En ole erityisemmin kunnostautunut runollisin sanakääntein kirjoittamaan luonnon murroksista vuodenaikojemme kierrossa. Muut ovat siinä niin paljon parempia, mutta yritetäänpä, ihan vaikka terapeuttisessa mielessä.
Viides huhtikuuta 2011: luonto on ruma kuin sotavamma. Näyttää siltä, kuin luojamme olisi koko talven siivonnut, jokaisen nurkkamme vitivalkoiseksi. Ja työn vihdoin valmistuttua, sen kunniaksi vähän juhlinut ja kytkenyt vahingossa letkun imurin puhalluspuolelle. Maalaten maailman miljardilla oksenpätkällä sekä triljoonalla kuolleella havulla, naavalla ja kaarnansuikaleella. Niinkuin köyhä Jackson Pollock olisi maalannut, kaikkien muiden värien kuin musta, valkoinen ja ruskea loputtua.
Norja leskenlehti kasvaa jo tienvarrella, mutta kymmenen sentin paksuinen kerros hiekoitus-sepeliä tukahduttaa plantun alkuunsa. Etovan pientareen viimeistelee muutama puoliksi sulamaton suolakasa, tappaen kaiken elollisen alleensa. Ilmassa leijuu sama mädän orgaanisen aineen lemu, mikä syksyllä jäi kesken, elottoman kauden saapuessa leveysasteillemme. Mutta nyt on kevät!
Asvaltista roiskuva liete pinnoittaa tylsän yksiväriset automme maalipinnat hiekkapaperin tuntuisiksi ja kuivuneena täyttää keuhkomme murhaavalla pölyllä. Se naarmuttaa tuulilasia ja jumittaa jarrukengät sekä alkuun päästyään, syövyttää paperinohuet autonpellit puhki muutamassa vuodessa. Tunnen itseni nöyräksi, näin on Luoja siis tarkoittanutkin?
Kolmipäiväisen sumun hälvettyä, leikkivät auringonsäteet heijastuvat terassin katon pinnasta. Ikäänkuin kikattaen valon spektrissä. Sitten kun kattokasan viimeisetkin jäälohkareet sulavat, pääsemme raivaamaan romahtaneet rakenteet kaatopaikalle. Kevät on uudestisyntymisen aikaa!
Ja niemenkärjessä näkyy jo ensimmäinen joutsen, se poloinen joka ei tajunnut ajoissa lähteä, vaan jäätyi jaloistaan kiinni rantakivien väliin. Supikoira ei ole vielä vainunnut Herran suomaa antia, varmaan siitä syystä, että kevät on niin kylmä ettei edes raatoa mädännyttävä bakteerikanta ole päässyt vauhtiin. Mutta kohta on enää kylkiluut jäljellä, rantavedessä kuin rivi tiaroita, roikkuvat vesipisarat timantteinaan.
Sitten alkaa allergia-aika. Ensimmäisen viestin tuo pähkinä ja leppä, sitten nasaaliin konserttiin yhtyy koivu ja umpeenturvonneen nenän seuraksi saapuu lopulta vuotavat silmät, heinän käskemänä. Aaatsiiih! - kevään ääni laulattaa apteekin kassakonetta.
Kevät tietää myös ehkä jälleen kutsumattomia vieraita autotalliimme. Ehei... enpäs tarkoittanutkaan pääskysiä. Yhtenä keväänä, sulamisvesien aiheuttama tulva toi minulle nimittäin yllättävää paluupostia: omat kikkareeni likakaivosta, lattiakaivon kautta. Sanoin niille, että kuulkas veitikat, nyt olette kyllä eksyneet! Ja varovasti nostin hauraita rikkalapiolle ja viskasin tallin taakse, vaikka keväinen isänvaistoni sanoikin, että omia tulisi aina varjella.
Oi kuulkaa, arvoisa herrasväki! Elämme upeita aikoja, sillä hän joka kykenee nämä viikot masentumatta kulkemaan, saa kohta tarttua haravanvarteen. Siivota järjestykseen ja laittaa kuntoon kaiken, minkä luonto joka vuosi rikkoo: upeasti kumpuavat routavaurioiset tiet ja lumikuorman alle lyyhistyneet pressutallit. Ja naapurin rannasta löytyneestä laituristasi saa mitä parhainta saunapuuta. Kauppias hymyileekin rapullansa, kevät on kiitollisuuden aikaa.
Talvisin mietinkin aina, oliko Tatu Vanhanen sittenkin oikeassa, väittäessään että pohjoisen olosuhteet ovat jalostaneet älykkyyttämme. Mutta ei, kyllä se taitaa olla niin, että tänne jäivät vain ne, jotka eivät ymmärtäneet lähteä. Sillä kevät oli lupaus paremmasta. Joka vuosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti