Isa Stenbergin kirjoittamassa näytelmässä, elämästä Heikinkylässä 50-luvulla, haaveiltiin siitä että kun meillä on täällä nyt jo oma meijeri, pankki, posti ja lääkäri, niin mitäköhän kaikkea meillä onkaan 60 vuoden kuluttua! Vuonna 2011.
On kuin ajaisi aavekaupungin läpi. Meijeri ja muutkin rakennukset ovat yhä pystyssä mutta lastauslaiturit tyhjät, eikä seiniin pultatuissa posliinieristeissä roiku enää virtalankoja. Hype ja progressio ovat selvästi siirtyneet muualle.
Loviisan pohjoisista kylistä keräännyttiin 400 vuotta sitten joka sunnuntai, erään männyn juurelle, josta sitten yhdessä jatkettiin matkaa jalan, pitkospuita pitkin soiden halki Pyhtään kirkolle. Senaikaiseen pitäjän keskukseen.
Nyt ajan sinne autolla valtatietä 7:ää pitkin, samoilla linjoilla kuin historiallinen Kuninkaantie kulki. Ja vain kilometri valtaväylältä, Heikinkylä-syndrooma toistuu jälleen. Vanhoja kyläkauppoja asunnoiksi muutettuina ja mainoskylteistä irti rullaantuneita teippikirjaimia, umpeen kasvaneilla pientareilla. Rauhallisesti vaeltavia ihmisiä, hiljaa virtaavaan Kymijoen vierellä. Ja sen varrella, Stockforsin vanha puuhiertämö jonka isot ruosteiset hammasrattaat ovat kuin art deco-kruunut kauniiden käsinlyötyjen tiilien päällä. Tunnelma on erittäin Twin Peaks, karvat nousevat pystyyn. Kiviseinät ja hapettuneet I-palkit hohkaavat epätodellista steampunkia; kehykset ovat autenttista 1900-luvun alkua mutta aika on meidän.
Stockforsin vanhan tehtaan tiloissa on Virpi Ekmanin ja Marko Laukkasen yhteisnäyttely Afganistan. Parempia kehyksiä näille maalauksille ja valokuville ei kertakaikkiaan voi löytää. Afganistankin on kaunis mutta se ei ole hieno. Virpin maalaukset ovat voimakkaita, eivätkä ne juuri pyytele anteeksi rouheuttaan ja paljasjalkaisuuttaan. Ne ovat selvästi sujut itsensä kanssa - jos et tykkää voit katsoa muualle. Ote on varma, tekniikka hallussa ja uskallus vahva. Vaikuttavin lupaus minkä olen pitkään aikaan seudultamme bongannut.
Ajaessani takaisin mietin, että valtaväylämme ovat kuin kehomme verisuonet, autot niissä tungeksivat punasolut. Jossain on sykkivä sydän ja sitten kierrämme systeemissä kehää, niin kauan kuin elämää on - kuolevien tilalle syntyy aina uusia. Mutta ääreisverenkiertomme, eli maaseutu, rupeaa olemaan huonossa hapessa. Osa on jo kuoliossa.
Kafkamaisuuden huippu onkin nykypäivän tilanne, jossa kaikkensa menettäneet kylät joutuvat taistelemaan, säilyttääkseen edes nimensä kartalla ja kylän statuksen. Siis kylän statuksen!
Maakuntakaavan mukaan kylä on kaksi kilometriä säteeltään oleva ympyrä jonka sisällä asuu 300 ihmistä. Tyhmiään pokkana esitteleville kaavoitusplantuille pitäisi olla nykyistä paljon hankalampi ja röyhkeämpi. Kuin oman torpan portailla kännipäissään istuva äijä, kalliiden kiiltävien lentokuvien myyjälle: "Jos löysit tänne, löydät varmaan takaisinkin. Mikäli haluan nähdä taloni ylhäältä päin, pystyn kiipeämään katollekin".
Kylästä vähänkään ymmärtävä tietää, että kylä on maantieteellisen käytännöllisyyden evoluoima tilaryhmä ja sen elämä asukkaidensa aktiivisuuden summa. Tiet kulkevat edelleen siitä, mistä lehmien oli muinoin helpointa kulkea ja vesi siitä, mihin on itse reittinsä kovertanut - minkään instanssin lupaa kysymättä. Talot ympäröivät pihapiirin ja puuceet ovat päärakennuksesta sopivan matkan päässä, renkiaitalle päin. Maakuntakaavan kylämääritelmälle olisi kyllä pragmaattisempaakin lisäarvoa, jos se olisi painettu matalle ja imukykyisemmälle paperille...
Miten se liittyy Afganistaniin? No se taas on jäänyt sivuun maailman valtatieltä, ja ilman luonnonvaroja sitä varmaan pidettäisiin G20-piireissä niin merkityksettömänä paikkana ettei olisi hirveästi väliä vaikkei löytyisi kartaltakaan.
Mutta mitattaessa elinvoimaisuutta, matematiikka ja geometria ovat ala-arvoisia mittareita, toisissa on sitä yksinkertaisesti enemmän kuin toisisssa. Menkää vaikka katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti