Mielikuva suomalaisesta miehestä joka ei puhu eikä pukahda, on vääristynyt. Ei tarvitse mennä kuin kesällä torille tai talvella kauppakeskuksen kahvilaan, niin siellä ne kahvimukien äärellä toisiaan tuntikaupalla terapioivat.
Miesten vuoro -dokkarissa näemme saman: aika herkkää, kenties hiukan kömpelöäkin mutta aitoa huolenpitoa vaikealla hetkellä. Yksi mies kertoi lauteilla lapsensa kuolemasta, kyyneleet ja hikipisarat sekoittuen noroiksi poskipäitä pitkin, valuen rintakarvojen välistä reisien yli, viimein syvälle haapaiseen lautaan imeytyen. Mikään muu on tuskin enemmän kyyneleitä Suomessa vastaanottanut kuin saunan lauteet hämärässä illassa. Saunakaveri reagoi toisen avautumiseen laittamalla kostean kätensä toisen alastomalle olkapäälle - se on aika paljon se. Tuo teko onkin se uupuva sana.
Yhteistä noille tapahtumille on, ettei naisia ole silloin paikalla. Siksi nainen kai ajatteleekin ettei mies koskaan avaudu. Mutta onko mies ehkä yksinkertaisesti itse valinnut vaikenemisen kokkareilla ja makkareissa, koska kokee ettei hän osaa ilmaista itseään "oikein"?
Uskallan väittää, ettei Suomessa ole miestä jonka kaveripiirissä ei olisi lentänyt sellaisia lauseita kuin mitä Teuvo Hakkarainen (PerSu) letkauttaa, neekeriukoista ja tuplahomoista. Eikä montaa miestä, joka ei olisi elämänsä aikana itse syyllistynyt samansuuntaiseen, naurunremakka palkintonaan.
Olemmehan kuullet näitä reteitä lohkaisuja jo isiltämme, niinä hetkinä jolloin miehen malli muodostui mieliimme: yhdessä ongella, kokispullon (neekerihieksi kutsuttiin silloin) äärellä puutalkoissa tai tuon ensimmäisen vaikeaselkoisen sukupuolivalistuksen aikaan.
Hakkarainen jäi ilmiselvästi sinne sahalle. Ja ties vaikka itsekin jonain päivänä siirrän perittyä viisauttani hätäpäissäni eteenpäin lapsilleni. Suomi-miehellä on tapana vitsailla vaikeista asioista, vetää oikein kunnolla yli, ja toisella on samantaajuinen suodatin koodin tulkkaamiseksi jälleen ihmisarvoiseksi. Itsekin tiedän hyvin, isäni absurdiskryptisen sukupuolivalistuksen tarkoittaneen, että minun olisi hyvä pitää vielä jonkin aikaa housut jalassa, joten pidin.
Ongelma tulee siinä, että maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut paljon nopeammin kuin miehen malli. Johan sen kertoo konservatismin suosion nousukin, tuo miehinen hätähuuto nostalgiakaivon pohjalta. Sieltä se kumpuaa kuin suomifilmi-sikermä, niistä mieltä lämmittävistä muistikuvista joissa esimerkiksi jaettiin voileipä saunan jälkeen ja isä kertoi tyhmän vitsin. Täytyisi vaan ymmärtää että tuon yhden filmiruudun hienous rakentui ennenkaikkea siitä harvinaisesta ajasta jonka saimme yhdessä viettää; kiukaan sihistessä, auringon laskiessa ja leivästä jonka jaoimme. Se vitsi oli vain isän tapa häivyttää oma epävarmuus herkästä hetkestä, jossa hän ei oikein tiennyt miten pitäisi olla. Oltiinhan vasta luomassa sellaista perintöä josta hän itse jäi vielä kokonaan paitsi. Tärkeintä onkin että hän tunsi tarpeen sen luoda.
Liki ainoa tapa vaikuttaa mihinkään on oman esimerkin kautta. Muilta ei voi vaatia sitä mihin ei itsekään pysty. Mutta itsellä on avain siihen menneisyyden palloon mitä jalassaan raahaa ja itselleen voi antaa sellaisia lahjoja mitä pohjimmiltaan toivoo. Voi lahjoittaa uusia kokemuksia, tuttavuuksia ja näköaloja; tummaihoisia on vaikea lähtökohtaisesti vihata jos pelaa viikottain kössiä sellaisen kanssa, naisia systemaattisesti alentaa jos edes yhtä rakastaa tai Hakkaraisen tapauksessa, helsinginherroja halveksia mikäli itse ryhtyy yhdeksi.
Todelliset rasistit ja sovinistit ovat sellaisia, jotka kaikkien kokemusten ja tietojen jälkeenkin edelleen alentavat ja vihaavat. Me muut nyt puhumme epävarmuuttamme ja tietämättömyyttämme aivan liian helposti paskaa. Nopeasti muuttuneessa maailmassa voikin jo hyvin olla, että yhden aikuisen sahurin kasvattamiseksi tarvitaan kylällinen lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti