Katsoessani maaliviivan jälkeen, hangen päällä makaavan poikani kiivaasti kohoavaa rintakehää, muistot tulvivat mieleeni. Niistä tuskaisista hiihtokisoista, joihin lapsena osallistuin. Isäni lauantai-aamu alkoi meidän suksien rituaalinomaisella voitelulla. Päihin tasoitettiin kolvilla paraffiinia, hiljaisin, täydellisin vedoin. Ja keskelle laitettiin liisteriä, erivärisistä purkeista, kelin mukaan. Lukiessaan ulkolämpömittaria ja säätiedotuksia, virne huulillaan, hän näytti hullulta tiedemieheltä.
Itse kisoista muistan vain rintakehän ja henkitorven kivut. Ja takaliukkaat sukset, olivathan ne tarkoitetut 10 kiloa painavammalle. Eli olisivat sopivat kolmen vuoden kuluttua, joten uusia ei ostettu. Metsälenkillä sydän hakkasi niin, että kellertävän numerolapun ruosteiset hakaneulat löivät tahtia, eikä henki kulkenut. Loppulenkki menikin tunnelinäöllä ja maalissa rojahdin pituuttani hankeen. Itkukin taisi välillä päästä mutta eihän sitä poskille jäätyneestä räästä erottanut.
Tänäkään päivänä en nauti liikunnasta, vaan joudun pakottamaan itseni siihen, jälkeenpäin toki tuntuu hyvältä. Sittemmin minut on diagnosoitu astmaattiseksi joten tehonpuute äärimmäisen rasituksen alla sai selityksensä.
Voidaan tietysti kysyä, miksi kerta toisensa jälkeen osallistuin? Ne muutamat hapettuneet lusikat olen tainnut heittää mäkeen, niiden alati herättämien ikävien muistojen takia. Uskon että osallistuin, koska isäni ihaili huippu-urheilijoita. Kun Lasse Virén tuli maaliin vuonna 1976 Montrealissa, isäni oli vähintään yhtä väsynyt. 10.000 metrin mukanajuokseminen vahvassa adrenaliinihuumassa, metrin päässä televisiosta, ei ole helppoa. Kerran joutuu sivullekin kaatumaan.
Hän oli silloin äärimmäisyyksien mies, laihduttikin niin radikaalein keinoin että tukka lähti - kaikki kuulemma kotiinpäin. Enää en ole varma, odottiko hän edes minulta mitään? Sillä hän oli luultavasti niin keskittynyt analysoimaan omaa kisa-strategiaansa, irtiottojaan sekä maitohapon kertymisiään. Mutta hiljaisuus jälkikäteen aiheutti sen, että uskoin pettäneeni hänen odotuksensa.
Oikeanlaatuinen lasten kannustaminen on vaikea asia. Pitäisi pystyä tukemaan luonnollista kunnianhimon toteuttamista mutta samalla vahvistamaan pelkän osallistumisen riemua. Iloitsemaan mukana menestyksestä mutta myös paikkaamaan rikkinäistä itsetuntoa sen jäädessä uupumaan. Ehkä tärkein on hallita itsensä, olen nähnyt isien loukatun ylpeyden aiheuttavan areenoiden laidoilla perin vastenmielisiä asioita; pienten sielujen polttomerkkaamista.
Tiedän myös, että joillakin on tapana kannustaa lapsiaan rahalla. Esimerkiksi sadalla eurolla hyvästä numerosta kokeissa. Itselleni ajatus on todella vieras. Ei tarvitse kuin miettiä miten aikuiset reagoivat samaan: korkeasti koulutetut bonus-johtajatkin oppivat hetkessä ne luovat oikotiet, jotka kasvattavat omaa tiliä tehokkaammin kuin vahvistavat yrityksen terveyttä. Hyväksynnän osoittaminen lompakolla, kertoo mielestäni lapselle, että tunteen voi myydä ja ostaa. Aito kehu tuntuu varmasti molemmista paremmalta.
Lapsi aavistaa äärimmäisen hyvin mitä häneltä odotetaan - ja lisää hiljaa mielessään kuvittelee. Jos kotona siis mitataan menestymistä rahalla, saa armottoman suorittajan. Ja jos isä kotona, silmät loistaen, kehuu naapurin Holgerin viinakestävyyttä, saa pojan joka tulee yrittämään Holgerin kolmen viikon ennätyksenkin lyömistä. Ollakseen isänsä silmissä paras.
Sillä ei silloin ole merkitystä, että Holger saa kymmenen vuotta myöhemmin aivoverenvuodon ja menettää puhekykynsä. Tai että toimiston Teho-Anja joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle 35-vuotiaana. Sillä meille on ominaista pyrkiä pikavoittoihin. Edes hetkeen vanhempiemme palkintokorokkeen korkeimmalla jakkaralla.
Kannattaa siis miettiä omia arvostuksiaan aika tarkkaan. Yhdellä harkitulla sanalla voi nimittäin pelastaa tasan saman verran kuin ajattelemattomuuttaan lausumattomalla pilata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti