- Parasta meillä on se, että meillä on täällä kotona oma käytönvalvoja, sanoi vanhempi poikani mietteliäästi. Lukien samalla Aku Ankkaa, keksinmuruset suupielistä sinkoen.
Kyllä lämmitti. On sitä sentään selitetty ja sen eteen juostukin. Hylätty ruohonleikkuri ulvomaan pihalle, sillä aikaa kun isi kipaisee tietokoneelle syöttämään nettiselaimeen käytönvalvojan salasanansa. Sillä aikaa lapset katsovat aina toiseen suuntaan, mitä nyt nuorempi yrittää vähän salaa kurkkia. Vanhempaa poikaa ei kiinnosta, hän ei edes halua tietää mikä se on. Niin kauan kuin palvelu pelaa.
Ymmärsin että hän ei halua vielä ottaa täyttä vastuuta siitä, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. On paljon helpompaa kun välissä on automaattinen suodin, joka päättää asiasta hänen puolestaan. Hän luottaa siis siihen, että me tiedämme mitä teemme ja että toimimme hänen parhaakseen - vanhemmuudessa on siis palkintojakin?!
Kun toimii puskurina, on tottunut siihen että iskuja tulee, niin kodin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Kuten tiedetään, pahiksen rooliin jumiudutaan, niinkuin Åke Lindman suomifilmeissä. Joten niinä harvoina hetkinä kun näkee, että otettuja mustelmia myös arvostetaan, kannattaa pysäyttää ajan ja maistaa tunnetta piiiiiitkään...
Tiedän toki, että hänen ikätoverinsa pelaavat jo täysrealistista Call of Duty-sotapeliä ja häntä nuoremmatkin kahlaavat umpimähkään YouTubea - ihan sama. Kun hän kertoi asiasta, kysyin haluaisiko hän sitten pelata sotapelejä? Vastaus oli kielteinen mutta tiedän toki, että vailla rajoituksia hän olisi kuitenkin varmasti kokeillut.
Googleen hänellä ei ole vielä asiaa, ilman että jompikumpi vanhemmista on koneella mukana. Silloin kirjaudutaan koneelle aikuisen profiililla, niin ei tarvitse koko ajan syöttää jokaista poikkeusta hyväksyvää salasanaa. Katson mieluummin, että olen itse vieressä hänen hakiessa tietoa jostain vaikeasta termistä ja kone kysyy: "Tarkoititko: nekrofilia?". Oikealla näkyy sivuhaut ja vasemmalla kuva- ja videohaut. Kysymys kuuluu, olisiko hän yksinään koneella siirtynyt eteenpäin vai taaksepäin?
Enkä aio edes vaivata päätäni sillä, kuinka haitallista sotapelien pelaaminen on 11-vuotiaan psyykelle. Minulle riittää ettei se ole tarpeellista. Ja mitä tiedonhakuun tulee, niin onhan meillä Isipedia. Jonka tietoja ei ole tieteellisesti tarkistettu, joten ovat välillä sekä puutteellisia että keskeneräisiä. Toisinaan ne eivät mene tarkoituksella aivan aiheen ytimeen asti ja välillä niissä on suoranaisia valheita. Sellainen valta käytönvalvojalla on.
Toimessani nykypäivän Kerberoksena - palomuurin portinvartijana - minua ohjaa lapsiltani kautta rantain urkitut hajanaiset tietofragmentit, oma vajavainen psykologian tietotasoni sekä ihan puhdas intuitio - suomeksi sanottuna siis pelkkä mutu-tuntuma. Koska absoluuttista totuutta ei ole, emme ole vanhempina keksineet parempaakaan keinoa.
Hyvä usko olisi tietysti yksi vaihtoehto: ei jaksa koko ajan valvoa, kyllä ne handlaavat sen ja kysyvät sitten jos kysyttävää on. Mikä toimisi ehkä muuten, paitsi että lapsissa on sellainen mekanismi, että hekin haluavat suojella vanhempiaan järkytyksiltä - jätinhän minäkin kauheimmat asiat aikoinaan kertomatta.
Ja sosiaalinen tarkkailu se vasta huono vaihtoehto onkin; seurataan miten toiset toimivat näissä tilanteissa. Ensinnäkin lapset liiottelevat keskenään, mitä saavat kotona tehdä ja sitten omat lapset laittavat vielä vähän lisää. Vastapainona vanhemmat sitten esittävät, keskinäisissä vertailuissaan, tiukempia kuin todellisuudessa ovat. Ja kertomukset eivät yksinkertaisesti täsmää.
Oikean kokonaiskuvan rakentamiseksi, meille jää siis maaninen tietojen urkkiminen, petollinen rivien välistä lukeminen, sekä näistä johtuva vainoharhainen päättely ja ylisuojelun mahdollisuus. Olkoon sitten niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti