Työelämä asiamiestilassa

Kuusikymmenluvulla tehty Milgramin tottelevaisuuskoe on sosiaalipsykologian puhutuimpia testejä. Siinä mitattiin osallistujien taipumusta totella auktoriteettiasemassa olevan henkilön käskyjä, silloinkin kun ne ovat oman omantunnon vastaisia. Kyseinen koe toistettiin taannoin Ranskassa.

Ranskassa koehenkilöt luulivat osallistuvansa tv:n visailuohjelmaan. He pelasivat näkymättömissä olevan kanssapelaajan kanssa muistipeliä, jossa joutuivat antamaan hänelle vääristä vastauksista sähköshokkeja. He eivät tienneet että kanssapelaaja oli näyttelijä, jolle sähköä ei oikeasti edes välitetty. Pelin edetessä sähköiskut voimistuivat, kanssapelaajan lopulta anoessa armoa ja pelin keskeyttämistä. Koehenkilön huolestuneena kysyessä visailun johtajalta, josko pitäisi jo lopettaa, tämä käski olemaan välittämättä huudoista, pelin oli jatkuttava. Kuvitellun jännitteen noustua yli 400 voltin, ei kuulunut enää edes huutoja.

Kokeeseen osallistuneista, tyrmäävät 81% suoritti sen loppuun asti. Rinnakkaiskokeessa, missä auktoriteettia ei ollut läsnä, vaan koehenkilöt päättivät pelin kulusta vailla painostusta, 75% lopetti sen kesken, kanssapelaajan huutaessa.

Loppuun asti menneet kertoivat kokeen jälkeen jatkaneensa shokkien antamisen, koska luottivat auktoriteetin kykyyn arvioida tilanteen vaarallisuus paremmin kuin he itse. Osa kertoi myös, etteivät he halunneet tuottaa auktoriteetille - ja yleisölle - pettymyksen. Omantuntonsa vaientamiseksi, osa alkoi jopa puhua vastapelaajan anelujen päälle, peräti kiihdyttäen sähköiskujen tahtia loppua kohden; ilmeisesti saadakseen epämiellyttävän tehtävän alta pois mahdollisimman nopeasti.

Koe on aina koe, mutta miten voi välttyä vetämästä yhtäläisyyksiä esimerkiksi vanhustenhoitoomme? Meillä on armeijallinen hoitajia, jotka käskystä laittavat seniorin nukkumaan lääkkeiden avulla kello puoli seitsemältä illalla. Ja kuten valtakunnallisista lehdistä olemme lukeneet ja lukuisista ajankohtaisohjelmista nähneet, osa hoitajista joutuu - resurssipulasta johtuen - säästämään jopa vaipoissa ja niiden vaihtoväleistä. Kuvaavaa on, että monelle vanhukselle ulkoilmasta on tullut se asia, jonka he haluaisivat vielä kerran kokea. Monikohan hoitaja on sujut sellaisten olosuhteiden kanssa?

Oletan heidän sopeutuvan, koska sitä edellytetään heiltä, eivätkä he jaksa, halua tai uskalla asettua poikkiteloin. Ehkä he myös luottavat esimiehensä kykyyn, arvioida määräämänsä hoidon inhimillisen tason, paremmin kuin mitä heidän omat silmänsä ja sydämensä kertovat? Sellainen saattaa hyvinkin vaatia puhumista vanhan anelujen päälle ja tahdin kiihdyttämistä loppua kohden, jottei ole aikaa pysähtyä pohtimaan perusarvojaan.

Tällaista tilaa kutsutaan asiamiestilaksi. Se on tila, jossa ihminen toimittaa toisen käskyjä, ulkoistaen toiminnasta omat tunteensa ja vastuunsa. Ja heidän, jotka eivät siihen mainituissa olosuhteissa vanhustenhuollossa pysty, on parempi irtisanoa itsensä, tai sairastuvat ennenpitkää itse.

Tiedetään myös, että taipuvaisuus tunnekylmyyteen on yleisempää, mitä ylemmäs työelämän hierarkiassa mennään. Tämä tosiasia yhdistettynä siihen, ettei johdon tarvitse itse suorittaa ihmisarvoa alentavaa hoitoa, vaan voivat ulkoistaa omat päätöksensä tehokkuuslaskelmien taakse, on mahdollisimman huono ja epäreilu tilanne. Vääristyneen yhtälön kruunaa se, että käsitteenä tehostaminen kuuluu yhteen tuottavuuden kanssa. Ja yhteiskunnan omilleen antama hoito ei voi koskaan olla tuottava - korkeintaan vahinkoja minimoiva. Useimmille meistä asia on itsestäänselvä.

Yhteistä kokeessa sähköä loppuun asti antaneilla oli se, että he kokivat olleensa yksin auktoriteettia vastaan, jolloin tukahduttivat omat tunteensa, eivätkä nousseet vastarintaan. Kokeen jälkeen monia hävetti, mikä sinänsä oli turhaa, sillä tottelemaan auktoriteettejahan meidät kasvatetaan.

Dilemmasta on kyllä yksi ulospääsy: Meidän kaikkien sitä mieltä olevien, kannattaa aina kun mahdollista, sanoa se ääneen: Hyväksymme ihmisarvoisen vanhustenhoidon kustannukset. Sillä toteama tuhoaa suurimman osan tehostamistaulukkojen ja kakkugrafiikoiden säästöperusteista. Ja taho, joka sanomisestamme huolimatta, toistuvasti toimii syvimpien arvojemme vastaisesta, ei voi kauan pysyä auktoriteettinamme.

Lisäksi lausuma on solidaarisuuden osoitus suorittavalle portaalle, jonka ei pitäisi joutua tuntemaan olevansa yksin, siltä oman arvomaailman, koulutuksen ja kutsumuksen kieltävän johtonsa kanssa. Yleisölläkin on vastuunsa.

Porno-Idols

Koska moralisointi se vasta kalkkismaista onkin, tyydyn tarkkailemaan. Olen diskossa, jossa lasten keski-ikä liikkuu jossain 10-vuoden tienoilla. Ja hämmentäähän se, kun arviolta yhdeksänvuotias tyttö vääntää kehoaan viekoittelevan r&b:n tahdissa ja hieroo antaumuksella niitä kohtia, joihin rinnat sitten aikanaan kasvavat.

Sitten alkaa soimaan Petri Nygårdin hitti ja puolitoistametrisiä ryntää riemusta kiljuen joka ovesta. Alkaa raikuva yhteislaulu: "JALLUU KOSSUU JA KALJAA HÖLKYNKÖLKYN! ME NOSTETAAN MALJAA! SELVÄSTI HYVÄ PÄIVÄ! HYVÄ PÄIVÄ! SIIS HYVÄSTI SELVÄ PÄIVÄ!". Ihan niinkuin heille lätkän MM-juhlissa opetimme.

Irralliset palaset asettuvat kohdalleen kun näen lehdestä Mr Lotharin ja Petri Nygårdin yhteiskuvan. Mr Lothar, eli Anssi Viskari, on niittänyt mainetta matalan budjetin aikuisviihteellä. Elokuvat kuvataan ilmeisesti hänen omalla hirsimökillään, jonka puitteet ovat nuhjuiset ja tytöt useimmiten taviksia, kaukana glamourista, heiluvista hiuslisäkkeistä ja hyvästä valaistuksesta. On vaan masku-sänky, taustalla karu pyöröhirsinen seinä ja touhun tallentamiseen harrastelijakamera.

Taannoisessa televisiodokumentissa haastateltiin tyttöä, joka luuli tulleensa Facebookin ilmoituksen kautta alusvaatekuvauksiin, muttei sitten enää siellä maaseudun pornomökillä kehdannut ruveta peruuttelemaan, joten joutui kontilleen muiden viereen, vaikka ääni vähän värisikin ja paidanhelmaa tuli nyplättyä hermostuneenoloisesti. Ja mahtavan amis-haareminsa kunkkuna hääri tietenkin mäntyharjulainen Anssi.

Petri Nygård taas juoksi kesäkiertueensa lavalle valtavan ilmatäytteisen vaginan läpi - näin sen Ajankohtaisessa kakkosen Kesärengissä - johon karvoitus oli piirretty leveällä mustalla tussilla. Haastattelussa hän sanoi ihailevansa niitä, jotka todella uskaltavat, ja ettei hän ole koskaan yrittänytkään olla mikään roolimalli. Ihmetyttää vaan, ettei Nygård suostu yhteenkään haastatteluun ilman tummia lasejaan. No ei se mitään, eihän Sleepy Sleeperskään uskaltanut aikoinaan tehdä itsestään pellejä omalla naamallaan. Vasta tullessaan Leningrad Cowboys-vaiheeseen, voidaan puhua performanssia tukevasta esiintymispukeutumisesta.

Mr Lotharin studio näyttää olevan uudenlainen julkkis-tehdas: mylly josta punkeaa eteemme uusia naamoja paheksuttavine skandaaleineen, hetkeksi julkisuuteen, työhypnoosissa ja lamaannuttavan velkataakan alla eteenpäin raahautuvan harmaan ihmismössön töllisteltäväksi. Tursuavine jenkkakahvoineen, tavistisseineen ja vinoine hampaineen, kuka tahansa voi olla tähti, kunhan asennetta riittää. Ajatus tuntuu jonkinlaiselta pornomaailman Sarasvuo-sovellukselta, asianmukaisten sidonnaisaromien kera.

Muttei moralisoida, rankkojahan ajateltiin aikoinaan punk-liikkeestäkin. Olisi vaan kiva tietää mitä tästä murrosvaiheesta jalostuu? Punk-liikkeestähän poiki monia positiivisia asioita, ympäristöajatteluun ja rauhanliikkeisiin.

Viime vaaleissa moni nuoruuspössyttelijä tuli muodikkaasti kannabiskomerostaan, koska aika oli sille kypsä. Joten ehkä seuraavissa vaaleissa erottautuminen hankitaan avomielisillä kertomuksilla kolmikannasta joka oli jotain aivan muuta kuin poliittinen, ja meidän kaikkien kollektiivisen moraalikehyksen saanti muuttuukin oraaliseksi tarjonnaksi... Naurakaa vaan, tiettyjä piirteitä tästä oli jo viime vaaleissa, joissa Piraattipuolueen Panu Horsmalahti ehdotti, että ilmaiset prostituoidut tulisi olla joka miehen perusoikeus.

Joten - ehkei kyse olekaan totaalisen hukassa olevasta sukupolvesta ja heidän lapsistaan. Ehkä tuloksena onkin, ettei itsensä myymistä tarvitse enää hävetä. Seuraa totaalinen vapaus kaikista leimoista; yksilön lopullinen murtautuminen yhteisön kahleista ja sisimpänsä ahtaista käsityksistä.

Ei, kyllä kyse taitaa olla vaan muutaman sedän, rakennetun julkisuuskuvansa takaa harrastamasta, hiukan eksyksissä olevien, ja nettiin ikuisiksi ajoiksi sellaisiksi jäävien, taloudellisesta eksploitaatiosta.

Ja yksi menestynyt halpispornokuva kertoo enemmän kuin tuhat sivistyssanaa: ei sivistys hirveän kovassa huudossa ole, mutta pelimiesasema on, sekä kuinka rupuinen julkisuus tahansa.

Ei sitäkään tarvitse moralisoida mutta pahoitella kai saa?

Valkoisen valaan saalistus

Katselen Suomen Kuvalehden 4-sivuista kuvareportaasia, otsikolla Autio atomikaupunki. Artikkelin maalaama skenaario on synkkä: ”Loviisa on monien pettymysten kaupunki. Se on kokenut niitä enemmän kuin olisi kohtuullista - viimeinen oli nahkapäätös ydinvoimakysymyksessä. Loviisa halusi kerran pysyä idyllisenä pikkukaupunkina. Nyt se saattaa pysyäkin - idyllisenä ja nälkäisenä, vaikkei enää haluaisikaan.”

Kuvitus on karu. On puolikierroksilla käyvää satamaa ja Ungernin autiota linnaketta, jonka kuvan tekstissä kysytään dramaattisesti: ”onko Loviisan tulevaisuus raunioina?”.

Tekstissä puhutaan kaupungin tyhjään kassaan nähden kalliista hankkeista, kuten viemäriprojektista ja Lahteen vievän rautatien liikennemääristä ja välttämättömistä parannustöistä. Vastapainona mietitään Loviisan vaihtoehtoja, negatiivisen ydinvoimapäätöksen jälkeen. Esille nousee luontevasti mm. turismi, johon kaupungin kassanhoitaja toteaa, että ”turismi on hoidettu vähän huonosti. Matkailijan on kovin helppo ajaa ohitse”. Myös kaupungin vaikeaa kesämökkitonttitilannetta kommentoidaan.

Loviisan työttömyyslukuja pidetään pelottavina ja sitten kerrataan alueelta lopettaneet tai poislähteneet suuremmat työllistäjät. Synkältä vaikuttaa. Elinkeinoelämän edustaja laittaakin toivonsa kokonaan, yhä mahdollisen uuden ydinvoimalan varaan. Minkään muun suuremman tehtaan tuloon paikkakunnalle hän ei usko, eikä usko kaupunginsihteerikään.

Aloitussivua peittää liki kokosivuinen kuva tyhjästä torista. Torin alakulmassa on muutama auto pysäköitynä, taustalla postin julkisivua remontoidaan ja vastapäisen pankin kulmassa seisoo yksi ihminen, jäätelökioskin edustalla ei yhtään. Olisiko normaali sunnuntai-iltapäivä Loviisassa vuonna 1968?

Kyllä vain, artikkeli on yli 40 vuotta vanha, mutta jama on yhä sama. Lukukokemus onkin hämmentävän tragikoominen - emme ole edenneet mihinkään! Ongelmat, toimintaympäristö ja pelot, odotukset sekä haaveet ovat edelleen identtiset. Tai no, tori on saanut kiveyksen mutta postia ei kohta enää ole. Talousalueemme on liian pieni ja kuihtunut.

Nyt tiedämme, että artikkelin kaikki uhkakuvat toteutuivat. Siis siitäkin huolimatta, että sittemmin saimme ydinvoimalaa kaksin kerroin. Sitä, ettei niistä saatavia tuloja pystytty missään vaiheessa jalostamaan kaupunkilaisia näkyvästi hyödyttävään vaurauteen, on käsittämätöntä. Ja yhtäkkisten tulojen jäljettömiin kadottaminen, kaupungin kiinteisiin kuluihin niin tasaisesti, ettei mikään sektori puhjennut rahasta, on sellainen Houdinin kadottamistemppu, että tuskin vertaista löytyy. Verotuloista per asukas voimme edelleenkin nähdä kansallista kärkikaartia olevan verovirran olemassaolon, mutta kun kurkistaa puiseen kirstuun... simsalabim! se on tyhjä.

Näkyvää on sen sijaan homeiset koulumme ja reikäiset katumme. Uupuvan hyvinvoinnin symboliksi nousi, meillekin ”lähivuosina” kohoava uimahalli. Mutta siitäkin tuli sateenkaaren päässä sijaitseva kultatynnyri, jota olemme tukkaamme repien jahdanneet neljäkymmentä vuotta. Turhaan - Porlammikin hakkasi meidät - 30 vuotta sitten.

Laajaa konsensusta Loviisa 3:lle olisi ehkä ollut helpompi saada, mikäli emme olisi nähneet kahden aikaisemman laitoksen tulojen katoavan kuin tuhka tuuleen. Nyt luottamuspyyntö tuntuu lähinnä narkkaripojan - ties monennelta - pyynnöltä vanhemmilleen, saman lupauksen kera, että hän tällä kertaa käyttää luottamuksemme vastuullisesti.

Ja johdollemme, tulevista voimalaitoksista tuli meidän Moby Dickimme, kaiken yliajava fiksaatio suurriistasta jota saalistamme - tai kuolemme yrittäessämme. Kirjan lopussahan pyyntiveneen miehistö soutaa kapteeninsa tahdittamana raivokkaasti ja saavuttaa vihdoin kauan himoitsemansa valkoisen valaan, mutta valas murskaa veneen. Ja kapteeni Ahabin ymmärrettyä kohtalonsa, hän huutaa raivoissaan valaalle, jahtaavansa tätä viimeiseen henkäykseensä asti. Tämän jälkeen hän heittää harppuunansa valaaseen mutta takertuu siinä samalla itse harppuunan köyteen, seuraten lopulta valaan mukana syvyyksiin. Pakkomielteensä vankeina, hänen perässään uppoaa myös Pequod-laiva miehistöineen, synnyttäen valtavan tumman pyörteen. Sitten meri tyyntyy ja pintaan pulpahtaa tyhjä puinen kirstu, jonka avulla kirjan päähenkilö Ismael ainoana pelastuu.

Haussa askeesi

- Kyllä tämä kirkkaasti lyö askeesin harjoittamisen! sanoo 12-vuotias poikani.
Itse en sano mitään, vaan sulattelen rauhassa yllättävää lausetta. Enkä oikein jaksakaan, toinen puoli kasvoistani roikkuu kuin halvaantuneella. Istumme kuplivassa kattilassa ja tuijotan kattopaneleita kohti nousuvaa höyryä, aivoissa pelkkää sitä suhinaa, mitä tv:stä tulee lähetyksen puuttuessa.

Kattilaksi kutsumme Porvoon uimahallin pyöreää, korotettua poreallasta. Tällä kertaa meitä istuu siinä kuusi ihmistä. Hiukan naurattaa, kuvittelen muutaman alkuasukkaan, luut nenässä, kippaamassa altaaseen vielä kottikärryllisen porkkanoita, lanttua ja purjoa. Ja siinä me länsimaiset istumme raukeasti hymyillen, lämpimän veden hiljaa kypsentäessä staattisesta rasituksesta - eli itse asiassa monipuolisen fyysisen työn vähyydestä - väsyneitä kehojamme.

Edellisenä iltana askartelin kotitekoisen kipukoukun, kolmen euron vesivaneripalasta, päätetyöskentelyn aiheuttamiin niska- ja hartiavaivoihin ja aiheutin sillä sitten itselleni johdonmukaisesti kipua. Naamalihat roikkuen ja tuskansekaista ihanuutta ähisten. Taisin innostua vähän liikaakin, koska seuraavana päivänä hartioiden väli ei meinannut kestää paidankaan kosketusta. Mutta poreet tekivät nannaa.

Käsivarret jättimäisen kasarin reunalla, katselemme ulos maisemaikkunoista puistomaiselle piha-alueelle.

- Askeesia harjoitetaan useassa uskonnossa. Se on sitä, että kieltää itseltään nautinnot ja toiset jopa aiheuttavat itselleen kärsimystä, poika jatkaa valistamista kysymättäni.

Olen hitaalla, hänen ensimmäisen lauseensa alkaa vasta olla aivoissani märehdittynä: ajatella, että elämme täällä niin yltäkylläisesti että askeesiakin joutuu erikseen harjoittamaan. Muuallahan askeesi ei välttämättä ole valittu vaihtoehto. Monelle vaatimattomissa oloissa elävälle, lämmitetty vesikin olisi yltäkylläisyyttä. Uimahallissa sitä on miljoonia litroja.

Meillä arjen ja järjen jättiläisillä on tapana jatkuvasti haaveilla jostain muusta kuin mitä meillä jo on. Muistan miehen, joka Loviisassa yritti myydä porhoille elämysmatkailua: yöpyminen pelkän kuusenoksan alla maksoi viisisataa markkaa. Ja jostain luin, että tavallisin asiakas punaisten lyhtyjen taakse, alistaviin leikkeihin, ruoskan ruuaksi ja liekaan kuonokopan kera, on johtavassa asemassa oleva mies. Kaupungissa asuva kaipaa luonnon helmaan ja mikroaaltouunin vakikäyttäjä kiskoo vaikeasyttyistä grilliään pihalle jo vappuna. Vaikka kaupunki on täynnä virikkeitä ja mikro helppo.

Mutta mitä sitten tapahtuu kun ihminen tuo luonnon lähelleen? Siitä ei suinkaan tule piha luonnontilassa, puolimetrisellä heinikolla, vaan dynaamiseksi mietitty mutta alistettu kokonaisuus. Puistotkin on tehty niin, että puut ovat linjassa, eikä ärsyttävästi sikinsokin. Ja voikukkia hävitetään vaikka yksitellen poimien, siihen erikseen patentoidulla työkalulla, vaikka sitä kauniina vaalittaisiin kuin orkideaa - jos se olisi harvinainen.

Kukaan ei kai halua sitä mitä on eniten. Yksinkertaisiin linjoihin ja läpi asunnon jouhevasti virtaavaan energiaan perustuva hyvä fengshui, irtoaa aika väkinäisesti savimajassa - tai sitten se menee vaan arvostamatta ohi. Ei asketismi varmaan niin kovassa huudossa ole Malawissa, karppaus inuiittien keskuudessa tai kärsimys Bangladeshissa. Vai jaksaako kehitysmaan asukas todella olla kiitollinen siitä, että jatkuva aliravitsemus, kylmyys ja kipu vie häntä lähemmäs Jumalaa? Niinkuin radikaalimmat länsimaiset askeesin harjoittajat ajattelevat.

Voisin kuvitella että niissä oloissa, usko on aika kouristuksenomaisesti ankkuroitu toivoon paremmasta elintasosta - tai edes elämästä. Ja vuosien vieriessä, minkään muuttumatta, syntyy varmasti kysymys: Miksi näin on? Ja vastauksen: globaalin oikeudenmukaisuuden tahallinen manipulointi oman voiton maksimoiseksi, uskoisi murskaavan synnynnäisasketistin viimeisenkin elinvoiman. Siksi onkin kai parempi ettei hän tiedä.

Harhaileva mieleni laskeutuu katon rajasta kattilaan, puolikypsään ruumiseeni. On vissiin kylmäaltaan aika.

Bonus-synergiana subjektiivisemotionaalisuutta?

Linkolalaisen ajattelutavan mukaan, maapallo voisi paljon paremmin mikäli tappaisimme suurimman osan sen väestöstä. Vaikea sitä on kiistää.

Monikulttuurisuusdiskurssin paradigmoihin, suomalaiseen erilliskehitykseen ja virheelliseen toiseuteen sekä sisäiseen inkoherenttiutuuteen törmää Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa.

Sosiaalidarwinismilla taas tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisyhteisö nähdään taistelukenttänä olemassaolosta: vahvempi yksilö voi alistaa heikomman, luonnon lakien mukaisesti - tämä ajatusmallihan ajoi Pekka-Eric Auvisen tappamaan yhdeksän ihmistä Jokelan koulukeskuksessa.

Ääriajatusten järkeistämisessä törmää mitä kummallisempaan terminologiaan. Erillään järkeenkäypien sanojen monisyisellä yhdistämisellä haetaan ilmeisesti rationaalisuuden tuntua asioihin, joiden emotionaalinen yksinkertaistus kauhistuttaisi useimmat - kuten että se on julmaa.

Keskenään epäparien termien naittaminen, tuntuu vähän samalta kuin yrittäisi selittää esimerkiksi rakastumista geometrisin termein: kun näin sinut ensi kerran tunsin itseni hypotenuusaksi, pidempi ei voi enää kolmion sivu olla. Tai yrittäisi tyydyttää huutavaa nälkäänsä muropaketin kyljen visuaalisuudella: silmiensä kautta saa sisäänsä 57g hiilihydraatteja joista 11g sokeria, muttei saa kuitenkaan. Jokin klikkaa pahasti.

Yritämme nykyään jatkuvasti järkeistää asioita, joiden kirkkaan selvä vastaus piilee aivan toisella tasolla. Vai oliko orjuuden lakkauttamisessa muka mitään järkeä? Eiköhän aikalaisten sisin vaan sanonut, että se oli ainoa oikea teko, vaikka kaikki tuloslaskelmat osoittivat että kyseessä oli halvin saavutettavissa oleva työvoima.

Mutta mitä aikalaisten sisimmälle tapahtui Natsi-Saksassa? Tappamisen koneisto oli tarkasti loppuun asti yhteispalavereissa mietitty, kaasukammioiden logistiikka-ajattelua myöten: ei saanut jokin ruumiskasa jäädä nurkkiin pykimään tai tehokkuus laski ja joku sai potkut. Ajatus ihmisten tehokkaasta ja pragmaattisesta hävittämistavasta on täsmällinen ja sen kulku looginen - ja ilmaisena synergiana, maapallon ekologiahan siinä taas osavoitti?

Yhdistäessä vaikka liike-elämän, mekaniikan ja antropologian termejä, sosiaalisiin struktuureihin, pystyy luomaan hyvinkin rationaalista ajattelua, itseäkin yllättävällä hyötynäkökulmalla. Eli ei varmaan pitäisi.

Järki- ja tunneperäisyys ovat kuin öljy ja vesi: voimakkaasti ravistamalla, ne kyllä sekoittuvat mutta kun liike lakkaa, palaavat pikkuhiljaa omiksi kerroksikseen: järki päälle ja tunne pohjalle. Ääriajattelussa termien, tunteiden ja järjen pyörre ei siis saa lakata tai ympäröivä yhteisö voittaa helposti yksilön puolelleen. Ja yhteisömme on kaikesta huolimatta pohjimmiltaan empaattinen.

Youtubella omaa ateistikanavaa pyörittävä Terroja Kincaid nokitteli ennen koulusurmaa netissä Pekka-Eric Auvisen kanssa. Kincaidin mukaan netti on vaarallinen, koska siellä jokainen voi saada ääriajatuksilleen sen verran tukea, että pystyy luomaan sen kuvan, että jokin yhteisö on puolellaan. Uskon Auvisen ja Breivikinkin ajatelleen näin.

Synnyttääkö eristäytyminen sitten ääriajatukset vai valitseeko ääriajattelija eristyneisyyden, koska pystyy siinä häiriöttä rakentamaan tunteellisesti vääristynyttä mutta kylmänrationaalista maailmankuvansa; tavallaan kontrolloimaan todellisuutta. Minä veikkaan jälkimmäistä.

Ilmeisesti minun kuuluukin yhä useammin vaan kysyä, mikä on oikein ja mikä väärin, järkevyyden ja toimivuuden sijasta. Sillä eiköhän siitä tietoisuus, ole kuitenkin se, mikä erottaa minut muista eläimistä tai tietoa prosessoivista koneista?

Nähdessämme hukkuvan, hyppäämme jäiseen ja vuolaaseen jokeen, heikommallakin uimataidolla, vetämään tätä rantaan. Polvet tutisevat vasta jälkeenpäin, kun mietimme ottamaamme riskiä. Lisäksi sinne menivät kännykkä, lompakko ja rannekello. Vaistomainen tunne murtautui siis järjen läpi pintaan, halusta auttaa ja ehkä myös koska puhtaasta hyötynäkökulmasta toimiminen olisi ajanut omatuntomme vuosikymmeniksi syyllisyyden tilaan. Loppujen lopuksi pelastimme siis myös itsemme itseltämme. Aika järkevää.

Ihan sama -lama

Kimmo Sasin puhuessa eduskunnassa, eurooppalaisen talouskriisin riskeistä, mikäli kriisimaita päästetään vapaaseen pudotukseen, Timo Soini huuteli huolettomana taustalla: "lamoja tulee ja lamoja menee".

Viime viikolla Soini taas kysyi blogissaan (Ploki), monenako päivänä ihmisiltä jäi Lehman Brothersin laukaiseman finanssikriisin vuoksi syömättä?

En usko että Soinilta yhtenäkään, sen verran hyvin istuu puku vieläkin. Ja omaltakin kohdaltani voin vastata samoin, mutta yhdeltä kollegalta niiden päivien lounaat jäivät viimeisiksi. Hän hirtti itsensä autotalliin, heti finanssikriisin ensipäivinä.

Takanaan hänellä oli muutama konkurssi ennestään, neljättä hän ei ilmeisesti enää jaksanut läpikäydä. Kierre ja velan pyörre oli alkanut 90-luvun lamasta, josta hän ei enää päässyt sinnikkäistä pyristelyistään huolimatta, koskaan enää kunnolla jaloilleen. Tai edes taloonsa, jossa nykyään asuu joku muu.

Siksi Soinin korskeat ja ylimieliset olankohauttelut kuulostavat niin kylmiltä, todellisuudesta vieraantuneilta ja välinpitämättömiltä. On tietysti totta, että suhdannevaihtelut ovat normaaleja ja lamatkin väistämättömiä mutta niiden sykli on tihentynyt ja piikkien ääripäät ovat terävämpiä. Enää ei ehdi pinnalle vetämään henkeä pohjien välillä. Eikä kuule niinkään markkinasta joka hiljaa hiipui pois, vaan yrityksestä joka yksinkertaisesti ajoi seinään. Varaudu siihen sitten, kun työllistämisohjelman juhlapuheissa vuorostaan ylistetään kasvuhakuisia yrityksiä ja korostetaan että yrittämiseen liittyy luontevana osana riski, muutenhan ei edes luokitella yritykseksi.

Todellisuudessa monen yrittäjän kohdalla, suurin kannustin liittyy tekemisen mielekkyyteen ja tietysti toivoon itsensä elättämisestä. Ja toivon ollessa suuri, ihminen kestää raskaankin taakan. Mikäli yksikään instanssi valvoisi yrittäjien tekemiä työaikoja, ylityökorvauksia tai työoloja, lausunnot olisivatkin hurjat: aikoja ei edes kirjata eikä niistä saa korotettua palkkaa - hyvä jos ollenkaan - ja olot taas voivat olla niin epäinhimilliset että työläistä ei niihin saisi edes laittaa. Mutta laillisesti yrittäjä kohteleekin huonosti vain itseään.

Voitaisiin tietysti ajatella mallia jossa yrittäjää sakotetaan, mikäli hän rikkoo omaltakin kohdaltaan oman alansa työehtosopimuksia mutta mitä sakko auttaisi, tilanteessa jossa ihminen yrittää venyä taloudellisen ahdinkonsa vuoksi?

Koska kyllä yrittäjällekin kelpaisi ylityökorvaus ja lakisääteinen loma, siinä missä muillekin. Työnarkomaaneja on toki, sekä työntekijöissä että itsensä työllistävissä, mutta useimmiten rooli ei ole rakastettu vaan olosuhteiden sanelema. Joten myöskin syyttely omasta tyhmyydestä on aika hedelmätöntä ja ennenkaikkea julmaa.

Harva meistä ymmärtää maailmantalouden mekanismeja, välillä tuntuu ettei kukaan. Siksi suojautuminen onkin niin vaikeaa: täytyisi ottaa riski mutta olla varovainen, pitäisi satsata mutta säästää pahan päivän varalle.

Yksi asia on kuitenkin varma: lama sataa jälleen Soinin laariin. Hallitus ryvettyy ja valtiovarainministeri Urpilainen istuu lamaantuneena Kreikka-nurkassaan, johon itsensä huolella ja hymyillen maalasi. Pääministeri Katainen taas näyttää marionetilta, jonka oma ja puolueen tahto jäi sekavissa hallitusneuvotteluissa toisten puolueiden taskuihin.

Hallitusneuvottelut olivatkin skitsofreniset: toisaalta yritettiin neutraloida jytkyä, synnyttämällä hallituksen jossa ei-persulainen linja yhä toimii ja toisaalta hallituksen, jossa persujen täytyisi astua jonkinasteiseen hallitusvastuuseen - vaikka erivapauksien kera. Ei kelvannut perussuomalaiselle puolueelle.

No, ehkä kohta kuitenkin nähdään kuinka tuo toimii? Ja jos tuntuu ikävältä periä maan, jonka velkojen sekä lakisääteisten velvoitteiden hoitaminen, ilman reipasta talouskasvua lienee mahdotonta, voidaan kai todeta että lamoja nyt tulee ja lamoja menee. Ja eikun onnenpotku persuksiin.

Ei, vaan minä olen uhri!

Mielenkiinnolla olen seurannut monikulttuurikriitikoiden strategioita. Yksi yleisimmistä tuntuu olevan änkeminen uhriksi uhrin alle, vastakkaisen suvaitsevaisuusvaatimuksen kera: jos minun täytyy suvaita erilaisuutta, muiden täytyy myöskin suvaita minun suvaitsemattomuutta tai minuakin loukataan. Logiikka, argumentointi ja toiminta on kuin teinillä, pseudopaikkansapitävän ovelana, kaiken energian imevä.

Ja mikäli käänteis-suvaitsevuuden kohteita, omien vaatimustensa vaihtokauppatavaraksi, ei ihan lähiympäristöstä löydy, ollaan valmiita näkemään aika lailla vaivaakin, jotta oma mieli loukattuna niiden alle jotenkin osuisi. Varsinkin islam tuntuu pelottavan, loukkaavan ja ärsyttävän, pyytämättä ja väkisin, vaikka radikaalina Pakistanista kotisohvillemme asti.

Finnish Defence League -ryhmän vetoomus Facebookissa on länsimaisten vapaiden ja hyvin toimeentulevien, köyhän ja sorretun kolmannen maailman alle uhriksi heittäytymisen ja tekopyhyyden malliesimerkki. Siinä todetaan mm. että, "FDL tunnustaa myös sen, että muslimit ovat itse jatkuvasti pääuhreina joidenkin islamin traditioiden ja perinteiden harjoittamisessa. Hallituksen pitäisi taata muslimi-yhteisöjen jäsenten yksilölliset ihmisoikeudet niin, että he voisivat avoimesti kritisoida islamin oikeaoppisuutta, uskaltaa vastustaa islamilaisen yhteisön johtajia ilman rangaistuksen pelkoa, saavuttaa täysi tasa-arvo lain edessä (musliminaisten ihmisoikeudet mukaan lukien)".

Hyvältähän tuo näyttää, mutta suomalaisen osaston koostumuksesta ei löydy mitään tietoja (miksi salainen?). Löytyy ainoastaan säie Homma-forumilla sellaisen mahdollisesta perustamisesta. Sensijaan Englannin pääjärjestöä näyttäisi vetävän joukko jalkapallohuligaaneja. Muttei sieltäkään löydy mitään tietoa siitä, mitä konkreettisesti tehdään, esimerkiksi mainitsemiensa islamilaisten naisten aseman parantamiseksi. Siis muuta kuin että järjestetään väkivaltaisiksi yltyviä marsseja. Natsitervehdyksineen isänmaallisesti Englannissa.

Ensivaikutelmaltaan jalo pyrkimys, istuu irvokkaasti yhteen huliganismin kanssa, jossa lyödään toisiaan päähän rautaputkilla tai potkitaan joukkotappelussa hengiltä, teräskärkisin maihinnousukengin. Ryhmän motto kuuluu: "WE STAND TOGETHER, WE FIGHT TOGETHER, WE WILL WIN OVER ISLAM TOGETHER . ANGELS FOR LIFE . NO SURRENDER". Julistus on kuin suoraan futisjoukkueen fanikatsomon vihasiiveltä, kommandopipoilla peitetyiltä päiltä, palavat hätäsoihdut käsissä. Liikkeen symbolina on Pyhän Yrjön risti. Se sama kuin Breivikillä oli uskonsoturimaisissa valokuvissaan - tiiviit yhteydet liigalaisiin tiedetäänkin.

Ristiretkien ilmapiiri on siis jälleen täällä. Tällä kertaa feisbuukkailevien ja kultaisin panssariketjuin sekä kiiltävin pelipaidoin sonnustautuneiden pubi-marttyyrien masinoimana.

Koska vetoomuksessa todetaan lisäksi, että FDL "puolustaa peräänantamattomasti kaikkien ihmisten oikeutta protestoida ei-muslimien elämään tunkeutuvaa radikaalia islamia vastaan", voidaan kai todeta, että samanaikainen taistelu islamia vastaan ulkoapäin, sen humaani kehittäminen sisältäpäin sekä oma kärsimys pelkästä olemassaolosta ja silti uhrautuminen siinä elävien puolesta, on temppu joka saisi moniottelija Elmonkin polvet lyömään kunnioituksesta setsuuria.

Ehkä lievää vainoharhaisuuttani, näen itse valkoisen lampaan takapuolessa ilmiselvän suden hännän ja kainalossa ketun. Mutta mitä vielä, Facebook-vetoomuksesta on tykätty netissä yli 1300 kertaa, paria paikallispoliitikkoamme myöten. Koska yhteyttä harjoitettuun paikallispolitiikkaan ei kuitenkaan ole, jätän puolueen mainitsematta.

Väistämättä tulee mieleen, että jos itä-afrikkalaiset merirosvot järjestäisivät rantajuhlat, tungos olisi taattu, kunhan kutsu olisi kohteliaasti muotoiltu. Tai sitten, joko piilotettu agenda yksinkertaisesti sopii tykkääjillekin mainiosti tai he eivät ymmärrä mistä tykkäävät. Yhtä masentavia vaihtoehtoja kaikki.

Ylipitkän vetoomuksen olisi voinut kirjoittaa paljon lyhyemminkin: "Haluan esittää islamin mahdollisimman huonossa valossa, enkä halua sitä eteeni, ennenkuin se on oman kulttuurini kopio". Ja muilta sitten kokosimona yläpeukkua.

Se ei olisi ollut niin epärehellistä, tekopyhää ja röyhkeää.

Paluu vettä ja leipää -linjalle

Viimeisenä kesäloman iltana paluu arkeen ahdistaa jo. Tiedän kyllä miten asiat menevät, työhuoneen ilma on seissyttä ja kaikki tavarat makaavat samoilla sijoilla kuin ne jätinkin - on vaikea sanoa, onko kulunut kolme viikkoa vai kolme vuotta.

Aamulla en löydä edes housujani, enkä sukkiani ja kauluspaita menee nurinpäin (minkä sitten huomaan kello kahden maissa). Lomavaatetukseksi kun riitti pääasiassa shortsit ja sandaalit. Perusteellisten pukeutumisvaikeuksien vuoksi saavun työpaikalle valmiiksi myöhässä ja puolessa tunnissa kaikki muuttuu jälleen infernoksi. Ihmisten padottu tarve purkautuu aina ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Onhan se kiva että on kaivattu.

Ennestään tiedän, että pari päivää menee ennenkuin saa meille suomalaisille ominaisen höngän jälleen päälle - ähinäisen staccaton. Sitä ennen kaikki on hakemista: tavaroita vääristä kaapeista ja salasanoja muistista turhaan. Tekisi mieli vaan luovuttaa ja ryömiä takaisin riippumattoon sikiöasentoon.

Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että normaali ruoka maistuu jo ensimmäisenä päivänä. Lomalla tuli aamiaiseksi syötyä ravunpyrstöjä tuoreen tillin kera, vaalean patongin päällä ja majoneesin alla. Nyt maistuu jälleen paahdettu ruisleipä ja juusto sekä tee. Ja ruoan kanssa vesi. Lomallahan janoon tulee helposti juotua kaikkea muuta kuin vettä: olutta, siideriä ja grillipihvin kanssa punaviiniä - ja vähän väliä muutenkin. Nyt on jälleen kolmasosa lautasesta vihannesten peitossa ja lasissa vanhinta voitehista.

Hyvä lautanen on jaettu sektoreihin, päivä osioihin ja viikko ruutuihin. Näin ne pysyvät oikeissa mittasuhteissaan. Viidessä ruudussa vietetään päivät töissä ja kahdessa ollaan kuin ellun kanat. Varsinkin meille miehille on terveellistä tehdä viikkorytmillä samoja asioita samoihin aikoihin: aamutoimet, päivän lehti, lounas ja sitten taas ruoka töiden jälkeen, uutiset, iltatoimet ja sitten aina saman mamman kanssa saman vällyn alle.

Ei ole sattuma, että armeija näyttää miltä näyttää. Ei ruutukuvio miestä haittaa kuin periaatteesta, hän sopeutuu yleensä viikko-ohjelmaan vinkumatta ja käyttäytyy siinä ennakoidusti. Siirtyminen ohjelmaan, jonka sivut ovat blancot on nimittäin tappanut yhden sun toisen meistä. Toisilta työelämän loppuminen tarkoitti ajan mittaan viikkostruktuurin totaalista häviämistä. Tilalle tuli liian paljon tyhjää olemista ja yksi nopeimmista mutta pitkäkestoisimmista tavoista torjua pitkästyneisyyttä on juoda. Lomani aikanakin yhden tuttavani elimistö tuli tiensä päähän, toimettomana ja runneltuna, metronomi lakkasi lopulta itsestään tikittämästä.

Uskon, että tyhjillään ollessa, eri stimulanteista haetaan helposti etupäässä vakituista rytmiä päivään: aamutupakka, aamupäiväsumppi, päiväkalja, ruokarööki kahvin kanssa, päivällisnapsu ja iltakalja iltakessun ja yömyssyn kera. Lopulta se on sekä kehys että sen sisältö.

Yksikin kiva harrastus voi pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Jos taas elämme työn vuoksi teemme virheen mutta niin teemme myös, mikäli elämme työttä. Silti syyllistäminen - muiden ja itsen - tuntuu kohtuuttomalta, asia kun ei aina ole itsemme päätettävissä. Ja jos on, yksinkertaista se ei ainakaan ole. Oman arvon määräytyminen, euforinen kunnianhimo, halu, velat ja vastuut. Noillahan me pallottelemme. Ja viidellä pallolla jongleeraminen on huomattavasti helpompaa, mikäli kaikki pallot ovat samanpainoiset.

Kuulin miehestä joka soitti radion luonto-ohjelmaan, ihmetellen verkkopythoninsa leikkisää tapaa kiemurrella hänen vierellään sohvassa, pään kohdalta jalkopäähän ja takaisin, lukemattomia kertoja, aina miehen katsoessa televisiota. Luonto-ohjelman vetäjä selvitti kurkkuaan ja totesi ettei kyse suinkaan ole leikistä, vaan siitä, että käärme mittailee häntä.

Fiksu käärme. On hyvä ottaa nieltäväkseen vain sellaisia suupaloja mitkä varmasti menevät alas. Niin työorganisaatiossa, pankin lainatiskillä kuin tyttöystävien lukumäärässäkin.

Taipuu muttei katkea

Punk on sitä, että rääväsuuna potkii ilmaa ja folk sitä, että sinua potkitaan kuin ilmaa, muttet vaikene millään. Protestilauluissa on usein hermoja raastavaa toistoa ja loputonta narinaa. Folk on kuin partainen, puun varjopuolellakin kasvava jäkälä.

Vielä muutama vuosi sitten minua nauratti erään musiikkikriitikon tokaisu, että on ihan sama mitä kuuntelit aikaisemmin, tai mitä kuuntelet nyt, kaikki me päädymme lopulta Bob Dylaniin. Nyt olen - ainakin hetkellisesti - siinä pisteessä.

Iris Dement kirjoitti George W Bushin kyseenalaisen vaalivoiton "kunniaksi" kappaleensa Wasteland of the Free. Nettiin ladatun kännykkäkameran videokuva on tärisevä ja heikkolaatuinen. Keskellä folk-festivaalin lavaa seisoo pieni punatukkainen nainen, isolta näyttävän akustisen kitaransa kanssa. Suusta tulee tekstiä joka ei enää kirosanoja kaipaa. Ravistavaa julistusta USA:n hallinnon mädännäisyydestä ja sitä hiljaa hyväksyvästä flegmaattisesta ihmismassasta. Vapaiden kaatopaikasta, jossa vapautta ei edes viitsitä hyödyntää.

Parhaimmillaan folkmuusikko onkin hermoja raastavana hyttysenä, joka pitää yö toisensa jälkeen koko Valkoisen talon hereillä. DDT:tä ja Agent Orangea voi kylvää lentokoneesta hanat kaakossa, mutta seuraavan sateen jälkeen, jonkin syrjäisen kylän kolmijalkaisen piskin takkuisesta turkista löytyy edelleen munia. Joista vähän ajan kuluttua kuoriutuu uusia tuholaisia, todellisuutta puleeraavan valtakoneiston jatkuvaksi päänvaivaksi.

Ja taas leviää riesa musiikin kautta, siemeneksi johonkin uuteen hylkiöön, jolle raha ei merkitse juuri mitään. Joka antaa piutpaut säätiöiden kunniajäsenyyksille, herrakerhojen arvovaltaiselle hierarkialle ja illallisille, joissa voi valokuvata itsensä ihkaelävän astronautin kanssa. Heti hienovaraisen vaaliavustuksen maksettuaan.

Miten siis vaientaa tällaista epätoivottua julistusta levittävää yksilöä, jolle kullatut rintaprenikat ja hyvän toveruuden kunniakirjat ovat yhtä tyhjän kanssa? Otetaan kitara pois? Uskokaa minua, se kovertaa uuden koivun pahkasta ja venyttää kielet vaikka jalkansa jänteistä.

Keskiluokan halpavarusteleminen sellaisilla välttämättömyyksillä, kuten sähköisellä sitruspusertimella ja usb-väyläisellä leivänpaahtimella (kertoo paikallisen sään, polttamalla esim. auringon kuvan leipään) sekä lupauksilla taivaspaikan VIP-lipusta, takasi George W. Bushille vaalivoiton. Sokeripöpperöisiltä amerikkalaisilta meni lopulta aika protestitta ohi, että Al Gorea äänesti useampi amerikkalainen kuin Bushia. Valitsijamiehiin perustuva vaalijärjestelmä antaa aina vähän säätövaraa. Niin se antoi Suomessakin, eikä siitäkään oikein toivottu puhuttavan.

Suomikin pyrkii vakaasti kohti amerikkalaista unelmaa. Jossa "kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa". Vaikka kyseessä on pelkkä pärjääjien rakentama, paksusti elävä emävale. Mahdottomista lähtökohdista vääjäämättä epäonnistuneille puuttuu yksinkertaisesti väylä, mitä kautta saada äänensä kuuleviin korviin - ei sen puoleen, ei ole kyllä hirveästi kiinnostuneita korviakaan. Karpokin on lopettanut.

Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää, oman ja kaltaistensa tarinan kertominen loputtomiin. Vaikka ilman mikkiä mutisten ja haljenneella kitaralla rämpyttäen, valtaapitävien väkinäisten suosionosoitusten ja haukotusten saattelemana. Erittäin folk.

Einon iloisemmat urbaanit folkvihjeet:
Po' Girl "Follow Your Bliss" (2010), kuin peltinen purkki hedelmäcocktailia, jossa tujaus absinttia. Soittimina: pesusoikio-basso, haitari, klarinetti, banjo, dobro, matkaksylofoni, piano, huuliharppu ja polkupyörän kello. Nam!
Brett Dennen "So Much More" (2006), ehkä maailman paras tuntematon singer-songwriter.

Molempia suositellaan kesän valoisiin iltoihin terassilla, hyvässä seurassa. Syksyllä puidaan sitten taas nyrkkiä.

Heikinkylä-Pyhtää-Afganistan akselilla

Isa Stenbergin kirjoittamassa näytelmässä, elämästä Heikinkylässä 50-luvulla, haaveiltiin siitä että kun meillä on täällä nyt jo oma meijeri, pankki, posti ja lääkäri, niin mitäköhän kaikkea meillä onkaan 60 vuoden kuluttua! Vuonna 2011.

On kuin ajaisi aavekaupungin läpi. Meijeri ja muutkin rakennukset ovat yhä pystyssä mutta lastauslaiturit tyhjät, eikä seiniin pultatuissa posliinieristeissä roiku enää virtalankoja. Hype ja progressio ovat selvästi siirtyneet muualle.

Loviisan pohjoisista kylistä keräännyttiin 400 vuotta sitten joka sunnuntai, erään männyn juurelle, josta sitten yhdessä jatkettiin matkaa jalan, pitkospuita pitkin soiden halki Pyhtään kirkolle. Senaikaiseen pitäjän keskukseen.

Nyt ajan sinne autolla valtatietä 7:ää pitkin, samoilla linjoilla kuin historiallinen Kuninkaantie kulki. Ja vain kilometri valtaväylältä, Heikinkylä-syndrooma toistuu jälleen. Vanhoja kyläkauppoja asunnoiksi muutettuina ja mainoskylteistä irti rullaantuneita teippikirjaimia, umpeen kasvaneilla pientareilla. Rauhallisesti vaeltavia ihmisiä, hiljaa virtaavaan Kymijoen vierellä. Ja sen varrella, Stockforsin vanha puuhiertämö jonka isot ruosteiset hammasrattaat ovat kuin art deco-kruunut kauniiden käsinlyötyjen tiilien päällä. Tunnelma on erittäin Twin Peaks, karvat nousevat pystyyn. Kiviseinät ja hapettuneet I-palkit hohkaavat epätodellista steampunkia; kehykset ovat autenttista 1900-luvun alkua mutta aika on meidän.

Stockforsin vanhan tehtaan tiloissa on Virpi Ekmanin ja Marko Laukkasen yhteisnäyttely Afganistan. Parempia kehyksiä näille maalauksille ja valokuville ei kertakaikkiaan voi löytää. Afganistankin on kaunis mutta se ei ole hieno. Virpin maalaukset ovat voimakkaita, eivätkä ne juuri pyytele anteeksi rouheuttaan ja paljasjalkaisuuttaan. Ne ovat selvästi sujut itsensä kanssa - jos et tykkää voit katsoa muualle. Ote on varma, tekniikka hallussa ja uskallus vahva. Vaikuttavin lupaus minkä olen pitkään aikaan seudultamme bongannut.

Ajaessani takaisin mietin, että valtaväylämme ovat kuin kehomme verisuonet, autot niissä tungeksivat punasolut. Jossain on sykkivä sydän ja sitten kierrämme systeemissä kehää, niin kauan kuin elämää on - kuolevien tilalle syntyy aina uusia. Mutta ääreisverenkiertomme, eli maaseutu, rupeaa olemaan huonossa hapessa. Osa on jo kuoliossa.

Kafkamaisuuden huippu onkin nykypäivän tilanne, jossa kaikkensa menettäneet kylät joutuvat taistelemaan, säilyttääkseen edes nimensä kartalla ja kylän statuksen. Siis kylän statuksen!

Maakuntakaavan mukaan kylä on kaksi kilometriä säteeltään oleva ympyrä jonka sisällä asuu 300 ihmistä. Tyhmiään pokkana esitteleville kaavoitusplantuille pitäisi olla nykyistä paljon hankalampi ja röyhkeämpi. Kuin oman torpan portailla kännipäissään istuva äijä, kalliiden kiiltävien lentokuvien myyjälle: "Jos löysit tänne, löydät varmaan takaisinkin. Mikäli haluan nähdä taloni ylhäältä päin, pystyn kiipeämään katollekin".

Kylästä vähänkään ymmärtävä tietää, että kylä on maantieteellisen käytännöllisyyden evoluoima tilaryhmä ja sen elämä asukkaidensa aktiivisuuden summa. Tiet kulkevat edelleen siitä, mistä lehmien oli muinoin helpointa kulkea ja vesi siitä, mihin on itse reittinsä kovertanut - minkään instanssin lupaa kysymättä. Talot ympäröivät pihapiirin ja puuceet ovat päärakennuksesta sopivan matkan päässä, renkiaitalle päin. Maakuntakaavan kylämääritelmälle olisi kyllä pragmaattisempaakin lisäarvoa, jos se olisi painettu matalle ja imukykyisemmälle paperille...

Miten se liittyy Afganistaniin? No se taas on jäänyt sivuun maailman valtatieltä, ja ilman luonnonvaroja sitä varmaan pidettäisiin G20-piireissä niin merkityksettömänä paikkana ettei olisi hirveästi väliä vaikkei löytyisi kartaltakaan.

Mutta mitattaessa elinvoimaisuutta, matematiikka ja geometria ovat ala-arvoisia mittareita, toisissa on sitä yksinkertaisesti enemmän kuin toisisssa. Menkää vaikka katsomaan.

Sauna, kauha ja Jussi

Mielikuva suomalaisesta miehestä joka ei puhu eikä pukahda, on vääristynyt. Ei tarvitse mennä kuin kesällä torille tai talvella kauppakeskuksen kahvilaan, niin siellä ne kahvimukien äärellä toisiaan tuntikaupalla terapioivat.

Miesten vuoro -dokkarissa näemme saman: aika herkkää, kenties hiukan kömpelöäkin mutta aitoa huolenpitoa vaikealla hetkellä. Yksi mies kertoi lauteilla lapsensa kuolemasta, kyyneleet ja hikipisarat sekoittuen noroiksi poskipäitä pitkin, valuen rintakarvojen välistä reisien yli, viimein syvälle haapaiseen lautaan imeytyen. Mikään muu on tuskin enemmän kyyneleitä Suomessa vastaanottanut kuin saunan lauteet hämärässä illassa. Saunakaveri reagoi toisen avautumiseen laittamalla kostean kätensä toisen alastomalle olkapäälle - se on aika paljon se. Tuo teko onkin se uupuva sana.

Yhteistä noille tapahtumille on, ettei naisia ole silloin paikalla. Siksi nainen kai ajatteleekin ettei mies koskaan avaudu. Mutta onko mies ehkä yksinkertaisesti itse valinnut vaikenemisen kokkareilla ja makkareissa, koska kokee ettei hän osaa ilmaista itseään "oikein"?

Uskallan väittää, ettei Suomessa ole miestä jonka kaveripiirissä ei olisi lentänyt sellaisia lauseita kuin mitä Teuvo Hakkarainen (PerSu) letkauttaa, neekeriukoista ja tuplahomoista. Eikä montaa miestä, joka ei olisi elämänsä aikana itse syyllistynyt samansuuntaiseen, naurunremakka palkintonaan.

Olemmehan kuullet näitä reteitä lohkaisuja jo isiltämme, niinä hetkinä jolloin miehen malli muodostui mieliimme: yhdessä ongella, kokispullon (neekerihieksi kutsuttiin silloin) äärellä puutalkoissa tai tuon ensimmäisen vaikeaselkoisen sukupuolivalistuksen aikaan.

Hakkarainen jäi ilmiselvästi sinne sahalle. Ja ties vaikka itsekin jonain päivänä siirrän perittyä viisauttani hätäpäissäni eteenpäin lapsilleni. Suomi-miehellä on tapana vitsailla vaikeista asioista, vetää oikein kunnolla yli, ja toisella on samantaajuinen suodatin koodin tulkkaamiseksi jälleen ihmisarvoiseksi. Itsekin tiedän hyvin, isäni absurdiskryptisen sukupuolivalistuksen tarkoittaneen, että minun olisi hyvä pitää vielä jonkin aikaa housut jalassa, joten pidin.

Ongelma tulee siinä, että maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut paljon nopeammin kuin miehen malli. Johan sen kertoo konservatismin suosion nousukin, tuo miehinen hätähuuto nostalgiakaivon pohjalta. Sieltä se kumpuaa kuin suomifilmi-sikermä, niistä mieltä lämmittävistä muistikuvista joissa esimerkiksi jaettiin voileipä saunan jälkeen ja isä kertoi tyhmän vitsin. Täytyisi vaan ymmärtää että tuon yhden filmiruudun hienous rakentui ennenkaikkea siitä harvinaisesta ajasta jonka saimme yhdessä viettää; kiukaan sihistessä, auringon laskiessa ja leivästä jonka jaoimme. Se vitsi oli vain isän tapa häivyttää oma epävarmuus herkästä hetkestä, jossa hän ei oikein tiennyt miten pitäisi olla. Oltiinhan vasta luomassa sellaista perintöä josta hän itse jäi vielä kokonaan paitsi. Tärkeintä onkin että hän tunsi tarpeen sen luoda.

Liki ainoa tapa vaikuttaa mihinkään on oman esimerkin kautta. Muilta ei voi vaatia sitä mihin ei itsekään pysty. Mutta itsellä on avain siihen menneisyyden palloon mitä jalassaan raahaa ja itselleen voi antaa sellaisia lahjoja mitä pohjimmiltaan toivoo. Voi lahjoittaa uusia kokemuksia, tuttavuuksia ja näköaloja; tummaihoisia on vaikea lähtökohtaisesti vihata jos pelaa viikottain kössiä sellaisen kanssa, naisia systemaattisesti alentaa jos edes yhtä rakastaa tai Hakkaraisen tapauksessa, helsinginherroja halveksia mikäli itse ryhtyy yhdeksi.

Todelliset rasistit ja sovinistit ovat sellaisia, jotka kaikkien kokemusten ja tietojen jälkeenkin edelleen alentavat ja vihaavat. Me muut nyt puhumme epävarmuuttamme ja tietämättömyyttämme aivan liian helposti paskaa. Nopeasti muuttuneessa maailmassa voikin jo hyvin olla, että yhden aikuisen sahurin kasvattamiseksi tarvitaan kylällinen lapsia.

Kaljatölkkejä ilmansaasteeksi asti

Hallitustunnustelut jatkuvat - meillä kotona siis. Katson aamu-uutisia ja luen lehteä samanaikaisesti. Lapset syövät aamupalaa.

- Joko on pääministeri valittu, huutaa 11-vuotias keittiöstä.
- Ei vielä, Portugalin tukipaketista kiistelevät edelleen.
- Tuleekohan Soinista pääministeri?
- Tuskin, pääministeri valitaan yleensä eniten ääniä saaneesta puolueesta. Se on tällä kertaa Kokoomus.

Poika on pitänyt Soinia - selväpuheisuutensa ansiosta - parhaana ehdokkaana, siitä asti kun yhdessä katseltiin sitä yhtä pääministeritenttiä. Lukijoilleni on tuskin mikään salaisuus etten erityisemmin perusta heidän poliittisesta agendastaan mutta kotona minulla on muutakin tekemistä kuin demonisoida, indoktrinoida lapsiani tai vaalihäviöstä katkeroituneena, väsätä kellarissa putkipommeja. Mutta kysyttäessä toki vastaan.

- Mitä mieltä sinä olet Portugalin tukipaketista, poika kysyy.

Riisun lukulasit ja laitan telkkarin kiinni, on arvokeskustelun aika. Tukipaketista tykkään kuin hammaslääkäristä mutta sen toteuttamatta jättämistä pelkään kuin juurihoitoa. Totuus on, että tämä mätä olisi pitänyt hoitaa ennaltaehkäisevästi, Kreikka ja Portugali eivät kertoneet tavoistaan totuutta. Karkkia oli syöty enemmän kuin lekurille kerrottiin, lekuri uskoi eikä kurkistanut suuhun. Nyt ovat molemmat hampaattomia ja naapurit lainaavat rahat ensiapuun. Vihaksi pistää meitä jokaista.
Mitä perussuomalaisten politiikkaan tulee, muotoilen lauseeni pojille huolella: He ajattelevat asian ymmärtääkseni niin, ettei tulisi auttaa muita ennenkuin kaikki oman maan asiat ovat kunnossa. Sitä kahdeksanvuotias pitää itsekkäänä. Lehdestä luemme yhdessä, että Pirkko Ruohonen-Lernerin mielestä Kreikka ja Portugali pitäisi kylmästi potkia ulos EU:sta. Mikä vuorostaan on suorassa ristiriidassa sen kanssa mitä koulussa opetetaan kavereiden kohtelemisesta.

Kerron että perussuomalaisen mielestä Suomen pitäisi myös irtaantua EU:sta ja pakollinen kouluruotsi lopettaa, euro vaihtaa markkaan jne. Pojat ovat selvästi muutoksia vastaan. Ei heille markka merkitse mitään ja muutenkin asioiden olisi hyvä olla niinkuin ne ovat aina olleet - heille. Se on yleinen mekanismi, samaltahan monesta tuntui euroon siirryttäessä.

Jatkan että persut haluaisivat myös irtaantua ilmastosopimuksista, oman teollisuutemme kilpailukyvyn parantamiseksi suhteessa niihin jotka rajoituksiin sitoutuvat. Pojat katsovat minua kuin hullua ja huomaan jopa häpeäväni edellistä lausettani. Kouluissahan on nykään omat ympäristöohjelmat: säästetään, kierrätetään ja lajitellaan. He pitävät sellaista itsestäänselvänä ja siitä laistamista... niin, jälleen kerran röyhkeän itsekkäänä.
- Soini varmaan itse heittelee tyhjiä kaljatölkkejä auton ikkunasta, sanoo 8-vuotias tuohtuneena.
Mielikuva kampanjapäällikkö Matti Putkosesta, Soinin vaalikiertueen juoppokuskina kieltämättä hymyilyttää mutta sanon että tuskinpa sentään ja että päästösopimus on aika paljon laajempi asia.

Matkalla töihin käyn mielessäni vielä asiat päässäni läpi - tuntuupa hyvältä - saan tuollaisesta keskustelusta paljon enemmän irti kuin seuraamalla viikkokaupalla jatkuvaa poliittista kabinettipeliä, josta ei ota pirukaan selvää mitä kunkin puolueen lopullinen ideologia on. Kaikki ajattelevat vaan kannatustaan ja sen mukaan määräytyvää puoluetukeaan - idealismi on kuollut. Lapselle on helpompaa, raha ei merkitse vielä niin paljon.

Sumeaa Äitienpäivää!

Ihmetyttää. Gustav Hägglundin henkilökohtainen kauneuskäsitys päätyi viikoksi etusivuille. Vaikka ongelman todellinen ulottuvuus on kenen tahansa ahteria paljon laajempi: tyttöjen ja naisten saavutusten vähättely/sivuuttaminen liki täydellisessä yhteiskuntakonsensuksessa.

Suomen naiset voittivat kenraalin pyllypuheiden aikaan pronssia MM-jääkiekossa. Teksti-tv:ssä tapahtumaa ei selostettu rivin rivillä, pelkällä tuloksella. Nyt kun miehet pelaavat jääkiekkoa, lähetys alkaa vähintään puoli tuntia ennen ottelua. Paikalle on lennätetty kokonainen kisa-studio ja otteluiden sekä pelaajien pienimpiäkin ominaisuuksia märehditään tuntikaupalla, neljänkin miehen voimin. Miksi tällainen epäsuhta?

Voidaan tietysti ajatella, että koska miehet pelaavat "paremmin" ja voittaisivat naiset helposti. Että ihmiset haluavat nähdä lajikohtaisesti taitavinta urheilua. Mutta miesten voitto nyt johtuisi vaan siitä, että miehet ovat luoneet lajit omia vahvuuksiaan hyödyntävästi - niinkuin työelämän organisaatiotkin. Miesten joukkueurheilu kun on liki poikkeuksetta sellaista, että ollaan kahdessa ryhmässä ja peliväline on tarkoitus toimittaa vaikka väkisin vastustajien puolustamaan maaliin. Pari tuntia tönitään ja ähkitään, kaikki saman juipulan kimpussa.

Mutta mitä jos sukupuolet pelaisivat vastakkain mitä tahansa, naisten ominaisuuksia hyödyntävillä säännöillä? Esimerkiksi niin, että pelataan 10 minuutin jaksoissa joiden välillä kone muuttaa sattumanvaraisesti sääntöjä. Ja uudet täytyy sisäistää kuulemalta, kahdessa minuutissa, jonka jälkeen ottelu jatkuu, virheestä pihalle -periaatteella.

Tai niin, että joukolle ihmisiä annetaan esimerkiksi kylmäkalle. Sääntöjä, tai pelin muotoakaan ei selitetä. Kahden tunnin päästä useimmat ovatkin ymmyrkäisinä lähteneet. Sitten kolmen vuoden kuluttua, tuomari soittaakin yllättäen ovikelloa ja kysyy: Missä se kylmäkalle on?!

Kamppailu-urheilussa ei saisi koskettaa toista lainkaan, kaikki muu olisi sallittua. Osa otteluista käytäisiin ehkä pelkästään tuijottamalla mutta pääosa varmasti verbaalisesti. Niin tai näin, tuomareita ei edes tarvittaisi, mattopaini on sitten taas miesten heiniä.

Moniottelu olisi nimensä mukainen mutta kaikki lajit oteltaisiin samanaikaisesti: sudoku, lukeminen ja hulavanteen pyörittäminen. Yksi hämmästyttävimpiä naisten bravuureja on juuri "multi-tasking", eli mielen moniajo. Mutta koska urheilulajit ovat miesten keksimiä, niissä ei sellaista edes esiinny vaan toiminta on rajoittavan suoraviivaista. Pelikenttä on aina neliskulmainen ja vain yksi ihminen voi pitää pelivälinettä kerrallaan, jota sitäkin on aina vain yksi kappale. Hurjimmillaan miesten luovuus on tainnut olla shakkia (päihtyneenä?) keksiessä. Laudalla on ihmisiä, rakennuksen irrallinen osa sekä hevonen joka liikkuu aina kaksi askelta yhteen suuntan ja yhden sivulle. Täysin epäuskottava etenemistapa sanon minä, jalathan siinä sotkeentuisivat.

Naiset tuunaisivat ehkä kuitenkin lautaa vielä vaikkapa yhdellä aasilla, joka liikkuisi totaalisen mielivaltaisesti, tai sitten ei lainkaan. Tai tarhakiusatulla pythonilla, joka voisi mennä muiden nappuloiden välistä ja kuristaa hengiltä kolme vastustajan nappulaa kerralla, mutta vain kerran per peli, sitten täytyy sulatella. Psykiatri olisi pehmeä nappula joka selittäisi muille nappuloille miksi toinen nappula teki kuten teki. Ja haiseva trubaduuri, ihan jostain muusta puusta veistetty renttupala, joka selviäisi kerta toisensa jälkeen valehtelemalla suloisesti. Paitsi jos vastapuolen kuningattaren kanssa ruutua jakaessaan, sattuu kuningas tulemaan viereiseen ruutuun... Monisäikeistä draamaa!

Mies istuukin aina samassa paikassa, koska siinä oli turvallista eilenkin. Ennen säästyi karhun raatelulta, nykyään auringon paistamiselta silmään kello 20.50 Urheiluruudun aikaan. Tuttu on hyvä. Jos vuoden kuluttua nojatuoli siirretään, mies pyllähtää lattialle, jonka jälkeen etsii raivoissan turhaan, edelleen samassa huoneessa olevaa tuoliaan.

Varsinkin äideillä on ihmeellinen kyky muuntautua ja toimia kaukaa viisaasti, jo siinä vaiheessa kun päämäärä on vielä täysin sumea. Miehen - joka ei näe motivoivaa palkintoa - on sitä todella vaikea ymmärtää mutta aivan pakko ihailla. Aplodien paikka.

This one´s for you, Vesa

Vappuaatto 2011, takana pari lasillista skumppaa, huomenna on työläisten juhla. Ystäväni Vesa esittää helpon mutta vaikean kysymyksen: mitkä ovat oikeastaan vihreiden pyrkimykset? Miten kaikki telluslaiset voisivat millään saavuttaa yhtä hyvän elintason kuin meidän, aiheuttamatta Äiti Maalle burnoutin?

Vaikka minulta puuttuu sekä mandaatti että syvä tietämys, ryhdyin kuitenkin aprikoimaan. Hmm... harva meistä on oikeasti idealisti. Tyly tosiasia on, että valtaosa äänestää lompakollaan. Eli eri puolueiden kannatus perustuu siihen, kuinka monen ihmisen elintasoon kyseisen puolueen linja lupaa kohennusta.

Vihreiden kannatus ei siis tule nousemaan merkittävästi, ennekuin vihreys tarkoittaa useammalle ihmiselle parempaa toimeentuloa. Niinkuin ei Köyhien puolue voi nousta valtapuolueeksi, ennenkuin valtaosa on köyhiä. Eikä luonnonsuojelusta voi tulla merkittävin globaali teema, ennenkuin tämä tulee rahallisesti kannattavammaksi kuin sen sivuuttaminen; ihosyöpä, hirmumyrskyt tai puhtaan veden puute kääntävät vaakakupin.

Raha on paperilappu johon on painettu sen arvo, suhteessa asuntoon, kulkuvälineeseen, ruokaan, juomaan tai lääkkeisiin. Mutta kaikki me sisimmissämme tiedämme, että paperilapun todellinen arvo on liki nolla, niinkuin timantinkin, jos ei kukaan sitä halua. Uskon että tällaiset tavaroiden vaihtovälineet on alunperin keksinyt ihminen jolla oli eniten ja halusi vaihtaa omaisuuttaan toisenlaiseen, mahdollisimman hyvällä vaihtosuhteella. Varattoman itse valmistamalle rahalle olisi naurettu.

Yleistä hyvinvointia luodaan rahalla. Ilman sitä, meillä olisi pelkkiä luonnonvaroja/-antimia, ei aids-lääkkeitä tai vanhainhoitoa; ihmisiä kuolisi massoittain sairauksiin, keskimäärin 35-vuotiaina. Juuri niinkuin kehitysmaissa tapahtuu.

Ei ole kuitenkaan vaikea ennustaa, että kun luonnonvarat/-antimet käyvät todella vähiin, rahan arvo muuttuu ja varallisuus lasketaan jälleen käyttötavaran mukaan; kottikärryt muuttuvat arvokkaammiksi kuin niihin mahtuva rahamäärä. Punavihreille ilkutaan usein, haluavatko ne muka takaisin omavarais- ja vaihtotalouteen? Vaikka juuri äärimmilleen viety kapitalismi ajaa siihen.

Syy sotiin ei löydy uskonnoista, uskonto on vain köyhän ja nälkäisen kanava, epäoikeudenmukaisuuden tunteen kanavoimiseen heihin joilla on enemmän. Nyrkki pystyssä huudetaan fariseusta, jiddahia ja kultaista vasikkaa. Ja yksilötasolla kolmekymmentä hopearahaa on monelle itseinhoinen vertauskuva siitä, mitä voi joutua elämässään valitsemaan; tarina kolmannesta lapsesta jolle ei riittänyt ruokaa, koska osa viljeltävästä maasta oli pakko myydä jotta kaksi muuta selviäisivät hengissä, monikansallisen pörssiyhtiön patentoiman sikahintaisen lääkkeen avulla. Katsoessaan sillä rahalla kasvatettavaa länsimaista hyvinvointia, mielessä käy varmaan monenlaista - ensimmäisenä tuskin kuitenkaan, että ilman sitä, lääkettä ei olisi ollutkaan.

Vailla katkeruutta, fatalistinen maailmankuva maistuukin vain terveelle ja kylläiselle. Siksi globaalin elintasoepäsuhdan ylläpito eduksemme, tulee tulevaisuudessa vaatimaan runsaasti rautaa rajalle ja mikäli ihmismassat lähtevät liikkeelle, tavallisille perheenisillekin kyvyn laittaa pihamaalla kuulan kalloon sille, joka yrittää tasata puntit. Koska olemme tappamisessakin uusavuttomia, ehdotankin pikaisesti kansalaisopistoihin Strömsö-henkisiä kursseja asiassa: "Kuinka tapat talossa ja puutarhassa, minimaalisin remontein - ruumiiden kierrättäminen on kasvimaalle fosfori-ekoteko".

On aika olennaista esittää itselleen kysymys, mihin kaikkeen on valmis, säilyttääkseen paremman asemansa. Ihminen joka ei halua pilata itseltään pieniä ylellisyyksiä - kuten huoleton lasillinen skumppaa - jättää kokonaan kysymättä.

Valvottavimmat kysymykset ovatkin juuri ne, joihin tietää jo vastauksen mutta haluaisi löytää toisenlaisen - tiedän Vesa tunteen. Vastaus kysymykseesi on: Missä ei ole tahtoa, ei ole tietä ainakaan.

Iso nytky

Tapahtuipa eteisessämme kuusi vuotta sitten: Silloin viisivuotias poikani ravaa edestakaisin huoneeseensa etsien tarpeellisia tavaroita. Lattialle on levitettynä neliskulmainen liina josta on tarkoitus sitoa nyytti kepin päähän. Hän on muuttamassa kotoa.

Mukaan tarttuu pari pehmoeläintä, t-paita, muutama keksi ja taskulamppu. Sitten nyytti kasaan ja kepin nokkaan... hetkinen, hän keskeyttää pakkaamisen.
-Yksi asia unohtui.
Tomerin askelin ja silmäkulmat kurtussa hän suuntaa keittiötä kohti. Minä seuraan uteliaana perässä. Keittiön laatikosta lähtee näköjään mukaan vielä voiveitsikin.
- Mitähän sinä tuolla meinaat tehdä?
- No, jos metsässä tulee vaikka karhu vastaan!
- Niin meinaat sitten tappaa sen voiveitsellä?
- Aivan oikein!

Hetken päästä istumme alas ja kerron että ikävä kyllä, karhu taitaisi syödä pojan aamupalaksi ja kaivella sen jälkeen voiveitsellä hampaitaan. Sanon etten haluaisi hänen ihan vielä muuttavan kotoa, mutta etten kai voi hänen lähtöä estääkään. Sitten kysyn onko hän nyt lähdöstään ihan varma, ulkona on aika kylmäkin ja tunnin päästä pimeä? Pikkuhiljaa pojan kiukku laantuu ja tunnin kuluttua rakennamme taas legoilla. Hän on saanut protestinsa ja minä olen hiukan myöntynyt.

Ymmärrän kyllä eduskuntavaalien tuloksen. Olen itsekin puhunut protestin puolesta ja ilmassa leijuneen ylimääräisen jännitteen aiheuttama salama nyt valitsi tällä kertaa tiekseen Timo Soinin suave-kukkulat, kulkien rippipuvun prässivekkien kautta, lopulta paksuista kumipohjallisista kengistäkin läpi, syvälle suomalaiseen mustaan multaan. Irvistys oli sen mukainen.

Osasyy löytyy varmasti siitä, ettei ketään koskaan asetettu edes moraaliseen vastuuseen vaalirahoitus-skandaalissa. Vanhanen erosi "vapaaehtoisesti" jalkapipin vuoksi ja Kaikkonenkin valittiin uudestaan. Eikä vyyhdillä tai maan tavalla sitäpaitsi voi olla yhdet kasvot, joten kai vaalien lopputulos oikeudenmukainen sitten olikin? Koko vanha valta on turpa veressä.

Itse olisin silti toivonut, että muutoksella olisi ollut toisenlaiset kasvot, jolloin olisimme voineet siirtyä sulavasti kähminnän jälkeiseen aikaan. Eikä nytkyen takaisin aikaan mikä sitä edelsi ja pohjusti; Suomen poliitikoiden ja liikemiesten sisäsiittoiseen talousmarkkinaan: devalvaatiomarkka-aikaan.

Aikaan jolloin kosketuspinta eri kulttuureihin oli lähinnä kirjaston ja keihäsmatkojen varassa. Neekerikrääsää (made in Hong Kong) tuotiin kyllä matkalaukuissa mutta oudot heimorituaalit saivat mieluusti jäädä Mambolaan. Sillä Suomessa taide ja esineet ovat puhtaita ja kirkkaita kuin Iittalan lasi. Ainoat hyväksyttävät nokinaamat näillä main olivatkin Pertti ja Ritva, pienessä noloutta lieventävässä tuiskeessa lapinkasteella. Ja fennoramadan on edelleenkin kovin tuliliemipainotteinen.

Entä uusi laatu? Soinin jälkeen on pitkä rivi pisteitä. Sitten tulee Kike Elomaa (n. 13.000 ääntä), entinen bodari ja vuonna 2003 silloisen aviomiehensä kanssa ns. Elomaa- talousrikosjutussa tuomittu. Eivätkös ääniharavat yleensä ole enemmän tai vähemmän oikeutettuja ministerinsalkkuun? Miten olisi siis Kikelle valtiovarainministerin salkku? Sillä hallitukseen persujen on mentävä ja ministerit on laadusta riippumatta löydyttävä.

Uskon että moni persuja äänestänyt haluaa edelleen elää monikulttuurisessa ja - kielisessä maassa sekä eurooppalaisessa yhteisössä. Mutta antoivat neljäksi vuodeksi mandaatin vähän muullekin - sellaista sattuu, kiukuspäissään nyyttiä pakatessa.

Vihreiden Soini, se pätevältä vaikuttava kaveri

Katselemme poikieni kanssa vaalitenttiä, johon on kutsuttu neljän suurimman puolueen mahdolliset pääministeriehdokkat. 8-vuotias ilmoittaa ettei tykkää kun tuomareille huudetaan ("Saanko minä puhua loppuun?!") ja haluaisi mieluummin kuulla iltasadun - enkä moiti. Ja kuinka ollakaan, meillä on yksi Grimmin satu kesken, joten siihen siirtyminen Suomen sosiaalipolitiikasta käy saumattomasti...

Koska 11-vuotias on selvästi kiinnostunut aikuisten ärtyneenpuoleisesta egokinaamisesta, annan katsoa. Myöhemmin kun palaan iltasadun parista, kysyn tunnelmia.
- No, kuka on pärjännyt parhaiten?
- Se vihreiden edustaja, poika vastaa.
- Vihreät eivät ole tässä mukana, tarkoitatko Kataista?
- Ei Katainen, vaan se toinen mies. Se iso. Se vaikuttaa pätevältä
- Ai Soini?
- Joo, just se Soini. Se puhuu kuin mufa. Että tämä tämä ja tämä ei toimi ja sitten se kertoo mitä pitää tehdä. Että jos ei järkipuhe auta niin järki on taottava.
Poika lyö sanojensa painoksi vielä nyrkillä kämmeneen.

- Jaa, mutta entä Portugali, pitäisikö heille nyt lainata rahaa? Vai antaa vaan mennä konkurssiin?
- Kyllä heitä varmaan pitää auttaa, poika aprikoi huolella. Vaikka ovatkin itse hoitaneet talouttaan huonosti. Silti pitää auttaa ainakin alkuun. Niinkuin opetellaan ajamaan pyörällä. Kun otetaan apupyörät pois, siinä on joku toinen tukemassa vähän matkaa. Kunnes oppii pysymään pystyssä itse.
- Niin, niin se taitaa kuule vähän olla.

Sitten alkaa Soini taas puhua ja pojan puhe keskeytyy. Silmät fokusoituvat ruutuun ja välillä hän jopa nyökkää, Soinin itsevarma ja yksinkertaistava tapa esittää asioita näyttää herättävän pojassa turvallisuuden tuntua. Hän saa vaikeatkin asiat näyttämään helpoilta.

- No, mutta kuka on ollut huonoin?
- Tuo vaalea nainen... Urpiainen.
- Kuinka niin?
- No kun se alkaa aina lörpöttelemään ja paasaamaan niin että muut joutuvat keskeyttämään. Sillä ikään kuin hirttää kaasu kiinni. Urpiaisella taitaa olla puheripuli.
- Entä Kiviniemi?
- Kyllä sekin ihan hyvin puhuu. Muttei niin selvästi kuin Soini.
- No mitäs tykkäät Kataisen violetista solmiosta?
- Se on kyllä hyvä. Yleensä niillä on vaan joku tummansininen. Tuo erottuu, se on aika rohkea.
- Entä mitä Portugalin kannattaisi nyt tehdä itse?
- Palkkoja täytyisi alentaa ja veroja nostaa.
Poika pitää kämmeniä vaakasuorassa edessään ja laskee vasenta kämmentään samalla nostaen oikeaa, kunnes ovat samassa tasossa. Ele on yksinkertainen ja tehokas, miljardit ja näiden kerrannaisvaikutukset vaan sekoittavat ihmisen.
- Menot ja tulot pitäisi saada balanssiin, hän jatkaa

Siihen on helppo yhtyä, vaikka koko aihe on laajuudessan ja moniulotteisuudessaan oikeasti uuvuttava. Poikakin haukottelee ja järkevänä toteaa, että täytyisi varmaan mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomenna kouluun. Toivottelenkin hyvää yötä ja esitän vielä viimeisen kysymyksen.
- Kukas noista olisi nyt sitten sopivin Suomen pääministeriksi? Kuka pärjäsi parhaiten?
- Njaa... kyllä se on se iso. Se pätevältä vaikuttava kaveri.
Iso kosketusnäyttö studiossa näyttää, että vaaliväittelyä seurannut Suomen kansa näki asian samoin.

Keväthanki sulavi, mätä joutsen povellansa

En ole erityisemmin kunnostautunut runollisin sanakääntein kirjoittamaan luonnon murroksista vuodenaikojemme kierrossa. Muut ovat siinä niin paljon parempia, mutta yritetäänpä, ihan vaikka terapeuttisessa mielessä.

Viides huhtikuuta 2011: luonto on ruma kuin sotavamma. Näyttää siltä, kuin luojamme olisi koko talven siivonnut, jokaisen nurkkamme vitivalkoiseksi. Ja työn vihdoin valmistuttua, sen kunniaksi vähän juhlinut ja kytkenyt vahingossa letkun imurin puhalluspuolelle. Maalaten maailman miljardilla oksenpätkällä sekä triljoonalla kuolleella havulla, naavalla ja kaarnansuikaleella. Niinkuin köyhä Jackson Pollock olisi maalannut, kaikkien muiden värien kuin musta, valkoinen ja ruskea loputtua.

Norja leskenlehti kasvaa jo tienvarrella, mutta kymmenen sentin paksuinen kerros hiekoitus-sepeliä tukahduttaa plantun alkuunsa. Etovan pientareen viimeistelee muutama puoliksi sulamaton suolakasa, tappaen kaiken elollisen alleensa. Ilmassa leijuu sama mädän orgaanisen aineen lemu, mikä syksyllä jäi kesken, elottoman kauden saapuessa leveysasteillemme. Mutta nyt on kevät!

Asvaltista roiskuva liete pinnoittaa tylsän yksiväriset automme maalipinnat hiekkapaperin tuntuisiksi ja kuivuneena täyttää keuhkomme murhaavalla pölyllä. Se naarmuttaa tuulilasia ja jumittaa jarrukengät sekä alkuun päästyään, syövyttää paperinohuet autonpellit puhki muutamassa vuodessa. Tunnen itseni nöyräksi, näin on Luoja siis tarkoittanutkin?

Kolmipäiväisen sumun hälvettyä, leikkivät auringonsäteet heijastuvat terassin katon pinnasta. Ikäänkuin kikattaen valon spektrissä. Sitten kun kattokasan viimeisetkin jäälohkareet sulavat, pääsemme raivaamaan romahtaneet rakenteet kaatopaikalle. Kevät on uudestisyntymisen aikaa!

Ja niemenkärjessä näkyy jo ensimmäinen joutsen, se poloinen joka ei tajunnut ajoissa lähteä, vaan jäätyi jaloistaan kiinni rantakivien väliin. Supikoira ei ole vielä vainunnut Herran suomaa antia, varmaan siitä syystä, että kevät on niin kylmä ettei edes raatoa mädännyttävä bakteerikanta ole päässyt vauhtiin. Mutta kohta on enää kylkiluut jäljellä, rantavedessä kuin rivi tiaroita, roikkuvat vesipisarat timantteinaan.

Sitten alkaa allergia-aika. Ensimmäisen viestin tuo pähkinä ja leppä, sitten nasaaliin konserttiin yhtyy koivu ja umpeenturvonneen nenän seuraksi saapuu lopulta vuotavat silmät, heinän käskemänä. Aaatsiiih! - kevään ääni laulattaa apteekin kassakonetta.

Kevät tietää myös ehkä jälleen kutsumattomia vieraita autotalliimme. Ehei... enpäs tarkoittanutkaan pääskysiä. Yhtenä keväänä, sulamisvesien aiheuttama tulva toi minulle nimittäin yllättävää paluupostia: omat kikkareeni likakaivosta, lattiakaivon kautta. Sanoin niille, että kuulkas veitikat, nyt olette kyllä eksyneet! Ja varovasti nostin hauraita rikkalapiolle ja viskasin tallin taakse, vaikka keväinen isänvaistoni sanoikin, että omia tulisi aina varjella.

Oi kuulkaa, arvoisa herrasväki! Elämme upeita aikoja, sillä hän joka kykenee nämä viikot masentumatta kulkemaan, saa kohta tarttua haravanvarteen. Siivota järjestykseen ja laittaa kuntoon kaiken, minkä luonto joka vuosi rikkoo: upeasti kumpuavat routavaurioiset tiet ja lumikuorman alle lyyhistyneet pressutallit. Ja naapurin rannasta löytyneestä laituristasi saa mitä parhainta saunapuuta. Kauppias hymyileekin rapullansa, kevät on kiitollisuuden aikaa.

Talvisin mietinkin aina, oliko Tatu Vanhanen sittenkin oikeassa, väittäessään että pohjoisen olosuhteet ovat jalostaneet älykkyyttämme. Mutta ei, kyllä se taitaa olla niin, että tänne jäivät vain ne, jotka eivät ymmärtäneet lähteä. Sillä kevät oli lupaus paremmasta. Joka vuosi.

Tarpeettomat, merkityksettömät ja näkymättömät

Time Magazinessa kerrotaan tsunaminjälkeisestä elämästä Japanissa. Vapaaehtoisauttajia ohjaavassa kohteessa on nuoria hakijoita, yllättäen kolme kertaa enemmän kuin kohde pystyy ottamaan. Moni palaa pettyneenä kotiin, onnekkaimmat jäävät väliaikaissuojiin ohjaamaan kodittomia vanhuksia päivittäiselle pesulleen.

Puhumme maasta, jossa uraa on pidetty elämän tärkeimpänä asiana - terveydenkin edellä. Uratikkailla on opittu käyttämään kyynärpäitä ja parhaimmille on kuulunut korkein palkka. Se on ollut sekä arvostetuinta että tavoitelluinta.

Paheksuen onkin viime vuosikymmenenä seurattu, kuinka kasvava osa nuorisosta, tuon sijasta valitseekin nyt väliaikaisia "roskatöitä", voidaakseen esimerkiksi matkustaa enemmän, tai ihan vaan harrastaa. Heitä kutsutaan freetereiksi, vapailijoiksi.

Hikikomoreiksi vuorostaan luokitellaan nuoria jotka eristäytyvät yhteiskunnasta, pimennettyihin huoneisiinsa jopa vuosiksi. Osa ei viitsi edes pukea, vaan työntävät ainoastaan kalpean ja alastoman kätensä ovenraosta. Tavoitellen neuvottomien vanhempien siihen laittamaa ruokalautasta.

Hikikomorit viettävät aikansa yksin, pääasiassa lukien, katsoen televisiota, pelaten tietokonepelejä tai selaten nettiä. Tietoteknisesti he ovat lahjakkaita mutta sosiaalisesti erakoituneita - heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, Suomeahan pidetään Pohjolan Japanina.

No, osa tuosta menee tietenkin murrosiän piikkiin, mutta takana piilee kyllä ongelmakin. Erakoituminen on yleensä yksisuuntainen liike; yli kolmekymppisiksi eristyksissä elävistä, harva palaa enää työ- ja seuraelämäämme.

Yksi japanilaisista vapaaehtoisista sanoo tuntevansa itsensä maanjäristyksen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään energiseksi. Ja tarpeelliseksi. Tähän asti yhteiskunta on tuntunut pyörivän omillaan ja erillään. Opiskelut on hoidettu, jottei vanhempia nolattaisi ja työt tehty, jotta on saanut hankittua viimeisimmät vempaimet. Mutta jossain vaiheessa elämää, tulee se hetki, jolloin tämä ei enää riitä.

He kysyvät nyt, mitä voivat tehdä maansa hyväksi? Moni aktivoituu poliittisesti, vaikkei ole koskaan aikaisemmin edes äänestänyt. Miksi olisivatkaan? Systeemiin ei voi vaikuttaa - mikään ei kuitenkaan muutu - ei voisi vähempää kiinnostaa. Japanissa on tavallista, että parlamentin jäsenillä on tiiviit yhteydet elinkeinoelämän terävimpään kärkeen. Ja että parlamenttiuran jälkeen, siirrytään korkeaan virkaan johonkin niistä yrityksistä, jonka kanssa oli päättäjänä tiiviissä yhteydessä (ilmiötä kutsutaan amakudariksi, taivaan lahjaksi). Joten vuosikymmenet vierivät, naamat ja puolueet ehkä vaihtuvat mutta sama suhmurointi jatkuu aina vaan... kuulostaako tutulta? Mainitsinko että Suomea pidetään Pohjolan Japanina?

Onko niin, että ainoastaan luonnonkatastrofin tai sodan jälkeen, ihminen näkee itsensä konkreettisesti tarpeelliseksi? Tuntee, että tekemisilläni on väliä ja maailma huonompi paikka, mikäli en ponnistele yhteisömme hyväksi?

Nuorisotyöttömyytemme on aivan järkyttävää luokkaa. Ja osalle se on jo valinta. He eristäytyvät mieluummin lankojen päähän, energiajuomatölkkeineen huoneisiinsa, alasvedetyin verhoin, kuin pakottavat itsensä sosiaalisesti hankaliin tilanteisiin, joissa pettymykset joutuu kohtaamaan kasvotusten, niin työelämässä kuin deittailussakin. Työ merkitsisi kyllä enemmän rahaa, mutta raha ei ilmeisesti merkitsekään kaikkea? Elämällä tulisi myös olla tarkoitus ja tekemisillä sekä mielipiteillä väliä. Itselleen olisi tärkeää, että pystyisi parantamaan pienen palan maailmaa.

Loppujen lopuksi asia on täysin looginen: mikäli täyteen ahdetussa maailmassamme ei tunnu olevan tilaa, tarvetta tai arvoa nuorten panokselle, nuoret rakentavat itselleen rinnakkaisen maailman - vaikka virtuaalisen, jossa näkyvät, edes aina statuspäivityksen tehtyään.

Kannustinloukku

Katsoessani maaliviivan jälkeen, hangen päällä makaavan poikani kiivaasti kohoavaa rintakehää, muistot tulvivat mieleeni. Niistä tuskaisista hiihtokisoista, joihin lapsena osallistuin. Isäni lauantai-aamu alkoi meidän suksien rituaalinomaisella voitelulla. Päihin tasoitettiin kolvilla paraffiinia, hiljaisin, täydellisin vedoin. Ja keskelle laitettiin liisteriä, erivärisistä purkeista, kelin mukaan. Lukiessaan ulkolämpömittaria ja säätiedotuksia, virne huulillaan, hän näytti hullulta tiedemieheltä.

Itse kisoista muistan vain rintakehän ja henkitorven kivut. Ja takaliukkaat sukset, olivathan ne tarkoitetut 10 kiloa painavammalle. Eli olisivat sopivat kolmen vuoden kuluttua, joten uusia ei ostettu. Metsälenkillä sydän hakkasi niin, että kellertävän numerolapun ruosteiset hakaneulat löivät tahtia, eikä henki kulkenut. Loppulenkki menikin tunnelinäöllä ja maalissa rojahdin pituuttani hankeen. Itkukin taisi välillä päästä mutta eihän sitä poskille jäätyneestä räästä erottanut.

Tänäkään päivänä en nauti liikunnasta, vaan joudun pakottamaan itseni siihen, jälkeenpäin toki tuntuu hyvältä. Sittemmin minut on diagnosoitu astmaattiseksi joten tehonpuute äärimmäisen rasituksen alla sai selityksensä.

Voidaan tietysti kysyä, miksi kerta toisensa jälkeen osallistuin? Ne muutamat hapettuneet lusikat olen tainnut heittää mäkeen, niiden alati herättämien ikävien muistojen takia. Uskon että osallistuin, koska isäni ihaili huippu-urheilijoita. Kun Lasse Virén tuli maaliin vuonna 1976 Montrealissa, isäni oli vähintään yhtä väsynyt. 10.000 metrin mukanajuokseminen vahvassa adrenaliinihuumassa, metrin päässä televisiosta, ei ole helppoa. Kerran joutuu sivullekin kaatumaan.

Hän oli silloin äärimmäisyyksien mies, laihduttikin niin radikaalein keinoin että tukka lähti - kaikki kuulemma kotiinpäin. Enää en ole varma, odottiko hän edes minulta mitään? Sillä hän oli luultavasti niin keskittynyt analysoimaan omaa kisa-strategiaansa, irtiottojaan sekä maitohapon kertymisiään. Mutta hiljaisuus jälkikäteen aiheutti sen, että uskoin pettäneeni hänen odotuksensa.

Oikeanlaatuinen lasten kannustaminen on vaikea asia. Pitäisi pystyä tukemaan luonnollista kunnianhimon toteuttamista mutta samalla vahvistamaan pelkän osallistumisen riemua. Iloitsemaan mukana menestyksestä mutta myös paikkaamaan rikkinäistä itsetuntoa sen jäädessä uupumaan. Ehkä tärkein on hallita itsensä, olen nähnyt isien loukatun ylpeyden aiheuttavan areenoiden laidoilla perin vastenmielisiä asioita; pienten sielujen polttomerkkaamista.

Tiedän myös, että joillakin on tapana kannustaa lapsiaan rahalla. Esimerkiksi sadalla eurolla hyvästä numerosta kokeissa. Itselleni ajatus on todella vieras. Ei tarvitse kuin miettiä miten aikuiset reagoivat samaan: korkeasti koulutetut bonus-johtajatkin oppivat hetkessä ne luovat oikotiet, jotka kasvattavat omaa tiliä tehokkaammin kuin vahvistavat yrityksen terveyttä. Hyväksynnän osoittaminen lompakolla, kertoo mielestäni lapselle, että tunteen voi myydä ja ostaa. Aito kehu tuntuu varmasti molemmista paremmalta.

Lapsi aavistaa äärimmäisen hyvin mitä häneltä odotetaan - ja lisää hiljaa mielessään kuvittelee. Jos kotona siis mitataan menestymistä rahalla, saa armottoman suorittajan. Ja jos isä kotona, silmät loistaen, kehuu naapurin Holgerin viinakestävyyttä, saa pojan joka tulee yrittämään Holgerin kolmen viikon ennätyksenkin lyömistä. Ollakseen isänsä silmissä paras.

Sillä ei silloin ole merkitystä, että Holger saa kymmenen vuotta myöhemmin aivoverenvuodon ja menettää puhekykynsä. Tai että toimiston Teho-Anja joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle 35-vuotiaana. Sillä meille on ominaista pyrkiä pikavoittoihin. Edes hetkeen vanhempiemme palkintokorokkeen korkeimmalla jakkaralla.

Kannattaa siis miettiä omia arvostuksiaan aika tarkkaan. Yhdellä harkitulla sanalla voi nimittäin pelastaa tasan saman verran kuin ajattelemattomuuttaan lausumattomalla pilata.

Mikä siinä ei naurata?

Kohentaakseni yleissivistystäni, päätin lopulta antaa periksi ja katsoa Munamiestä netistä - ei naurattanut vinkuva muna jakkaralla ei. Assosiaatio siihen Linnanmäellä kävelevään yltiöpositiiviseen plussapalleroon oli vahva, sehän sai selkäänsä. Olin lähinnä ymmälläni, tuostako Suomi on siis kohissut viime viikkoina? Mistä?!

Nuorempana minua nauratti suuresti Steve Martinin kreisikomediat. Eilen yritin lämmittää tuttavuutemme uusinnan avulla uudelleen. Ei enää onnistunut, koska Steve oli sietämätön. Juoni oli hölmö ja näyttelijät huonot... väkinäinen on oikea sana.

Tuskailin aikani ongelman kanssa; mikä piru siinä oli muuttunut? Mutta vaikka kuinka olisin halunnut, että elokuva, se ei taida olla mahdollista?

Romanttinen komediakaan ei enää kiinnosta, vaikka toisinaan kyllä yritän vaimoni vuoksi. Jo puolen tunnin jälkeen olen pidä tunkkisi-tilanteessa. Valmiina pomppimaan pystyyn ja haastamaan riitaa, vaikka pudonneesta popcornista, jotta pääsisin tilanteesta pois. Köyhän ilotytön ja miljonäärin välisen onnen kuvaaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta... epäuskottava on termiä mitä haen.

Onko realismi edes terveellistä? Nauruhan pidentää ikää ja romanttisuus avioliittoa. Kyllä lumelääkekin tutkitusti hyödyksi on, negatiivisuus taas ei. Sen tiedän, koska katson dokumentteja, parhaimmat jopa kahteen kertaan.

Elämä vaan tuntuu liian lyhyeltä, hukattavaksi epäloogiseen käsikirjoitukseen tai toivottoman näyttelijän kehittymisen seuraamiseen, kymmenen vuoden aikajänteellä. Ei kiitos, minä haluan priimaa ja heti. Tai sitten mieluummin jurotan.

Haluan tietää enemmän, ymmärtää paremmin. Fiktiivisen romanssihötön tapittaminen tuntuu syövän aikaa siltä. Mikä tekee minut kärsimättömäksi. Kaikki oleellinen tuntuu alati etenevän jossain muualla... sinänsä aika naurettavaa sanoisin.

Mikä sitten jaksaa kiinnostaa? Ohjelmissa mitä seuraan, kerrotaan usein ihmismielen pimeistä puolista, tieteen viimeisistä saavutuksista tai sotien syistä ja seurauksista. Jopa Idols-kilpailu tai nelituntinen jauhaava tennisottelu kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin useimmat Hollywood-elokuvat. Joiden Oscar-palkinnotkin ovat korkeintaan tae keskinkertaisuudesta... ei täysin paska.

Lukiessani kirjaa, Seppo Heikinheimon elämänkertaa (tottakai) Mätämunan muistelmat, nauroin hänen kertoessaan kuinka silloisessa työpaikassaan sanomalehdessä, oli palstojen tyhjien kohtien täyttöön, valmiita lyijyyn valettuja mietelauseita. Yhdessä lehdessä oli sitten kuolleen papin muistokirjoitus ja sen alle jääneeseen tilaan latoja oli laittanut seuraavan: "Loppuu se pahankin papin saarna".

Heikinheimohan sittemmin tappoi itsensä, yksi hänen luettelemistaan syistä oli ettei ykkössyöttö tenniksessä enää kulkenut. Meissä on aika paljon samaa.

Mustin sarkasmi ja raastavin ironia epäkorrektilla ajoituksella tai vasaralla peukaloonsa lyöneen kotinikkarin lannistunut lakonia, vinon linnunpöntön vieressä ja kivun kyynel silmäkulmassa - ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Ne sentään jaksavat vielä naurattaa... kuinka tässä näin kävi?

Niin fyysinen kuin henkinen makuaistimme kehittyy iän myötä. Arkemme asioissa tulee esille niin paljon uusia vivahteita, ettei tahdo makunystyrät enää pystyä erottelemaan. Spontaani nauraminen ei enää irtoa yhtä vaivattomasti. Nuorempana oli paljon yksinkertaisempaa, hauska oli hauskaa ja surullinen surullista. Nyt ne ovat yin ja yang, molemmissa reilu pala toista. Ja elämän ymmärrykseen liittyy niin paljon vastuuta, kolikkoihin puolia ja olemiseen syviä ulottuvuuksia, että välillä tuntee niihin hukkuvansa. Muttei se saisi maksaa naurua.

Näyttävä showpaini

Mitä me teemme kaikilla näillä hampaattomilla instituuteilla ja komissioilla? Joiden rahoittajat kirjoittavat omien laatusertifikaattiensa vaatimukset ja tarkastajatkin tulevat omasta tallista. Mukamastutkivan ja -sanktioivan järjestelmän ainoana tarkoituksena lienee tavallisen tallaajan suojeleminen itseltään. Tunteilta ja totuuksilta joita ei panikoimatta osaa käsitellä.

Itse asiassa irrationaalinen pelko on ominaisuus joka on tuonut meidät näinkin pitkälle. Suomessakin ihmiset säikähtävät edelleen hämähäkkejä, vaikka tarvetta ei näillä leveysasteilla ole. Muttei itsesuojeluvaisto haitaksikaan ole.

Keskellä käsittämätöntä tsunamitragediaa, Fukushimassa ensimmäisenä räjähtäneen reaktorirakennuksen paljas ranka näyttää kakkosnelosista tehdyltä, ohuiden seinälevyjen lähdettyä maata kiertävälle radalle. Vaikka vauhkoille on vakuutettu, ettei ydinvoimala voi räjähtää. Venäjällä tosin ei ehkä voikaan, sillä rakennukset ovat liian harvat jotta pääsisi tarvittavaa painetta syntymään. Yhden tv:stä näkemäni seinät olivat käyrästä aaltopellistä - ihan tässä meidän naapurissa.

Tuhat vuotta vanhoissa japanilaisissa maalauksissa on taivaisiin ylettyviä aaltoja joiden vaahtoiset harjat vyöryvät päälle, kuin Jumalan tuhat käyrää sormea. Tyynenmeren alueella hakeudutaankin pitkälle vuoriston luoliin, maan vavahdellessa. Ja meren paetessa, juostaan vastakkaiseen suuntaan, sinne minne eläimetkin. Pelon reaktiota totellaan vaistomaisesti, onhan se perustava osa evoluutiotamme.

Tsunamitiheimmällä alueella on liuta ydinvoimaloita vailla tsunamikestävyyttä, surkeilla varajärjestelmillä. Miten se on mahdollista? Suomen STUK:kin on ollut täysin tietoinen riskistä vuosikymmeniä. Sen johtaja Jukka Laaksosen mukaan, eri maissa on yksinkertaisesti eri kulttuureja. Kuitenkin ongelma ja sen seuraukset ovat globaaleja. Siksi varmaan perustettiinkin IAEA, kansainvälinen atomienergiajärjestö. Edistämään mm. säteilyturvallisuutta.

Minulle selviää, että aluekonttori sijaitsee Tokiossa ja järjestön pääjohtajana toimii japanilainen Yukiya Amano. No, hampaattomuus heikkoa japanilaista ydinenergiaturvallisuutta kohtaan on sillä selitetty. Samoin heikko lausuntojen painoarvo muita maita kohtaan. Tämänhetkisiä kriisivoimaloita pyörittää TEPCO-yhtiö, joka oli tapetilla muutama vuosi sitten, voimaloidensa turvallisuuspuutteiden järjestelmällisestä pimittämisestä. Muistan kuinka mustapukuiset johtajat pakotettiin päät painuksissa itkunsekaiseen julkiseen anteeksipyyntöön. Ja ilmeisesti asia oli sillä hoidettu, nyyhkykohtauksella rauhoitettiin kansaa, uskomaan parannukseen. Vaikka oikeasti vain hätyyteltiin väliaikaisesti kimpusta, häiritsemästä kullanhuuhdontaa radioaktiivisesta vedestä. Huojuvilla puutelineillä ja puoli vuosisataa vanhoilla vaskipannuilla.

Ihmettelen suuresti heitä, jotka uskovat viranomaisten - teollisuudelta saamia - tiedotteita ja vakuutteluja. Yksinkertaisimpien ajatusradat jämähtävät meilläkin siihen, ettei Suomessa ole maanjäristyksiä saati tsunameja. Seuraava onnettomuus on tuskin kulultaan identtinen, tullaanhan nyt kiinnittämään erityishuomiota varasähköjärjestelmiin. Mutta öljyvahingosta Suomenlahdella, joka tukkisi Loviisan voimaloiden jäähdytysjärjestelmän kokonaan, puhutaan edelleen hyvin hiljaa.

Koska sopivasti viriteltyjä taulukoita ja myötämielisiä graafeja pystyy tutkimusinstituuteilta helposti ostamaan, epäluuloisuuteni tekee minusta valppaan. Pelkoni on terve.

Ydinenergiateollisuus tarvitsisi - omaksikin edukseen - itseään ilkeämmän sparraajan. Kansainvälisen, byrokratiabrutaalin poliisin, joka vie tarvittaessa ajoluvan kuin holtittomalta ja näsäviisaalta räkänokalta. Laajavaltuuksinen valvontajoukko voisi koostua ydinteollisuuden törkeästi irtisanomisista insinööreistä, muutamasta ekoterroristista ja säteilyyn kuolleen omaisesta, miljoonasakotukseen perustuvalla tulospalkkauksella. Saataisiin motivaatiotaso ja henkinen vire meitä kaikkia hyödyttävälle tasolle.

Sillä tällä hetkellä sparraajana on nyrkkeilijän oma veli. Ja niinkuin showpainissa, iskut ovat kyllä näyttäviä mutta niissä ei ole painoa takana.

Kalsarit vohvelirautaan

1950-luvun tulevaisuuden ennuste on lähellä toteutumistaan, kenenkään ei tarvitse enää kokata ja sotata. Kaikki tarvitsemamme saadaan kohta pienestä synteettisestä ravintopilleristä. Ruoasta on tullut välttämätön paha ja sen valmistuksesta rasittava rutiini. Elintaso on jotain muuta.

Ilkeänpuoleinen teoriani on, että talo ja auto näkyvät naapurille asti, eineslaatikko ei; näkymättömän elintason kanssa nuukaillaan jotta näkyvään olisi varaa. Unohtamatta että toisessa äärilaidassa on ihmisiä joilla ei kertakaikkiaan ole valinnanvaraa.

Niin tai näin, kauppojen hyllyiltä löytyy sitä, mitä eniten menee. Ja elintarviketeollisuus on tietenkin opportunistinen, mikäli mansikan voi menekin kärsimättä korvata aromilla, se toki tehdään. Se on helpompaa ja se on halvempaa. Ja kuluttajan terveys on kuluttajan vastuulla.

Eikä tuotekehittelijöitä voi kekseliäisyyden puutteesta moittia. Markkinoilla oli vielä taannoin puuvillaa sisältäneitä lihapullia ja pesuaineista kielletyt fosfaatit löytyvät nyt leivänpäällisistämme. Energiajuomissa on alunperin sonnin spermasta eristettyä tauriinia ja limsoissa aspartyylifenyylialaniinimetyyliesteriä, eli mm. Yhdysvalloissa (!) kiellettyä aspartaamia. Näihin verrattuna vohveliraudassa paistetut, elinkaarensa päähän tulleet munamaitoiset kalsarit, kuulostavat suoranaiselta omavarais-ekologiselta terveysherkulta. Ravintokuitu kuin ravintokuitu, kuten elintarviketeollisuuden tiedottaja kasvikunnan puuvillaa lihapullissa puolusteli... jep, jep, suurin kina syntyy varmaan niistä rapeista saumoista...

Paljon parjattu natriumglutamaatti on väistymässä, koska sitä sisältävät tuotteet alkoivat jäämään hyllyihin. Nyt monessa tuotteessa on, ikäänkuin samaisen tuotekehityksen laatuleimana, maininta sen puuttumisesta. Vaikka kuluttajien boikotti sen aikaan sai.

Kyllä me pystymme monen muunkin lisäaineen häätämään. Mutta se vaatii määrätietoisuutta. Ruoan statuksen palauttamista, jonain muuna kuin välttämättömänä polttoaineena joka ainoastaan estää pyörtyilemästä pitkin päivää. Oikeat maut ja nautinnot tulisi opettaa keholle uudestaan, pojimmiltaan keho kyllä tietää, siksi se hylkii synteettisiä. Tarkkailkaapa ulosteitanne.

Kouluissa ruoka tulisi nähdä osana kasvatusta, mutta niin kauan kuin kouluannos voi olla halvempi kuin vankila-annos, lienee turha odottaa että lapset arvostaisivat kehoaan yhtään sen korkeammalle? Joten kotona ruoan on oltava hyvää, jotta kouluissa sitten nirsoilevat, kun eteen tulee kylmää ja ravintoköyhää mautonta moskaa. Ehkä sitten jonain päivänä jopa palauttavat ala-arvoisen ravintola-annoksenkin, eivätkä vaan korvat luimussa kahteen kertaan niele ja kokkia päälle kiittele. Ruoan pyhyys ei tarkoita sitä, että syödään vaikka homeista, vaan että arvostetaan sen hienoa alkuperää, puhtautta ja jumalallista makua. Vanha kansa söi eloon jäädäkseen joten uskon kyllä heidän ymmärtävän ettei kannata syödä kuollakseen.

Voisikin olla hyvä istua lasten kanssaan alas ja keskustella mitä lisäaineet ovat. Mutta se edellyttää että edes vanhemmat tietävät. Wikipediasta löytyy printattava lista, josta luen että esimerkiksi E433 on polyoksietyleenisorbitaanimono-oleaatti (polysorbaatti 80): elintarvikkeiden nonioninen pinta-aktiivinen aine jonka tiedetään aiheuttavan mm. maksan ja munuaisten vajaatoimintaa, keuhkotoiminnan huononemista, trombosytopeniaa ja askiteksen hengenvaarallista oireyhtymä, sikarokote Pandremixin ainesosa sekä ravintolisä E-Ferolin, joka aiheutti 38 keskoslapsen kuoleman vuonna 1984 USA:ssa. Tämän jälkeen voitaisiin yhdessä miettiä haluaako joku edelleen syödä sitä, vai sovitaanko ettei enää osteta? Lapset ovat mitä parhaimpia kyttääjiä.

Tällä hetkellä jokainen meistä syö lisäaineita viisi kiloa vuodessa. Ruokaamme laitetaan jopa eläinruoissa kiellettyjä aineita. Ai, miten se on mahdollista? No, koska eläimen ei voi odottaa lukevan sisällysluetteloa ja näin ymmärtävän mitä suostuu syömään.

Se kertoo asiasta kaiken oleellisen.

Peruskosto on suloinen

Perussuomalaisten kannatusluvut ovat hurjat. Muutamassa vuodessa he tulivat SDP:n rinnalle. Toisella on sadan vuoden kiistattomat näytöt ja toiseen on ladattu toiveita ainakin tälle vuosisadalle.

Kyseessä onkin toivoliike. Viimeisin vaalikausi oli tavallisen äänestäjän näkökulmasta kuin herätys painajaiseen. "Maksullisella arvovaltavaikuttamisella" on kaikessa hiljaisuudessa vaikutettu systemaattisesti eduskunnan ja hallituksen kokoonpanoon vuosikymmenien ajan, mikä vei monelta lopullisesti lapsellisen uskonsa kansanvaltaan. Vaikkei vaalirahoittaminen ole laitonta, se tarkoittaa käytännössä, että rikas pystyy ajamaan etujaan paremmin kuin köyhä. Vaalijärjestelmämme ei siis takaakaan jokaiselle yhtäläistä vaikutusmahdollisuutta. Sen ääneen sanominen tuntuu olevan todella vaikeaa. Toivon että koulujemme oppikirjojen tekstejä korjataan pikaisesti, ettei oppilaille enää synny asiasta väärää mielikuvaa. Harhaluulo on yksi sitkeimmistä, jo antiikin Ateenassa osa yhteiskunnasta suljettiin päätösvallan ulkopuolelle: naiset, alle 20-vuotiaat ja orjat, sekä Ateenaan muualta muuttaneet, eli metoikit - aikansa mamut.

Suomenkin kansa näkee nyt ahneita salaliittoja kaikkialla. Asuntojen hinnat ovat kaksinkertaistuneet lyhyessä ajassa, ovatko rakennusliikkeet kenties olleet aktiivisia rahoittajia? Entä ovatko heidän korkeat neliöhintansa myös kuluttajia lainoittavien pankkien intressissä? Onko mutualistisen synergian luomaa konsensusta ja näiden win-winiä? Häh?

Ruuan hinta on myös ennätyskorkealla, ketkä istuvat keskusliikkeiden johdossa? Tukien alkuperää säätiöiden kautta häivyttäneitä ministerintekijöitä? Miten kahvipaketti voi maksaa sentilleen saman verran eri ketjuihin kuuluvissa kaupoissa? Entä miten saksalainen ketju onnistuu myymään kaiken kolmanneksen halvemmalla?

Miten voi olla - ylituotantoa tai alituotantoa - aina sähkön hinta nousee? Entä bensa? Kuinka on mahdollista että joka vuosi loma-aikaan tulee hintapiikki, ja kaikilla monikansallisilla yhtiöillä samaan aikaan? Eteläisellä pallonpuoliskollahan on silloin talvi, tasoittamassa "kulutushuippua". Entä onko perää, että kapinallisketjutkin ovat bulvaanien kautta isojen öljy-yhtiöiden yhteisomistuksessa? Jolloin ne muutamat protestiroposetkin rullaavat lopulta samoihin taskuihin.

Asvalttikartelli, paperikartelli, puunhankintakartelli, rakennuskartelli, kemikaalikartelli, sähkökartelli ja teräskartelli. Epäilyt ja tuomiot vyöryvät päälle. Tuntuu siltä että kuormastamme ahmitaan jatkuvalla syötöllä alhaalta päin. Kuorman pinta näyttää hyvältä mutta sen taso alenee mystisesti.

Seuraavassa lauseessa vaalirahoitetut peräänkuuluttavat kansalaisilta vuorostaan lainkuuliaisuutta, veronmaksuhalukkuutta ja kriisiaikoina venymistä. Ei sen jälkeen vaalivoittoon mitään näyttöjä tarvita! Riittää että kaivetaan kunnallisen päätöksenteon laitamilta, muutama ennennäkemätön naama, kulmikkaalla - siis ei-sulavalla - ulosannilla. Populistin mansikkamaa on sellainen johon kaikki muut ovat tehneet tarpeensa. Siellä tuore planttu itää parhaiten, kunhan kykenee aikansa hajussa seisomaan.

Pyramidihuijauksenkin kaksi jalkaa ovat toivo ja epätoivo. Molemmista sataa pyörittäjän laariin; toivossa tulevasta ja menneen synnyttämässä epätoivossa, realiteetit ovat toissijaisia. Omienkaan kannattajien uskosta liikkeensä todelliseen laatuun kertokoon se, että vain pieni osa PS:n kannattajista voisi kuvitella omaa johtajaansa Timo Soinia pääministerinä.

PS tulee olemaan väliaikainen vaihe, joka saa olla vaikka nykyistä huonompi, kunhan kosto vanhaa valtaa kohtaan toteutuu. Silti väärän toivon herättäminen voi olla kohtalokasta, sillä kusetetun silmä on, sattuneista syistä, jatkossa yliherkkä juuri virtsalle. Hallitusvastuussa persujen tuleekin palauttaa palvelut syrjäkylille aika pian sekä laskea työttömyyttä ja vähän äkkiä.

Sillä tulevaisuuden on parempi olla hyvä tai sitten siitä tulee todella huono.

Ady Gilin uppoaminen

Seuraan tarkasti 11-vuotiaan poikani ilmeitä, hänen purressa hermostuneesti sormenpäitään. Katsomme Valassotaa, eläinaktivisteista kertovaa ohjelmaa, jotka toiminnallaan yrittävät estää japanilaisten valaanpyynnin. Aktivistien pienemmästä pika-aluksesta on loppunut polttoaine ja se kelluu liki toimintakyvyttömänä. Japanilaisten harppuuna-alus Shonan Maru 2 ohittaa heidät läheltä ja poistuu horisonttia kohden. Silloin Ady Gilin miehistö menee kannelle, venyttelemään jalkojaan. Vähän ajan päästä yli kymmenen kertaa isompi harppuuna-alus ilmestyy uudelleen kuin tyhjästä. Noin 50 metrin päässä se tekee yhtäkkiä koukkauksen kohti ja murskaa lasikuituisen Ady Gilin teräksisen keulansa alle. Kuolonuhreilta vältytään vain satumaisella tuurilla. Ady Gil alkaa upota.

Kumpikaan meistä ei sano hetkeen sanaakaan. Itse olen osin tarkoituksella hiljaa, haluan nähdä poikani reaktion neitseellisenä. Seuraavassa kuvassa japanilainen ministeri syyttää tapahtuneesta aktivisteja, jolloin poikani suunpielet kiristyvät ja otsa menee kurttuun. Kyllä hän näki.

Hänen oikeudentajunsa on vahva ja sen muodostumisen seuraaminen äärimmäisen kiinnostavaa. Kamppailen tosin jatkuvasti itseni kanssa, kuinka paljon vaikutan sen kehittymisen suuntaan. En halua kouluttaa hänestä minkään ideologian soturia, vaan että hän valitsee suuntansa ja tiedostavuutensa asteen itse. Kirjastosta lainaamamme kirja ydinvoimastakin oli tieteellisen neutraali. Silti hän takertui heti ydinjätteeseen jonka hänen huolekseen jätämme. Tiedän hyvin, että saatan muutaman vuoden kuluttua joutua perustelemaan yhtä sun toista, kuten railakasta naudanlihansyöntiäni sekä talomme huoletonta lämmittämistä aineella joka kohta loppuu kesken. Sittenhän yritän tai muutun, hyvä kasvatus on kaksisuuntainen.

Hänen kysyessä kantaani eri asioihin, vastaan rehellisesti - siinä mielessä tietysti vaikutan häneenkin. Minun on väitetty aivopeseväni lapseni, millä kai tarkoitetaan että siirrän heille omia arvojani. Se on saanut minua tarkkailemaan itseäni ja miettimään koko mekanismia - ja hyvä niin. Mutta mitä voisin tehdä toisin? Valehdella oma kantani, kieltää lainaamasta joitain kirjoja tai pimittää tiettyjä luonto-ohjelmia? En pysty. Jos aivoja kerta pestään, suosin kirjopyykkiä. Ja jos värjää niin värjää.

Japanilaiset väittävät pyytävänsä valaita ainoastaan tutkimustarkoitukseen, mutta helikopterin kuva näyttää aluksen joka pystyy viipaloimaan ja pakkaamaan ruuaksi joka päivä kymmenen valasta, jotka pyydetään viiden harppuna-aluksen voimin. Valaiden vointia aiotaan siis tutkia niin perusteellisesti että viimeinenkin kuolee?

Poikani kuvaa japanilaisista uhanalaisten eläinten tappajina, täydentää heidän hölmöt tv-kilpailuohjelmansa. Joissa yksi kilpailija saattaa liukastua öljyttyyn puomiin ja lyödä kiveksensä, jolloin muut kaakattavat kuorossa ja heittävät tätä kananmunilla kunnes tippuu allaolevaan liejuun. Yritän selittää etteivät kaikki japanilaiset ole samanlaisia mutta pelkään ettei hän tule koskaan katsomaan heitä kunnioittaen. Sekin olisi korjattavissa, Japanin hallitus voisi ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lopettaa valaanpyynnin. Siis aikuisten oikeasti lopettaa.

Ja mikäli YK:n intressissä olisi olla vakuuttava, he määräisivät pyynnistä sellaiset sanktiot että se loppuisi. Minä en aio pojalleni selitellä ja myötäillä maailmanjärjestön munattomuutta tai rahajäykisteistä selkäranka. Kerron niinkuin asia mielestäni on, Japani maksaa 19,63 % YK:n rahoituksesta ja tekee mitä lystää.

Kumpikaan meistä ei ainakaan aio leikkiä ettemme näe mitään. Ja koska mikään ei muuten muutu, meille ei jää kuin ymmärrys ja kunnioitus vapaaehtoisia aktivisteja kohtaan. Mitä arvoihin tulee ne muodostuvatkin pääasiassa kokemalla, ei perimällä.

Hakemalla "Ady Gil crash" Youtubesta, jokainen voi muodostaa tapahtumasta oman mielipiteensä. Se on parempi niin.

Mistä uusi piikki lihaan?

Minua huolestuttaa. Suomessa on aina tarvittu joku ulkoinen uhka mitä vastaan ryhmittäytyä. Muuten ei oikein osata olla, vaan ruvetaan ennenpitkää kyttäämään naapurin tekemisiä. Miettimään, mitä juonia se punookaan meidän henkiseksi tai taloudelliseksi kukistamiseksi. Kuvittelun kiihtyvä kierre, yhdistettynä veren korkeaan alkoholipitoisuuteen ja matalaan sokeriin, on johtanut lukuisiin verilöylyihin.

Kostopohjaa löytyy. Suomen kansan riistoa pursuavassa historiassa, meitä on pakotettu milloin mihinkin. Ja kuten tiedetään, ei kieltolakikaan mikään menestystarina ollut. Porukka joi avoimen uhmakkaasti vaikka vernissaa. Tämä väärinkohdelluilta talonpojilta peritty jukuripäisyys elää meissä vahvana tänäkin päivänä.

Mutta mistä tämä kansa aikoo ammentaa kollektiivisen harmistumisen aiheensa tästä eteenpäin? Mitä meille oikein tapahtuu, jos uutta kohdetta esimerkiksi pakkoruotsin tai EU-jäsenmaksujen jälkeen ei löydykään? Irtaantuminen unionista olisi sinänsä kyllä luontevaa, eihän yhteistyö ole koskaan ollut meidän juttumme. Siksihän meidät tunnetaankin "management by perkeleeestä"; suurin karjuu ja muut tottelevat. Ja Nokian raivoisa kehittyminen johtui yksinomaan siitä, ettei ruotsalaiselle LM Ericssonille kertakaikkiaan saanut hävitä. Tai olisi joutunut tekemään härmäläisen harakirin. Eli juomaan itsensä kiljusta tolkuttomaksi ja horjahtamaan sarkapalttoo pöllyten, ylösalaisten äestinpiikkien päälle.

Kalvava aavistus, toisten pomminvarmasta pahansuopuudesta ja ansaitsemattomasta tuurista, on vienyt meitä turvallisesti tasatyöntöä eteenpäin vuosisatoja. Tähän asti syy on aina löytynyt. Ensin kukistettiin yksilön integriteettiä sukupolvia vainonnut kylmä naurispuuro, sitten uhmattiin eläimeensekaantumiskieltoa. Omana elinaikanani, raivon on saanut tuta mm. sellaiset kohtuuttomuudet kuin auton turvavyö ja keskiolut. Niihin tosimies ei enää sekaantunutkaan.

Muualla maailmassa sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Meillä se tarvitaan Seppo Rädyn viemiseksi teatteriin. Kaiken uuden foobinen vastustaminen pidetäänkin jämerän miehen merkkinä, ettei pysty höynäyttämään mihinkään kotkotuksiin.

Ensisijaisena pontimena onkin mahdollisen nolostumisen välttäminen. Jolloin halutaan aina ensin varmistua siitä, miten lauman muut miehet asiaan suhtautuvat. Tästä syystä, ensireaktiona on aina epäluuloinen ja kovaääninen arvosteleminen. Johon muut miehet sitten - oma kanta varmistuneena - homogeenisesti mölisten yhtyvät.

Otamme toisistamme myös lakkaamatta mittaa, erilaisin ruumiillisin suorituksin. Esimerkiksi, jos kaksi miestä lähtee rinnakkain nousemaan kukkulaa ja toinen hengästyy, tämä korjaa uhkaavaa noloutta rytmittämällä hengityksensä väkisin liian hitaaksi, vaikka osa hapentarpeesta jääkin tyydyttämättä. Jolloin kengännauhat täytyy sitoa uudestaan mäen puolivälissä, tai värjäytyisi ruskainen kivikko vielä ylpeästä verestäkin. Joten seuraavan kerran kun näette tyhjäkatseisen miehen voitelevan ylämäessä polvillaan suksiaan, kyse ei suinkaan ole huonosta pidosta, vaan perisuomalaisesta tavasta säilyttää kasvonsa.

Yhtä perisuomalaista on, defensiivistä ja mölisevää uhmakautta seuraava vääjäämätön katkera alistuminen: pikkuhiljaa turvavyön käyttökin vakiintui ja harva vihaa enää silmittömästi digikameraa. Tämä johtuu siitä, että osa miehistä kokeilee joka tapauksessa uutuuksia salaa, ja aina joku "hinttari" narahtaa. Jolloin narauttaja, puolitukehduttavien räkänaurujen jälkeen, havahtuu hetkessä siihen, että on mahdollisesti jäänyt jostain paitsi, tai peräti huijattu... hänen pahat epäilyksensä olivat siis olleet oikeassa koko ajan!

Seuraus näkyy heti kaupassa, padotetun tarpeen aiheuttamana äkillisenä myyntipiikkinä. Ja sitten "tarpeettoman rakkineen" käyttö leviää kulovalkean tavoin. Lopulta, sosiaaliformaattimme luontevana päätöksenä, nauramme kivikautisen filmikameran käyttäjille.

Sellainen on kollektiivisuutemme.

Kerberos 4.3 Home Edition

- Parasta meillä on se, että meillä on täällä kotona oma käytönvalvoja, sanoi vanhempi poikani mietteliäästi. Lukien samalla Aku Ankkaa, keksinmuruset suupielistä sinkoen.

Kyllä lämmitti. On sitä sentään selitetty ja sen eteen juostukin. Hylätty ruohonleikkuri ulvomaan pihalle, sillä aikaa kun isi kipaisee tietokoneelle syöttämään nettiselaimeen käytönvalvojan salasanansa. Sillä aikaa lapset katsovat aina toiseen suuntaan, mitä nyt nuorempi yrittää vähän salaa kurkkia. Vanhempaa poikaa ei kiinnosta, hän ei edes halua tietää mikä se on. Niin kauan kuin palvelu pelaa.

Ymmärsin että hän ei halua vielä ottaa täyttä vastuuta siitä, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. On paljon helpompaa kun välissä on automaattinen suodin, joka päättää asiasta hänen puolestaan. Hän luottaa siis siihen, että me tiedämme mitä teemme ja että toimimme hänen parhaakseen - vanhemmuudessa on siis palkintojakin?!

Kun toimii puskurina, on tottunut siihen että iskuja tulee, niin kodin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Kuten tiedetään, pahiksen rooliin jumiudutaan, niinkuin Åke Lindman suomifilmeissä. Joten niinä harvoina hetkinä kun näkee, että otettuja mustelmia myös arvostetaan, kannattaa pysäyttää ajan ja maistaa tunnetta piiiiiitkään...

Tiedän toki, että hänen ikätoverinsa pelaavat jo täysrealistista Call of Duty-sotapeliä ja häntä nuoremmatkin kahlaavat umpimähkään YouTubea - ihan sama. Kun hän kertoi asiasta, kysyin haluaisiko hän sitten pelata sotapelejä? Vastaus oli kielteinen mutta tiedän toki, että vailla rajoituksia hän olisi kuitenkin varmasti kokeillut.

Googleen hänellä ei ole vielä asiaa, ilman että jompikumpi vanhemmista on koneella mukana. Silloin kirjaudutaan koneelle aikuisen profiililla, niin ei tarvitse koko ajan syöttää jokaista poikkeusta hyväksyvää salasanaa. Katson mieluummin, että olen itse vieressä hänen hakiessa tietoa jostain vaikeasta termistä ja kone kysyy: "Tarkoititko: nekrofilia?". Oikealla näkyy sivuhaut ja vasemmalla kuva- ja videohaut. Kysymys kuuluu, olisiko hän yksinään koneella siirtynyt eteenpäin vai taaksepäin?

Enkä aio edes vaivata päätäni sillä, kuinka haitallista sotapelien pelaaminen on 11-vuotiaan psyykelle. Minulle riittää ettei se ole tarpeellista. Ja mitä tiedonhakuun tulee, niin onhan meillä Isipedia. Jonka tietoja ei ole tieteellisesti tarkistettu, joten ovat välillä sekä puutteellisia että keskeneräisiä. Toisinaan ne eivät mene tarkoituksella aivan aiheen ytimeen asti ja välillä niissä on suoranaisia valheita. Sellainen valta käytönvalvojalla on.

Toimessani nykypäivän Kerberoksena - palomuurin portinvartijana - minua ohjaa lapsiltani kautta rantain urkitut hajanaiset tietofragmentit, oma vajavainen psykologian tietotasoni sekä ihan puhdas intuitio - suomeksi sanottuna siis pelkkä mutu-tuntuma. Koska absoluuttista totuutta ei ole, emme ole vanhempina keksineet parempaakaan keinoa.

Hyvä usko olisi tietysti yksi vaihtoehto: ei jaksa koko ajan valvoa, kyllä ne handlaavat sen ja kysyvät sitten jos kysyttävää on. Mikä toimisi ehkä muuten, paitsi että lapsissa on sellainen mekanismi, että hekin haluavat suojella vanhempiaan järkytyksiltä - jätinhän minäkin kauheimmat asiat aikoinaan kertomatta.

Ja sosiaalinen tarkkailu se vasta huono vaihtoehto onkin; seurataan miten toiset toimivat näissä tilanteissa. Ensinnäkin lapset liiottelevat keskenään, mitä saavat kotona tehdä ja sitten omat lapset laittavat vielä vähän lisää. Vastapainona vanhemmat sitten esittävät, keskinäisissä vertailuissaan, tiukempia kuin todellisuudessa ovat. Ja kertomukset eivät yksinkertaisesti täsmää.

Oikean kokonaiskuvan rakentamiseksi, meille jää siis maaninen tietojen urkkiminen, petollinen rivien välistä lukeminen, sekä näistä johtuva vainoharhainen päättely ja ylisuojelun mahdollisuus. Olkoon sitten niin.