Mistä uusi piikki lihaan?

Minua huolestuttaa. Suomessa on aina tarvittu joku ulkoinen uhka mitä vastaan ryhmittäytyä. Muuten ei oikein osata olla, vaan ruvetaan ennenpitkää kyttäämään naapurin tekemisiä. Miettimään, mitä juonia se punookaan meidän henkiseksi tai taloudelliseksi kukistamiseksi. Kuvittelun kiihtyvä kierre, yhdistettynä veren korkeaan alkoholipitoisuuteen ja matalaan sokeriin, on johtanut lukuisiin verilöylyihin.

Kostopohjaa löytyy. Suomen kansan riistoa pursuavassa historiassa, meitä on pakotettu milloin mihinkin. Ja kuten tiedetään, ei kieltolakikaan mikään menestystarina ollut. Porukka joi avoimen uhmakkaasti vaikka vernissaa. Tämä väärinkohdelluilta talonpojilta peritty jukuripäisyys elää meissä vahvana tänäkin päivänä.

Mutta mistä tämä kansa aikoo ammentaa kollektiivisen harmistumisen aiheensa tästä eteenpäin? Mitä meille oikein tapahtuu, jos uutta kohdetta esimerkiksi pakkoruotsin tai EU-jäsenmaksujen jälkeen ei löydykään? Irtaantuminen unionista olisi sinänsä kyllä luontevaa, eihän yhteistyö ole koskaan ollut meidän juttumme. Siksihän meidät tunnetaankin "management by perkeleeestä"; suurin karjuu ja muut tottelevat. Ja Nokian raivoisa kehittyminen johtui yksinomaan siitä, ettei ruotsalaiselle LM Ericssonille kertakaikkiaan saanut hävitä. Tai olisi joutunut tekemään härmäläisen harakirin. Eli juomaan itsensä kiljusta tolkuttomaksi ja horjahtamaan sarkapalttoo pöllyten, ylösalaisten äestinpiikkien päälle.

Kalvava aavistus, toisten pomminvarmasta pahansuopuudesta ja ansaitsemattomasta tuurista, on vienyt meitä turvallisesti tasatyöntöä eteenpäin vuosisatoja. Tähän asti syy on aina löytynyt. Ensin kukistettiin yksilön integriteettiä sukupolvia vainonnut kylmä naurispuuro, sitten uhmattiin eläimeensekaantumiskieltoa. Omana elinaikanani, raivon on saanut tuta mm. sellaiset kohtuuttomuudet kuin auton turvavyö ja keskiolut. Niihin tosimies ei enää sekaantunutkaan.

Muualla maailmassa sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Meillä se tarvitaan Seppo Rädyn viemiseksi teatteriin. Kaiken uuden foobinen vastustaminen pidetäänkin jämerän miehen merkkinä, ettei pysty höynäyttämään mihinkään kotkotuksiin.

Ensisijaisena pontimena onkin mahdollisen nolostumisen välttäminen. Jolloin halutaan aina ensin varmistua siitä, miten lauman muut miehet asiaan suhtautuvat. Tästä syystä, ensireaktiona on aina epäluuloinen ja kovaääninen arvosteleminen. Johon muut miehet sitten - oma kanta varmistuneena - homogeenisesti mölisten yhtyvät.

Otamme toisistamme myös lakkaamatta mittaa, erilaisin ruumiillisin suorituksin. Esimerkiksi, jos kaksi miestä lähtee rinnakkain nousemaan kukkulaa ja toinen hengästyy, tämä korjaa uhkaavaa noloutta rytmittämällä hengityksensä väkisin liian hitaaksi, vaikka osa hapentarpeesta jääkin tyydyttämättä. Jolloin kengännauhat täytyy sitoa uudestaan mäen puolivälissä, tai värjäytyisi ruskainen kivikko vielä ylpeästä verestäkin. Joten seuraavan kerran kun näette tyhjäkatseisen miehen voitelevan ylämäessä polvillaan suksiaan, kyse ei suinkaan ole huonosta pidosta, vaan perisuomalaisesta tavasta säilyttää kasvonsa.

Yhtä perisuomalaista on, defensiivistä ja mölisevää uhmakautta seuraava vääjäämätön katkera alistuminen: pikkuhiljaa turvavyön käyttökin vakiintui ja harva vihaa enää silmittömästi digikameraa. Tämä johtuu siitä, että osa miehistä kokeilee joka tapauksessa uutuuksia salaa, ja aina joku "hinttari" narahtaa. Jolloin narauttaja, puolitukehduttavien räkänaurujen jälkeen, havahtuu hetkessä siihen, että on mahdollisesti jäänyt jostain paitsi, tai peräti huijattu... hänen pahat epäilyksensä olivat siis olleet oikeassa koko ajan!

Seuraus näkyy heti kaupassa, padotetun tarpeen aiheuttamana äkillisenä myyntipiikkinä. Ja sitten "tarpeettoman rakkineen" käyttö leviää kulovalkean tavoin. Lopulta, sosiaaliformaattimme luontevana päätöksenä, nauramme kivikautisen filmikameran käyttäjille.

Sellainen on kollektiivisuutemme.