Street-USA. Bushinhan äänestivät valtaan raamattuvyöhykkeen keskiluokkaiset konservatiiviuskovaiset ja maan ultrakapitalistit. Palveluksineen ja vastapalveluksineen, lehmänkauppaa käyvät lännessä muutkin kuin cowboyt.
Konserttiin Young toi Hank Williamsin aikoinaan omistaman, vanhan kuluneen akustisen kitaran, jolla Hank esiintyi samassa tilassa vuonna 1951. Ymmärrän sataprosenttisesti miksi. Olenhan itsekin viimeiset vuodet haalinut ympärilleni esineitä, jotka ankkuroivat minut aikaan ja paikkaan. Sulkenut suuria ajallisia ympyröitä ja pedannut lapsillemmekin helposti hahmotettavan paikan sukujemme ketjuissa. Koska kun he ovat minun ikäisiä, he tulevat olemaan valmiita linkittymään.
Minulla on 90-vuotias ystävä, joka käyttää päivittäin nettiä ja tietokonetta. Hän on syöttänyt yli 1000 nimeä sukupuuhun, jossa meillä molemmilla on oma paikkamme, eri oksissa. Viimeksi tavatessamme, hän kysyi haluaisinko ladata saman ohjelman omaan koneeseeni, jolloin ainoastaan kopioimalla tietokanta, minulla olisi sama puu kotonani. Ymmärsin sanomattakin, että tehtävänäni voi aika piankin olla hänen työnsä jatkaminen.
Lapsemme saivat jouluksi omat huoneensa, heidän ensimmäinen ikioma tilansa tässä maailmassa. Paikka mistä ponnistaa ja kotipesä mihin voi mielessään aina palata - jos tulee valittua väärä tienhaara - lähtöruutu. Myöhemmin he tulevat ymmärtämään, mitä minulle merkitsi, että he kävivät samaa koulua kuin minä aikoinaan. En usko koko koulupihassa olevan kohtaa, mitä eivät olisi väkkärinä jaloillaan koskettaneet. Saman maaperän samaa kohtaa, johon oma jalkani osui samankokoisena.
Neil Young istuu lavalla jakkarallaan, kuin valtava muurahaiskeko, tehty samoista ainesosista kuin minkä päällä se makaa. Hänellä on hiuksissaan jo harmaata, mutta hänen otteensa kitaran kaulasta on uhmakas ja katse kaiken läpitunkeva, silti ystävällinen. Ja sormien liike kielten päällä on päättäväinen, rytmin nopeutuessa hän käy etunojaan. Uhkuen sukupolvien voimaa ja oikeutta maahansa ja omaan paikkaan siinä. Muurahaiskeonhan voi toki potkia nurin mutta muurahaiset rakentavat sen aina uudelleen samaan paikkaan - sukupolvi toisensa perään. Koska vaisto kertoo, että se on paras paikka.
Ja jos Bush ja Young laitettaisiin vierekkäin kameroiden eteen, toinen heistä häipyisi ensimmäisen mainoskatkon tullen. Valonheittimien alta kulissien varjoihin, selkä kumarassa ja vähin äänin. Sillä on ilmiselvää kenelle maa oikeasti kuuluu. Ja kuka on ruohonjuuritason auktoriteetti.
Hän, joka sitä - kaikkine sen ulottuvuuksineen - pyyteettömästi rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti