Time Magazinessa kerrotaan tsunaminjälkeisestä elämästä Japanissa. Vapaaehtoisauttajia ohjaavassa kohteessa on nuoria hakijoita, yllättäen kolme kertaa enemmän kuin kohde pystyy ottamaan. Moni palaa pettyneenä kotiin, onnekkaimmat jäävät väliaikaissuojiin ohjaamaan kodittomia vanhuksia päivittäiselle pesulleen.
Puhumme maasta, jossa uraa on pidetty elämän tärkeimpänä asiana - terveydenkin edellä. Uratikkailla on opittu käyttämään kyynärpäitä ja parhaimmille on kuulunut korkein palkka. Se on ollut sekä arvostetuinta että tavoitelluinta.
Paheksuen onkin viime vuosikymmenenä seurattu, kuinka kasvava osa nuorisosta, tuon sijasta valitseekin nyt väliaikaisia "roskatöitä", voidaakseen esimerkiksi matkustaa enemmän, tai ihan vaan harrastaa. Heitä kutsutaan freetereiksi, vapailijoiksi.
Hikikomoreiksi vuorostaan luokitellaan nuoria jotka eristäytyvät yhteiskunnasta, pimennettyihin huoneisiinsa jopa vuosiksi. Osa ei viitsi edes pukea, vaan työntävät ainoastaan kalpean ja alastoman kätensä ovenraosta. Tavoitellen neuvottomien vanhempien siihen laittamaa ruokalautasta.
Hikikomorit viettävät aikansa yksin, pääasiassa lukien, katsoen televisiota, pelaten tietokonepelejä tai selaten nettiä. Tietoteknisesti he ovat lahjakkaita mutta sosiaalisesti erakoituneita - heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, Suomeahan pidetään Pohjolan Japanina.
No, osa tuosta menee tietenkin murrosiän piikkiin, mutta takana piilee kyllä ongelmakin. Erakoituminen on yleensä yksisuuntainen liike; yli kolmekymppisiksi eristyksissä elävistä, harva palaa enää työ- ja seuraelämäämme.
Yksi japanilaisista vapaaehtoisista sanoo tuntevansa itsensä maanjäristyksen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään energiseksi. Ja tarpeelliseksi. Tähän asti yhteiskunta on tuntunut pyörivän omillaan ja erillään. Opiskelut on hoidettu, jottei vanhempia nolattaisi ja työt tehty, jotta on saanut hankittua viimeisimmät vempaimet. Mutta jossain vaiheessa elämää, tulee se hetki, jolloin tämä ei enää riitä.
He kysyvät nyt, mitä voivat tehdä maansa hyväksi? Moni aktivoituu poliittisesti, vaikkei ole koskaan aikaisemmin edes äänestänyt. Miksi olisivatkaan? Systeemiin ei voi vaikuttaa - mikään ei kuitenkaan muutu - ei voisi vähempää kiinnostaa. Japanissa on tavallista, että parlamentin jäsenillä on tiiviit yhteydet elinkeinoelämän terävimpään kärkeen. Ja että parlamenttiuran jälkeen, siirrytään korkeaan virkaan johonkin niistä yrityksistä, jonka kanssa oli päättäjänä tiiviissä yhteydessä (ilmiötä kutsutaan amakudariksi, taivaan lahjaksi). Joten vuosikymmenet vierivät, naamat ja puolueet ehkä vaihtuvat mutta sama suhmurointi jatkuu aina vaan... kuulostaako tutulta? Mainitsinko että Suomea pidetään Pohjolan Japanina?
Onko niin, että ainoastaan luonnonkatastrofin tai sodan jälkeen, ihminen näkee itsensä konkreettisesti tarpeelliseksi? Tuntee, että tekemisilläni on väliä ja maailma huonompi paikka, mikäli en ponnistele yhteisömme hyväksi?
Nuorisotyöttömyytemme on aivan järkyttävää luokkaa. Ja osalle se on jo valinta. He eristäytyvät mieluummin lankojen päähän, energiajuomatölkkeineen huoneisiinsa, alasvedetyin verhoin, kuin pakottavat itsensä sosiaalisesti hankaliin tilanteisiin, joissa pettymykset joutuu kohtaamaan kasvotusten, niin työelämässä kuin deittailussakin. Työ merkitsisi kyllä enemmän rahaa, mutta raha ei ilmeisesti merkitsekään kaikkea? Elämällä tulisi myös olla tarkoitus ja tekemisillä sekä mielipiteillä väliä. Itselleen olisi tärkeää, että pystyisi parantamaan pienen palan maailmaa.
Loppujen lopuksi asia on täysin looginen: mikäli täyteen ahdetussa maailmassamme ei tunnu olevan tilaa, tarvetta tai arvoa nuorten panokselle, nuoret rakentavat itselleen rinnakkaisen maailman - vaikka virtuaalisen, jossa näkyvät, edes aina statuspäivityksen tehtyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti