Kohentaakseni yleissivistystäni, päätin lopulta antaa periksi ja katsoa Munamiestä netistä - ei naurattanut vinkuva muna jakkaralla ei. Assosiaatio siihen Linnanmäellä kävelevään yltiöpositiiviseen plussapalleroon oli vahva, sehän sai selkäänsä. Olin lähinnä ymmälläni, tuostako Suomi on siis kohissut viime viikkoina? Mistä?!
Nuorempana minua nauratti suuresti Steve Martinin kreisikomediat. Eilen yritin lämmittää tuttavuutemme uusinnan avulla uudelleen. Ei enää onnistunut, koska Steve oli sietämätön. Juoni oli hölmö ja näyttelijät huonot... väkinäinen on oikea sana.
Tuskailin aikani ongelman kanssa; mikä piru siinä oli muuttunut? Mutta vaikka kuinka olisin halunnut, että elokuva, se ei taida olla mahdollista?
Romanttinen komediakaan ei enää kiinnosta, vaikka toisinaan kyllä yritän vaimoni vuoksi. Jo puolen tunnin jälkeen olen pidä tunkkisi-tilanteessa. Valmiina pomppimaan pystyyn ja haastamaan riitaa, vaikka pudonneesta popcornista, jotta pääsisin tilanteesta pois. Köyhän ilotytön ja miljonäärin välisen onnen kuvaaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta... epäuskottava on termiä mitä haen.
Onko realismi edes terveellistä? Nauruhan pidentää ikää ja romanttisuus avioliittoa. Kyllä lumelääkekin tutkitusti hyödyksi on, negatiivisuus taas ei. Sen tiedän, koska katson dokumentteja, parhaimmat jopa kahteen kertaan.
Elämä vaan tuntuu liian lyhyeltä, hukattavaksi epäloogiseen käsikirjoitukseen tai toivottoman näyttelijän kehittymisen seuraamiseen, kymmenen vuoden aikajänteellä. Ei kiitos, minä haluan priimaa ja heti. Tai sitten mieluummin jurotan.
Haluan tietää enemmän, ymmärtää paremmin. Fiktiivisen romanssihötön tapittaminen tuntuu syövän aikaa siltä. Mikä tekee minut kärsimättömäksi. Kaikki oleellinen tuntuu alati etenevän jossain muualla... sinänsä aika naurettavaa sanoisin.
Mikä sitten jaksaa kiinnostaa? Ohjelmissa mitä seuraan, kerrotaan usein ihmismielen pimeistä puolista, tieteen viimeisistä saavutuksista tai sotien syistä ja seurauksista. Jopa Idols-kilpailu tai nelituntinen jauhaava tennisottelu kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin useimmat Hollywood-elokuvat. Joiden Oscar-palkinnotkin ovat korkeintaan tae keskinkertaisuudesta... ei täysin paska.
Lukiessani kirjaa, Seppo Heikinheimon elämänkertaa (tottakai) Mätämunan muistelmat, nauroin hänen kertoessaan kuinka silloisessa työpaikassaan sanomalehdessä, oli palstojen tyhjien kohtien täyttöön, valmiita lyijyyn valettuja mietelauseita. Yhdessä lehdessä oli sitten kuolleen papin muistokirjoitus ja sen alle jääneeseen tilaan latoja oli laittanut seuraavan: "Loppuu se pahankin papin saarna".
Heikinheimohan sittemmin tappoi itsensä, yksi hänen luettelemistaan syistä oli ettei ykkössyöttö tenniksessä enää kulkenut. Meissä on aika paljon samaa.
Mustin sarkasmi ja raastavin ironia epäkorrektilla ajoituksella tai vasaralla peukaloonsa lyöneen kotinikkarin lannistunut lakonia, vinon linnunpöntön vieressä ja kivun kyynel silmäkulmassa - ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Ne sentään jaksavat vielä naurattaa... kuinka tässä näin kävi?
Niin fyysinen kuin henkinen makuaistimme kehittyy iän myötä. Arkemme asioissa tulee esille niin paljon uusia vivahteita, ettei tahdo makunystyrät enää pystyä erottelemaan. Spontaani nauraminen ei enää irtoa yhtä vaivattomasti. Nuorempana oli paljon yksinkertaisempaa, hauska oli hauskaa ja surullinen surullista. Nyt ne ovat yin ja yang, molemmissa reilu pala toista. Ja elämän ymmärrykseen liittyy niin paljon vastuuta, kolikkoihin puolia ja olemiseen syviä ulottuvuuksia, että välillä tuntee niihin hukkuvansa. Muttei se saisi maksaa naurua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti