Punk on sitä, että rääväsuuna potkii ilmaa ja folk sitä, että sinua potkitaan kuin ilmaa, muttet vaikene millään. Protestilauluissa on usein hermoja raastavaa toistoa ja loputonta narinaa. Folk on kuin partainen, puun varjopuolellakin kasvava jäkälä.
Vielä muutama vuosi sitten minua nauratti erään musiikkikriitikon tokaisu, että on ihan sama mitä kuuntelit aikaisemmin, tai mitä kuuntelet nyt, kaikki me päädymme lopulta Bob Dylaniin. Nyt olen - ainakin hetkellisesti - siinä pisteessä.
Iris Dement kirjoitti George W Bushin kyseenalaisen vaalivoiton "kunniaksi" kappaleensa Wasteland of the Free. Nettiin ladatun kännykkäkameran videokuva on tärisevä ja heikkolaatuinen. Keskellä folk-festivaalin lavaa seisoo pieni punatukkainen nainen, isolta näyttävän akustisen kitaransa kanssa. Suusta tulee tekstiä joka ei enää kirosanoja kaipaa. Ravistavaa julistusta USA:n hallinnon mädännäisyydestä ja sitä hiljaa hyväksyvästä flegmaattisesta ihmismassasta. Vapaiden kaatopaikasta, jossa vapautta ei edes viitsitä hyödyntää.
Parhaimmillaan folkmuusikko onkin hermoja raastavana hyttysenä, joka pitää yö toisensa jälkeen koko Valkoisen talon hereillä. DDT:tä ja Agent Orangea voi kylvää lentokoneesta hanat kaakossa, mutta seuraavan sateen jälkeen, jonkin syrjäisen kylän kolmijalkaisen piskin takkuisesta turkista löytyy edelleen munia. Joista vähän ajan kuluttua kuoriutuu uusia tuholaisia, todellisuutta puleeraavan valtakoneiston jatkuvaksi päänvaivaksi.
Ja taas leviää riesa musiikin kautta, siemeneksi johonkin uuteen hylkiöön, jolle raha ei merkitse juuri mitään. Joka antaa piutpaut säätiöiden kunniajäsenyyksille, herrakerhojen arvovaltaiselle hierarkialle ja illallisille, joissa voi valokuvata itsensä ihkaelävän astronautin kanssa. Heti hienovaraisen vaaliavustuksen maksettuaan.
Miten siis vaientaa tällaista epätoivottua julistusta levittävää yksilöä, jolle kullatut rintaprenikat ja hyvän toveruuden kunniakirjat ovat yhtä tyhjän kanssa? Otetaan kitara pois? Uskokaa minua, se kovertaa uuden koivun pahkasta ja venyttää kielet vaikka jalkansa jänteistä.
Keskiluokan halpavarusteleminen sellaisilla välttämättömyyksillä, kuten sähköisellä sitruspusertimella ja usb-väyläisellä leivänpaahtimella (kertoo paikallisen sään, polttamalla esim. auringon kuvan leipään) sekä lupauksilla taivaspaikan VIP-lipusta, takasi George W. Bushille vaalivoiton. Sokeripöpperöisiltä amerikkalaisilta meni lopulta aika protestitta ohi, että Al Gorea äänesti useampi amerikkalainen kuin Bushia. Valitsijamiehiin perustuva vaalijärjestelmä antaa aina vähän säätövaraa. Niin se antoi Suomessakin, eikä siitäkään oikein toivottu puhuttavan.
Suomikin pyrkii vakaasti kohti amerikkalaista unelmaa. Jossa "kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa". Vaikka kyseessä on pelkkä pärjääjien rakentama, paksusti elävä emävale. Mahdottomista lähtökohdista vääjäämättä epäonnistuneille puuttuu yksinkertaisesti väylä, mitä kautta saada äänensä kuuleviin korviin - ei sen puoleen, ei ole kyllä hirveästi kiinnostuneita korviakaan. Karpokin on lopettanut.
Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää, oman ja kaltaistensa tarinan kertominen loputtomiin. Vaikka ilman mikkiä mutisten ja haljenneella kitaralla rämpyttäen, valtaapitävien väkinäisten suosionosoitusten ja haukotusten saattelemana. Erittäin folk.
Einon iloisemmat urbaanit folkvihjeet:
Po' Girl "Follow Your Bliss" (2010), kuin peltinen purkki hedelmäcocktailia, jossa tujaus absinttia. Soittimina: pesusoikio-basso, haitari, klarinetti, banjo, dobro, matkaksylofoni, piano, huuliharppu ja polkupyörän kello. Nam!
Brett Dennen "So Much More" (2006), ehkä maailman paras tuntematon singer-songwriter.
Molempia suositellaan kesän valoisiin iltoihin terassilla, hyvässä seurassa. Syksyllä puidaan sitten taas nyrkkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti