Sellaisia he ovat, osa II

Suomalaisia kiinnostaa aina miten muut näkevät meidät. Olisi oikeudenmukaista että he näkisivät meidät samassa valossa kuin me näemme heidät. Ruotsalaisista puhutaan että he ovat kaikki homoja, heidän liberaalimman seksuaalipolitiikan vuoksi. Oman seksuaali-identiteetimme mittapuuksi naapurimaamme voisivat vastaavasti siis ottaa esimerkiksi Teemu Keskisarjan väitöskirjan ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa; perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa”.

Yleisin kuolemantuomion syy maassamme 1700-luvulla oli nimenomaan zoofilia, eläimiin sekaantuminen. Kun me kerromme vitsiä Pertistä, joka kävi Ruotsissa ja palasi Åke selässä, niin ajattelin tarjota naapureidemme käyttöön toisen kertomuksen Pertistä. Pertti oli oikeudessa syytettynä zoofiliasta, pää painuksissa ja lakki kädessä hän seisoi tuomarin edessä. Tuomari tiedusteli syytä järjettömään tekoon, johon Pertti vastasi että se nyt oli vaan sellainen päähänpisto. Jolloin Pertin naapuri, jolla oli näkymä Pertin navettaan, pomppasi pystyyn ja huusi että se nyt on emävale, kaksi päivää rakensit telineitäkin!

Kun naapurimme kehuvat saunan ympärille rakennettua identiteettiämme, meidän tulisi ymmärtää että he ovat kohteliaita. Mielenkiintoisempaa olisi tietää mitä he ajattelevat ja puhuvat keskenään. Pelkonani on että edustamme pohjoismaissa samaa kuin Make ja Ritu asunto-osakeyhtiön pikkujouluissa.

Maken mielestä sääli on sairautta ja keskusteleva mies homo. Ritun mielestä kaikki häntä paremmin pukeutuvat naiset ovat huoria. Tätä he eivät tietenkään sano ääneen, ennenkuin tarjoilu alkaa. Silloin padot murtuvat. Tunti juhlien alkamisen jälkeen Ritulta menee itsekontrolli ja hän kehoittaa kaikkia eri mieltä olevia haistamaan pitkän pashkan. Make tuijottaa vihaisesti kaikkia kulmien alta, jos joku sanoo vastaan hän aikoo lyödä. Kaksi tuntia on kulunut ja Make vääntää äänekästä äijäitkua. Hän kysyy miksi kaikki vihaavat heitä, luulevatko muut kenties olevansa heitä parempia? Kolme tuntia kulunut, Ritu istuu puheenjohtajan sylissä niin että ph-suojan siivekkeet paistavat, Makella on jo käsi nyrkissä - siinä meni homoargumentti! Sitten Ritulle tulee hikka, se on merkki siitä että on juonut liikaa, keskushermostolta pettää kontrolli. Make makaa siinä vaiheessa jo pöydän alla, sitten häneltä pettää sulkijalihas ja Ritun toive käy toteen. Hän seisoo tuolilla tukka silmillä ja huutaa: Haa haa, hyvä Makee! Siitäs saitte! Eikös hienohelmojen nenät kestä!

Sen jälkeen kun pariskunta on saatu talutettua kotiinsa, ja Maken eloton fennokarvainen ruho suihkutettua suihkukaapissa, muu joukko käy hämmentyneenä läpi tapahtunutta. Puheenjohtajan (Tanska) mielestä pariskuntaa pitää ymmärtää, heillä on vaikea historia takanaan. He varttuivat kahdessa ottokodissa (Ruotsi ja Venäjä). Se on varmasti jättänyt jälkensä heidän itsetuntoonsa. Sihteeri (Norja) sanoo kyllä ymmärtävänsä sen, mutta hänen mielestään siitä olisi kyllä hyvä päästä pikkuhiljaa yli. Psykologiaa lukenut rahastonhoitaja (Islanti) sanoo että itsehän he pitävät itseään muita huonompana, ja sitten toteuttavat itse maalaamansa kuvan. Muut nyökkäävät, häpeä on kierre mikä ruokkii itse itseään. Muu yhteisö päättää kuitenkin kutsua Suomi-pariskunnan ensikin vuonna juhlaan. Solidaarisuudesta pitkäaikaisia naapureita kohtaan. Ja ovathan he ihan kivoja silloin kun laskevat defensiivisyyden ja ovat aidosti omia itsejään.

Ritu on mitä sydämellisin ja empaattisin kun hän kertoo siitä miltä tunsi itsensä kun evakkoon joutui. Make ei ehkä ole maailman seurallisin mies mutta on hänelläkin hyvä sydän, ja käsistään hän on talkoissa aina kätevin. Lisäksi hän on rehti ja rehellinen. Mutta hänen laajentuneen eturauhasen (Kustaa III:n sota 1788-1790) vaikutuksista hänen elämänlaatuunsa ei edelleenkään kannata kysyä. Silloin kaikki muut ovat taas homoja.

Kaikki pudistelevat päitään, he ovat yrittäneet parhaansa, mutteivät tiedä kuinka kauan enää jaksavat toista pönkittää. Täytyisi vähän itsekin yrittää.

Sellaisia he ovat

Nettifoorumeissa ihminen on rehellisimmillään. Siellä äidit ja isit, putkimiehet ja sairaanhoitajat sekä papit ja poliisit, ynnä muut rivikansalaiset pääsevät kertomaan syvimpiä tuntojaan. Vailla vastuuta, häpeää tai päälleliimattua ammatillista korrektiutta. Ahvenanmaahan halutaan mm. karkottaa kaikki ruotsinkieliset ja maahanmuuttajat (ja muut sellaiset) ja sen jälkeen katkaista lauttaliikenne, jolloin maamme raivostuttavista epäkohdista päästään kätevästi kertaheitolla. Foorumeissa taivastellaan ja kiroillaan kuinka paljon Ahvenanmaa ja kaksikielisyys meille maksaakaan. Käy aika nopeasti selville miten ylitsepääsemättömän vaikeaa monimuotoisuus onkaan. Ja ennenkaikkea vastenmielistä.

Taidanpa kokeilla tällaista ”järjen”-juoksua itsekin. Samalla lyömättömällä logiikalla ajateltuna koko Pohjois-Suomesta olisi päästävä eroon mahdollisimman pian, pelkkä rasite koko uloke. Miksi rikkaan Etelä-Suomen pitäisi elättää sellaista maan osaa jossa työttömiä ja erinäisten tukien varassa eläviä on niin paljon? Vuodelta 1929 peräisin olevassa, eli nettifoorumien avoiminta rasismia ajatellen, mitä ajankohtaisimmassa julkaisussa "Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten" luen että lappalainen on lyhyt ja hintelä; kasvot ovat leveät, poskipäät ulkonevat, nenä litteä ja tukka musta tai ruskea. Porolappalaiset asuvat joko puusta tehdyissä majoissa tai nahkaisissa teltoissa, joita siirretään paikasta toiseen.... Minä taas asun kivitalossa joka on paikoillaan joten meillä ei ole mitään yhteistä. Veks joutaa.

Samaten savolaisista pitäisi päästä, koska en ymmärrä mitä ne mongertavat. Jos joku ymmärtää, niin voi sitten itsekin muuttaa sinne Savoon. Omiensa joukkoon - päästään niistäkin - yksi ongelma vähemmän. Kierot savolaiset... sellaisiahan he kuulemani mukaan ovat. Paska ei kuulemma edes jää siihen mihin kyykistyivät... No, koska yhtään eteeni ulostavaa savolaista en ole nähnyt, joudun yksinkertaisesti luottamaan toisten sanaan. Pois pois.

Sensijaan tunnen yhden sietämättömän karjalaisen, joten minulla on heistä aika kattava kuva. Silti päätän järjenvastaisesti hankkia lisätietoja, ja Heninen.net-sivustolla löydän heistä seuraavan kuvauksen (gorilla?): Ulkonäöltään karjalainen on lyhyt, ruumiinrakenne on suhteeton, pitkät kädet ja lyhyet jalat vartalon pituuteen verrattuna. Karjalaisella on leveäposkiset kasvot, leveä nenä, harva ja suora tukka, haljakan vaaleanharmaat silmät. Luonteeltaan karjalainen on vaiteliaampi ja umpimielisempi kuin venäläinen... Ei, minulla taas on pitkät jalat joten en halua asua samassa maassa. Joutaa lähteä.

Onneksi asun Loviisassa, sehän kuuluu ilman muuta siihen osaan maata mistä Järki-Suomi tullaan aikanaan muodostamaan? Mutta kyllä Järki-Suomessakin ongelmakohta on, nimittäin Pukkila. Eräs mies sanoi minulle kerran että pukkilalaisia pitää varoa. Joten niin olen tehnytkin, sillä seurauksella etten tunne yhtään pukkilalaista. Heivataan varmuuden vuoksi vielä Pukkila Kuona-Suomen puolelle.

Kun Järki-Suomesta on sitten saatu epätoivottu aines siivottua, niin tänne voisi kyllä tuoda hämäläisiä halvalla töihin . Luen nimittäin että hämäläinen on vankka varreltaan, hartehikas ja vahva. Maan viljelykseen hän on innostunut. Työssään hän on erittäin kestävä ja käytännöllinen... Kuulostaa hyvältä hevoselta.

Pohjalaisten kanssa en halua olla tekemisissä koska ovat hämäläisten, savolaisten ja ruotsalaisten sekoitus. Ei auta vaikka heitä väitetään tarmokkaiksi, urhoollisiksi, tulisiksi ja kestäviksi maantyössä... Sekoitus on sekoitus, ei kelpaa.

Pidetään kuulkaa asiat ja ihmiset mahdollisimman yksinkertaisina. Turha meihin on sekoittaa ties mitä kermaanien keenejä, keikareiden kieliä ja pussmannien kotkotuksia. Sveitsikin pitäisi pakottaa yksikielisyyteen - ettei olla junttiudessamme yksin – ja Englanti metriseen systeemiin. Saksalta otetaan työkalut pois ja Norjalta kielletään turskan kalastus. Koska meilläpä syödään ruutanaa!

Vajaa maa, yksi ainoa kieli ja yksinkertainen mieli, on siinäkin ihmisillä paljon kertova tavoite; mahdollisimman pieni kontaktipinta ympäröivään maailmaan.

Mugaben lautakasa

Lapsuuden muistot ovat yllättäviä , hyvin yksinkertaisia asioita, ehkä jopa ohimennyt minuutti jolloin ei tapahtunutkaan mitään. Tai ikkunaan lentäneen linnun epätoivoiset siiveniskut nurmikolla törmäyksen jälkeen. Ei välttämättä niitä lastenjuhlia mitä vanhemmat olivat valmistelleet viikon, tai edes sitä hetkeä jolloin sai lahjan mitä aina oli toivonut.

Perjantai-iltaisin hiljaisuus sopii yleensä koko meidän perheelle, melua on jokaisella viikon aikana ollut liikaakin. Luen lehteä, vaimoni lukee lehteä ja neljäsluokkalainenkin lukee lehteä. Nuorempi leikkii kalsarisillaan etanaa, rullatun patjan sisällä. Havahdun siihen että neljäsluokkalainen on istunut hiljaa puoli tuntia lukien samaa lehteä, kun yleensä Aku vaihtuu vartin välein. Kysyn mitä hän lukee.
– Miehestä joka tuhosi Zimbabwen, Mugabesta, hän vastaa.
Huomaan että hän on löytänyt lehtikorista Hesarin kuukausiliitteen jonka ansiokkaassa artikkelissa valotetaan Zimbabwen kauhuja sekä niiden syitä. Kerrotaan yksityiskohtaisesti maan terrorista, ihmisten pahoinpitelyistä, silpomisista ja kidutuksista sekä vainoista ja massamurhista. Ensin säikähdän, kyseessähän on herkkä lapsemme jota on varjeltu maailman kauheuksilta lähes maanisesti, revitty hihasta kauheiden lööppien edestä kaupassa siitä asti kun oppi lukemaan, ja jonka kulmakarvat menevät kurttuun edelleen aina kun hän näkee Haisulin. Sitten huomaan että kolme neljäsosaa pitkästä jutusta on jo luettu. Ehkä on parempi antaa lukea loppuun, hyvä kirjoittaja yleensä sitoo langat yhteen loppukaneetissa. Ehkä paremmin kuin minä osaisin asiat selittää. Ja itse luettunahan pojalla on mahdollisuus käsitellä asiat oman ymmärrystasonsa kautta. Tv-uutisten kautta katsottuna se olisi kuin heittäisi uimataidotonta laiturilta veteen.

Kun juttu on luettu loppuun kysyn mikäli jokin jäi artikkelissa askarruttamaan?
– Isä, mikä on korruptio, hän kysyy?
Selitän että se on sitä että joku voi ostaa mieleisensä päätökset. Jatkan että Suomi on hyvä maa, täällä ei esimerkiksi poliisia voi ostaa, vaan uskaltaa aina kääntyä heidän puoleensa kun on hätä. Toisin kuin Zimbabwessa jossa korruptoitunut poliisi voi hakata pampulla jalkapohjiin, jälkiä jättämättä, niinkuin artikkelissa luki.
- Niin tai teloittaa, poika kommentoi.
- Mitä teloitus on, kuuluu etanankuoren sisältä?

Oma lukemiseni jää siihen. Keskustelemme lasten kanssa diktaattoreista, ja maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Selitämme vaimoni kanssa että pakolaiset ovat sellaisia jotka ovat juuri tällaisten hirmuvaltiaiden kauheuksia paenneet tänne. Vanhemman alahuuli väpättää kun hän sanoo että kyllä meille vielä mahtuu. Ja että onneksi meillä on demokratia, ja Tarja Halonen. Ajattelen ettei muumimamma-nimitys ehkä niin kauhea olekaan – Bokassan ja Idi Aminin kaltaisten kannibaalipresidenttien rinnalla.

Sitten tulee se hänen lapsuutensa hetki jonka ainakin minä tulen aina muistamaan, ehkä hänkin. Näen hänen viattomista kosteista silmistään kuinka ovi raadolliseen maailmaan on raollaan. Hirveydet mitä ihmiset kykenevät toisilleen tekemään. Seuraavaksi näen hetken jolloin hän oivaltaa kuinka hyvä ja turvallista Suomessa on kuitenkin elää, valo palaa hänen silmiinsä. Me jatkamme keskusteluamme artikkelista ja tilanteen rauhoituttua kysyn mikäli vielä jokin mietityttää?
- Ei, kyllä siinä oli kaikki, heippa! hän huikkaa ja rientää leikkimään leegoilla. Ovi aikuisten maailmaan on jälleen kiinni.

Turvallista lapsuutta elävä kestää myös vähän turvattomuutta. Koska perusta on luja, löytyy uskoa oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen, maailmassa jossa esiintyy myös pahuutta. Yhteiskunnan turvallisuudentunteen kannalta on tärkeää ettei poliisia voi lahjoa, tai toista ryöstää joutumatta edesvastuuseen. Tappamisesta pitää rangaista kovaa, ja oikeusjärjestelmän on oltava puolueeton. Demokratian on oltava lahjomaton.

Tämä nyt heille joiden mielestä yhden lautakasan penkominen, tai jonkun sohvakauppa-alennusten selvittäminen, on naurettavaa. Uskokaa minua, korruptoitunutta yhteiskuntaa ei kukaan meistä halua. Hattivateilta taisi naivisuus tosin karista jo - mutta taistella pitää.

Epäusko epätoivo rakkaus

Talot huojuvat. Tuntuu että aina kun istahdamme jonkun kaveriporukan kanssa lauteille huurteinen kädessä, niin jossain vaiheessa joku vakavoituu ja sanoo kuin ohimennen sen lauseen.
- Niin, laitettiin muuten sitten hopeat jakoon...
Kiuas sihisee. Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa, joku näplää kuollutta ihoa isovarpaastaan - miesten keskustelu voi olla myös pelkkä syvä ymmärtävä hiljaisuus. Hikipisaroiden tippumisen voi kuulla, meditatiivisesti yksitellen.

Kun ero tulee, puhutaan että ensimmäinen kierros on nyt käyty. Useimmat lähtevät sitten aikanaan toisellekin kierrokselle, tietäen ainakin mitä ei halua seuraavalta suhteeltaan. Mutta onpa noita kolmannellakin kierroksella olevia. Perheitä, uusioperheitä ja näiden fuusioperheitä.

Mikä mättää? Mitä meille tapahtuu, miksi elämä on niin vaikeaa? Tuntuu että yhdessä, yhteisellä tavoitteella elämää lähdetään rakentamaan. Ja kymmenen vuoden kuluttua, samat ihmiset kommunikoivat metrin välimatkalta sylki lentäen, eri suuntaan repien. Tottakai ihmiset muuttuvat liiton aikana, ja ihannetilanne olisi että molempien liike olisi samansuuntainen. Mutta kun partnerin valinta näyttäisi olevan jotain järjetöntä riskinottoa huonoilla kertoimilla, eräänlaista käänteistä venäläistä rulettia, jossa ehkä yhdessä kuudesta liitosta kasvetaan vaikeuksien kautta yhteen. Muissa kivet kerääntyvät pikkuhiljaa taipaleella reppuun, tulevia keskusteluja varten. Joissa sitten sormella osoitetaan ja syytetään toista kaikesta mikä elämässä meni vikaan. On huutoa ja itkua, silkkaa raivoa ja syvää pettymystä. Elämästä ei tullut sellainen kuin piti, ja meistä tuli juuri sellaisia mitä yritimme välttää. Rakastuneina naurettiin ylimielisesti kyynisille ja nyt kyynisenä pilkallisesti rakastuneille. Onnellisuuden puuttuessa puhumme sen saavuttamisen toivosta. Ja kun hetkittäin saavutamme, tuntuu tyhjältä. Tässäkö tämä oli? Onnen piti olla laadultaan parempaa.

Joskus haluaisin olla todella yksinkertainen - iloita hyvästä pierusta. Istua autossa kaikki ikkunat kiinni ja rööki suussa, sormi toista niveltä myöten pottumaisessa nenässäni, kuin jostain Martti "Huu-Haa" Innasen taulusta. Ehkä syödä sen limpin ja sitten suudella mun hielle haisevaa rasvatukkaista muikkelia moonbuutseissa. Takapenkillä homehtuisi viikon vanha pitsanriekale ja sen vieressä Limppu, meidän läskeihinsä tukehtumaisillaan oleva koira. Kotiin päästyämme äheltäisin kysymättä muijan viereen pikaiselle ja heti jälkeenpäin söisin lihapiirakan. Kädet pyyhkisin tietysti paitaan, samalla katsoen innoissani tv:stä hulluja japanilaisia. Muija sipsuttaisi hiljaa eteisen läpi pesulle, vilkaisisi olohuoneeseen ja ajattelisi että, voih mikä ihana jörrikkä! Elämä olisi - ja se riittäisi meille.

Voitaisiinpa nollata tunnelaskurit, antaa kaikelle ylimääräiselle säätämiselle haileet ja välillä vaan tykätä elämästämme, itsestämme ja muista. Ajattelematta, toivomatta ja vaatimatta niin helvetin paljon. Totuus on että avioliitossa tarvitaan uhrautumista, venymistä ja heittäytymistä - rakkaus on tahtotila - ihan niinkuin keihäänheitossa. Silloin tulee pitkä kaari.

Yksi eronnut ystäväni sanoi että, ehkä suurin virhe on ajatella että toisen tehtävä on tehdä jatkuvasti onnelliseksi. Ja ottaa kolmansia osapuolia, kun toinen ei pystynyt. Vaikka onneaan olisi kannattanut etsiä jo alunperin ensimmäisestä persoonasta - itsestään. Jolloin se toinen olisi ehkä riittänyt alunperinkin.

Niin järjettömän paradoksaalinen rakkauden ekvaatio että tekisi mieli nauraa. Muttei pysty.

Bisnesmies olohuoneessa

Se on termi jonka itse keksin, en ainoastaan lainannut muiden sanoja ja laittanut kummalliseen järjestykseen. Mutta sitäkin olen toki kokeillut, kerran otin nimittäin netistä satunnaisgeneraattorilla sanoja. Järjestelin niitä kuusi tuntia, poistin eräitä ja lisäsin päästäni toisia. Kunnes olin ihan sekaisin ja koin sen ilmestyksen: ”Jos syöt kakun, voit silti säästää sen!”.

Ei olisi uskonut... ajattelin ensin. Mutta kun minä kerran sanoin niin, sitten kirjoitin sen ja lopuksi luin sen itse, niin kyllä se oli niin! Jumankekka... olin osunut henkiseen kultasuoneen.

Kun lausuin kyseisen ajatukseni, 3500 euroa maksavalla psykoluennollani, mummukuumeiset ponkaisivat pystyyn hurraamaan minulle. Olin niin otettu että elämää nähneet viisaat silmäkulmani kostuivat. Silloin suosionosoitukset meinasivat nostaa katon palkeiltaan. Annoin lauman hurrata kuusi minuuttia kunnes tyynnytin painamalla kämmenilläni ikäänkuin ilmaa alaspäin. Mummut löyhyyttelivät perässäni kämmenillään kuumia aaltoja hikisistä kauloistaan. Silloin minä sen tajusin! Olin tarjonnut heille sielun viilennystä! Oloni oli messiaaninen.

Ja puoliajalla se sitten tapahtui, annoin pääsymaksuille vastinetta. Mummut ahmivat kakkua... ja silti säästivät sen! Vyötäröillään!

Kylmät väreet kulkivat ruumiillishenkistä rintakehääni pitkin... olin vihdoin osoittanut sen todeksi. Kaikki olivat uskoneet ettei kakun syöminen ja säästäminen voinut olla mitenkään mahdollista. Ja sitten minä osoitin toisin sanomalla niin, minä pikkukaupungin poika. Minä Syvästi Tiedostava Ihminen.

Senhetkistä minua arvostavaa tunnetta en tule koskaan unohtamaan. Tunsin jonkinlaista henkistä sukupuoliyhteyttä (telekopulointia?), Andrew Wilesiin joka ratkaisi ratkaisemattomana pidetyn Fermat´n teoreettisen ongelman vuonna 1995. Paitsi että minä ratkaisin kakkuongelman ihan yksin. Wiles käytti monilta osin muiden matemaatikkojen pohjustuksia. Silti ratkaisun löytäminen vei häneltä seitsemän vuotta, minulta vain kuusi tuntia. Ja häntä pidettiin hulluna.

Ei ei ei! Ei ole totta! Henkinen Heureka! Näettekö yhteyden, minulta meni kuusi tuntia, häneltä seitsemän vuotta, nehän ovat peräkkäisiä lukuja! Holy soul! Vielä yksi luku ja niitä on kolme, ja tiedättekö mikä se silloin on? ... silloin se on kolminaisuus... KOLMINAISUUS!

Nyt on pakko rauhoittua – vähän saamalla luopua vai mikä se nyt oli? – kädetkin tärisee. Viimeinen numero... mikähän se oikein on? ... uijuijuuij... sepäs alkaakin k:lla... mutta enempää en voi nyt kertoa. Sillä se tulee seuraavaan kirjaani, sieltä sen voi lukea. Aiheena henkisesti repaleinen ihmiskunta, tiedostamaton ihmispolon sielu ja pelastajaminä. Henkinen kolminaisuus kolmellakymmenelläkolmella eurolla... siinähän sen nimikin on!

Oman henkisen kasvuni kohtaaminen uuvutti minut, nyt on pakko levätä hetki – maailman riekaleisten minäkuvien tähden. Ja heei... mitä vikaa siinä on että syvällä tiedostavuudellani saan aika reippaasti maallisuutta, myymällä ihmisille niiltä puuttuva henkisyyttä? - toikin kuulosti muuten mun suusta aika helkkarin hyvältä - taidanpa kirjoittaa siitäkin kirjan. Sitten naistenlehtiin ja telkkariin. Sitten kirjamessuille ja sen jälkeen taas naistenlehtiin ja telkkariin. Siellä minä sitten aivan ilmeisenä olen, silti kukaan ei ole näkevinään minua. Bisnesmiestä olohuonessanne.

Seuraavaksi aionkin rekisteröidä ja tuotesuojata sanan ”kasvu”. Jonka jälkeen kaikki jotka kasvavat joutuvat maksamaan siitä minulle.... Muhahhaahhaaa!

Usko pukkiin

Lapset laativat kiireettömänä lauantaiaamuna kirjeen joulupukille, vierekkäin saman täkin alla maaten. Ulkona oli vielä pimeä.
- Miten porot voivat lentää, nuorempi ihmetteli?
- En tiedä, ehkä ne ovat maagisia poroja, vastasin.
Jo kymmenvuotias oli tulevasta joulusta aivan yhtä tohkeissaan kuin edellisinä vuosinakin. Ehkä jopa enemmän, tällä kertaa ei nimittäin tyydyttäisikään siihen että pukki jättää lahjat rapulle. Tänä vuonna pukki tulee sisälle. Tuleehan?

On vaikea pysyä horjumattomana kun kokonainen maailma ympärillä liikkuu - omasta mielestä väärään suuntaan. Heikkona hetkenä sorruin siis ajattelemaan onko kymmenvuotiaan enää soveliasta uskoa pukkiin? Vai pitäisikö paljastaa se Suuri Salaisuus? Mitä jos koulukaverit kiusaavat moisesta? Harva kymmenvuotias uskoo nimittäin enää joulupukkiin, kaikki lapsenomainen on nykyään niin kuollettavan noloa. Aikuiseksi pitää tulla mahdollisimman äkkiä. Olenkin huomannut kuuntelevani radiosta samoja bändejä joidenkin kymmenvuotiaiden kanssa. Kumman pitäisi siinä tilanteessa oikein menehtyä nolouteen? Kovia juttuja kymmenvuotiaille ovat kuulemma diskot ja eritoten slovarit vastakkaisen sukupuolen kanssa. O tempora, o mores!

Sitten tulin taas järkiini, miten saatoinkaan sortua ajattelemaan niin typerästi. Kukaanhan ei pakota poikaa olemaan lapsi. Hän on pysynyt lapsena omasta tahdostaan, koska hänellä on siihen elinpiirissään mahdollisuus ja hän nauttii siitä. Leikit tyttöjen kanssa ovat sitä luokkaa että juostaan perässä, otetaan kiinni ja leikitään vankilaa. Se maailma sopii hänelle, siinä hän haluaa selvästi vielä elää. Miksi minä menisin sitä ehdoin tahdoin järkyttämään?

Olen varma että moni kaveri on sanonut hänelle, jo vuosia sitten, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Kerran hän sanoi niin minullekin. Vastasin että se on valhe, koska näin itse pukin omin silmin telkkarista viime vuonna. Se riitti. Yritämme perheenä välttää kaupoissa käyntiä joulun alla. Koska kun joka kaupassa on vähän erinäköinen pukki, pukilta tahtoo mennä katu-uskottavuus. Mutta ei kahden pukin samanaikaisella näkemiselläkään ole ollut merkitystä. Hän tietää - tahtoo uskoa - etteivät ne tusinapukit oikeita ole, he vain esittävät oikeaa pukkia.

Oikea pukki asuu Korvatunturilla, hän lukee jokaisen lapsen kirjeen ja toteuttaa parhaansa mukaan toiveet. Yhtenä vuonna kun ei tullut just sitä toivottua lahjaa, poika totesi viiden sekunnin pettymyksen jälkeen tyynesti etteivät kaikki voi saada kaikkea. Ei pukillakaan rajattomia resursseja ole, lahjoja täytyy riittää kaikille. Eihän siitä mitään tule että joku saa kymmenen ja joku jää ilman - se ei ole oikeudenmukaista. Ja sillä hetkellä toiseksi hartaimmasta toiveesta tuli hartain. Kyky sopeutua, ja iloita toiseksi parhaasta vaihtoehdosta, on hieno lahja josta on minulla, ja monella muullakin, opittavaa.

Lapsestani on tulossa iso, hän on pitkä mutta ei enää sukkapuikko, hänen rintakehänsä on leventynyt viime joulusta. Puolitoistametristä miehenalkua on haastava pitää sylissä. Jos laittaa poikittain tuntuu kuin ruumista kantaisi, jos pitää istumassa niin takaa ei näe mitään koska hänen päänsä on samalla korkeudella omani kanssa. Pian hän on samanpituinen.

Mutta mieleltään hän haluaa selvästi vielä olla pieni. Olkoon sitä sitten niin kauan kuin haluaa. Koska sinä päivänä kun luopuu lapsenuskostaan, sitä ei voi enää saada takaisin. Paitsi ehkä hetkellisesti juuri jouluna.

Pukki tulee siis meille tänä vuonna sisään, ja hetki tulee olemaan niin taianomainen että se on se oikea pukki joka tulee. Jos lahkeesta näkyy tuubisukka niin tulemme näkemään sen harmaana villasukkana. Ja jos parta heiluu, se johtuu siitä että pukki hekottaa. Jos pukki taas vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä että pukissa on vähän meitä kaikkia ja kaikissa meissä on vähän pukkia. Polyesterinen kaulus tulee muuttumaan valkoiseksi turkikseksi ja pihaan ilmestyy lentäviä poroja ja säihkyvä reki. Kaikkihan sen näkevät - taianomaisesti. Jos vain avaa mielensä ja on hetken aikaa lapsi.

Kappas vaan, Esko sekä Britney

Antiikin audimiehet kuvasivat seksistisyydessään naisten torsoja, ilman päitä, käsiä tai jalkoja. Michelangelo ja muut pervertikot ihailivat nimenomaan naisen keskivartalon dynamiikkaa ja soljuvia muotoja - kyykkypissat heidän haudalleen! Irstaita olivat myös Rubens ja Botticelli, jotka antoivat siveltimensä herkästi lipua naishahmojensa lanteiden kaaria pitkin - sellaista naiseutta ei saa enää rakastaa.

Ainakaan kysymättä lupaa, tai pyytämättä anteeksi. Meidän aikanamme kuuluu rakastaa henkilöä, ei naista, ja henkinen puoli irrallaan ruumiillisesta. Hänen upean ulkoisen olemuksensa kohteliaskin huomioiminen saattaa nimittäin romuttaa hetkessä hänen upeat sisäiset ominaisuutensa - että kummalla olikaan se itsetunto-ongelma? Eikä niitä sisäisiäkään ominaisuuksia saisi oikein rakastaa. Tai siis saa, jos rakastaa koska ne ovat upean ihmisen ominaisuuksia, ei jos niitä rakastaa koska ne ovat naisen ominaisuuksia, korkeintaan ehkä naishenkilön... tai siis jotain... apua!

Onko ihme ettei oikein tiedetä miten tässä keskenään pitäisi olla? Miehen tulisi samanaikaisesti olla turvallinen nallekarhu joka huolehtii perheestään ja dekadentti rockbändin laulaja joka kohtelee muijaansa kuin bändäriä. Naiselta odotetaan päivisin töissä kovuutta ja öisin kotona pehmeyttä. Monelta on ymmärrettävästi mennyt pasmat sekaisin, ja ollaan siinä tilanteessa jossa itsenäisyys tarkoittaa jo toisen sortamista. Vaikka tasavertaisuuden ei pitäisi edellyttää samanlaisuutta, vaan miehen ja naisen kuuluisi osata nauttia toisistaan ja erilaisuuksistaan.

Irstas mies on irstas mies, ei sellaista tarvitse sietää. Kyllä minäkin häpeän baaritiskillä kourivan miehen puolesta, olen paria itsekin ojentanut. Ikävä että nykyisellään seksuaalisuus on kaikkialla ylikorostettua, ei kaikkien kuulu ajatella "sitä" 24/7. Moni nainenkin tuntuu näin nykyään uskovan, koska itsekin kourivat mieshaarusia keskustelunavauksena. Kyllä normaalit ihmiset ajattelevat yleensä päivän mittaan muutakin kuin ketä panisivat ja ketä ei, esimerkiksi mitä kotona jääkaapissa on.

Naiseus on tottakai paljon muutakin kun lanteiden kaaria, mutta kuka oikeastaan tarjoaa kaikkein taukeimman naiskuvan? Musiikkivideoissa naiset hankaavat itseään mitä tahansa lähettyvillä olevaa tankoa vasten, esimerkiksi eteisnaulakkoa. Kekkuloivat pitsipöksyissä ja korkkareissa bensa-aseman hyllyjen välissä ja tönivät kuolaavia miehiä sivuun. Kuka ylläpitää tuota skeidaa? Aseella uhatenko joku miespervo pakotti Madonnan ostamaan Suomesta liian pieniä ballerinapöksyjä verkkosukkiensa päälle? Britney Spears on kymmenen vuotta voihkinut liian pienessä koulu-univormussa, lipoen kosteita huuliaan ja pyytänyt tekemään hänelle sitä vielä kerran. Miljoonat koulutytöt ovat peilin edessä harja kädessään matkineet perässä. Oppineet idoliltaan haluttavan naisen käyttäytymismallin. Ja Anna-lehdenkin toimittaja juoksisi naispää kolmantena naisjalkana mielistelevää haastattelua tekemään, jos vain haastattelupyyntöön suostuttaisiin. Jutussa Britneytä luultavasti kuvailtaisiin vahvaksi naiseksi joka tekee mitä haluaa, vaikka hän just teki mitä eskot haluaa. Useimmat meistä kaipaavat naisiltaan kyllä jotain muuta.

Naiskuvan tehokkaimmat halventajat ovat naisia itse. Esikuvia jotka ylläpitävät alati huohottavan horon mallia. Ja jos sitten joku myöhäisinnokas automies hämääntyy uskomaan/toivomaan sen olevan totta, koska se sattuu sopimaan hänen elämänkaarensa hormonaaliseen tasoon niin kiviä niskaan vaan ja sitten keikalle tyttöporukassa kirkumaan Madonnalle jeetä, hänen masturboidessaan viisikymppisenä julkisesti tuolinkarmia vasten - niinkö se menee?

Eräs nainen kertoi että vaihdevuosien jälkeen naisista tulee toisilleen kiltimpiä, kun ei tarvitse enää kilpailla miesten huomiosta. Mies, seuraavan kerran kun kuulet seitsemänsenttisten kopinan, älä katso sinnepäin vaan katso niitä jotka katsovat sinnepäin. Saatat, paikallisen audimiehen lisäksi, nähdä muutaman naisenkin katsovan sinnepäin. Aivan oikein, jokaista senttiä arvioiva katse kohdistuu ensin nilkkoihin, siirtyen ylöspäin sääriin, lantiolle, vyötärölle ja sitten poveen. Viimeiseksi katse kohdistuisi silmiin, mutta kääntyy aina pois sekunnin murto-osan ennen kuin kohde kääntyy ja naisten katseet kohtaisivat. Jäljelle jää avoimesti töllistelevä, näkemäänsä selvästi tyytyväinen audimies - kohtauksen hölmö statisti.

Satunnaisen maamiehen huomioita

Keskustalaisten lojaaliutta täytyy ihailla. Urheasti he seisovat puheenjohtajansa takana, mokasta toiseen. Ja Vanhanen itse on kuin ydinsodan kestävä torakka. Tasaisin väliajoin nurkissa possahtaa, ja tomun laskeuduttua kasan päällä seisoo aurinkoa vasten jälleen sama hahmo, siipiään kiillottaen. Tuo Nurmijärven Napoleon.

Lehdestä huomasin että hän on käynyt Ruotsinpyhtäälläkin. Hämmästykseni oli suuri kun samasta kuvasta löytyi paikallisia kunnallisvaaliehdokkaita, juuri äänestyspäivän kynnyksellä. Urheaa sakkia, itse olisin kyllä solminut kengännauhoja juuri silloin kun salama välähti. Huono karma ei nimittäin voi olla tarttumatta samaan kuvaan joutuviin.

Siellä hän hoinahteli, meidän pääministerimme, Eijan puutarhassa tunnistamassa belgialaisen tiilen ja Ruotsinkylän maamiesseuran talolla räystäitä tarkastamassa. Talon nurkalla yllätetyiksi joutuivat muutama mopopoika. Me lähdettiin aikoinaan aina karkuun kun näkyi epäilyttäviä hortoilijoita, yhdellä oli eripituiset jalatkin. Silloin ehti karkuun juostenkin, omenat paidan helman sisällä heiluen. Liekö Vanhanen sulautunut niin hyvin beigeen laudoitukseen etteivät nämä kaverit ehtineet? Vanhanen ei näytä sellaiselta kaverilta jolla olisi ollut mopossaan laitonta tehopilliä, korkeintaan sellainen kaasutin jossa oli säädettävä suutin. Mopolla paskarinkiä heitetään niin että toinen jalka laitetaan maahan ja mopo kallistetaan melkein makaamaan, sitten annetaan kaasua ja takapyörä sutii tyhjää niin että sora lentää. Mopo pyörii ajajan ympärillä, maahan syvät pyörteiset sutimisjäljet jättäen. Voin vain kuvitella mitä tapahtuisi jos joku näistä velmuista tekisi sellaiset jäljet Lepsämän pihaan. Olisi ollut mielenkiintoista myös kuulla pääministerin kommentit kuljettajalleen, sateisen syyspäivän annista, kun helmoiltaan kurainen musta luksusauto kaarsi jälleen yhden maamiesseuran talon nurkalta kohti ansaittua jokaperjantaista uuniperunaa. Pääministerin ehkä kaapiessa jonkun puufirman mainoskynällä savea pehmoeccojen alta.

Ei Loviisan Keskustan kampanjassa mitään vikaa ollut, eikä ehdokasvalinnoissakaan uskoakseni epäonnistuttu, kuten Asko Vilamaa kohteliaasti arveli. Vaikkei vaalirahasotkun euroista montaa senttiä varmaan paikallisyhdistykselle asti ole valunut, keplottelijan ja venkoilijan maine sinne kyllä yltää. Vanhanen saattaa hyvinkin nähdä peilistään miehen joka on poliittisilta pelaamistaidoiltaan ylivertainen - ajattelihan Kaikkonenkin olevansa pelimies. Hän saattaa myös kuvitella olevansa totuudessa pysymisen yläpuolella, kuten hänen edeltäjänsäkin, ja hän voi vapaasti loukkaantua etiikkansa kyseenalaistamisesta. Seuraavat valtakunnalliset vaalit tulevat kuitenkin näyttämään kuinka todellinen tuo peilikuva on. Pelkäänpä että paikallisjärjestöt tulevat vielä tuntemaan sen nahoissaan, kuten Loviisassa.

Satunnaisena maamiehenä olen pistänyt merkille seuraavaa:
Kävellessä märällä ja savisella pellolla muta lähtee pikkuhiljaa kiipeämään saappaiden varsia pitkin kunnes lopulta pääkin on ihan savinen. Sama toimii varmaan toiseenkin suuntaan, jos pää on savinen niin moska laskeutuu takuuvarmasti ennenpitkää juuritasollekin. Huomasin myös että on olemassa eräänlainen paskan saturaatiopiste, eli hetki jolloin paskaa on tarttunut vaatteisiin niin paljon että se rupeaa irtoamaan itsestään. Silloin saatoin hetkellisesti tuntea itseni jopa voittajaksi. Ohiajavien ilmeistä huomasin kuitenkin käsitykseni olleen jossain määrin valheellinen.

Pääministeri Vanhanen on pääministeri vain niin kauan kuin Kokoomus niin haluaa, tarkasti ottaen niin kauan kuin hän tekee kuten Kokoomus sanoo - marionetti lienee oikea termi. Paikallisjärjestöparat, yleensä jos laiva uppoaa niin hukkumisen uhallakin kapteeni jättää laivan viimeisenä. Mutta jos harhainen kapteeni hyppää kirkuen laidan yli, sellaisiin syvyyksiin minne aurinko ei paista, ei kylkeen välttämättä kannata hakata reikää seuratakseen perässä.

Ei se niin ole!

Yhden 90-luvun elinkeinoillan jälkeen olin juuri astumassa autooni kun vanhempi sairaan oloinen mies ilmestyi kainalosauvoilla viereeni ja kysyi voisinko ystävällisesti viedä hänet taksiasemalle. Tottakai suostuin, muistin nähneeni hänet myös siellä elinkeinoillassa. Hän istui hiljaa takarivissä kun me innokkaat visioimme kaupungin taloudellista strategiaa. Loviisa kolmonen oli yksi illan puheenaiheista. Lyhyellä automatkallamme vaihdoimme muutaman sanan illan annista ja asemalla hän kiitti kyydistä ja nousi vaivalloisesti autosta. Sen jälkeen en häntä enää tavannut, hän kuoli myöhemmin sairauksiensa murtamana - tai uskoakseni koska asui ydinvoimalan naapurissa.

Hän oli paikallinen ydinvoiman vastustaja joka kieltäytyi muuttamasta pois voimalan vierestä, kotitilaltaan. Muistan että aina kun mielipidesivuilla oli hänen kirjoituksiaan, luin niistä pelkästään alun ja lopun, kaikkea en jaksanut. Moni nauroi hänelle. Koska hän vuodesta toiseen toisti itseään, viittasi epämääräisiin lähteisiin ja pelotteli säteilyn aiheuttamilla kolmipäisillä kaloilla. Joita ei koskaan sitten löytynyt. Hän oli raivoisa oikeuksiensa puolesta taistelija, jolle kelpasi kaikki hänen kantaansa tukeva aineisto. Ymmärrän häntä hyvin, niin kelpasi vastapuolellekin.

Yksi argumenteista taisi olla että ydinvoimaloiden jäähdytysveden aiheuttama meren lämpötilan nousu on haitallista koko saaristollemme. Voimalan puolesta tiedottamisesta vastaava vastasi toistuvasti ettei se niin ole! Että jäähdytysvedellä ei ole merkittävää vaikutusta suureen mereen - tyyliin pieru saharassa! Hän taas viittasi kansainvälisiin tutkimuksiin, jotka olivat professoreiden ja tiedemiesten tekemiä. Harva jaksoi vuosien kiistelyn jälkeen enää välittää kumpi oli oikeassa, yhteisön elämä jatkui, lapset kasvoivat ja oli omiakin huolia. Mutta kotinsa puolesta taistelevalla on vaihtoehdot vähissä.

Lopulta väsytystaistelu vaati veronsa, hänen terveytensä petti. Jatkuva katkeruus myötävaikutti uskoakseni merkittävästi. Nyt pelkään että mahdollisen Gäddbergsön voimalan naapureille käy samoin. He tuskin tulevat kuolemaan säteilyyn mutta jatkuva epävarmuus kodin kohtalosta ja syvä katkeruus voi murtaa vahvimmankin terveyden. Jos energiayhtiön tiedottaja palaa loppuun, viherpipertäjien tyhmistä kysymyksistä ja naiivista maailmankatsomuksesta, tilalle palkataan yksinkertaisesti uusi. Rahaa ja aikaa on, koneisto jauhaa saksalaisella tarkkuudella - ei teollisuus yhtä miestä kaipaa.

Nyt tiedämme että voimalat muuttivat Loviisan alueen vesiä radikaalisti. Faktat käyvät esille Erkki Iliuksen väitöskirjasta, 40 vuoden tutkimusten pohjalta. Jos vastaavan vahingon aiheuttaisi yksityinen henkilö, tai pieni yritys, puhuisimme aikamme pahimmasta ympäristörikoksesta. Mutta yleisen edun nimissä se on ilmeisesti hyväksyttävää, jauhavathan voimalat alueellemme jatkuvaa hyvinvointia?

Kuka kantaa vastuun jos rkp:läisten valituksen johdosta yksi, kaksi tai kolme uutta ydinvoimalaa menevät Loviisalta sivu suun, Jaakko Isotalo kysyy? Minun mieleeni tulee, kuka kantaa vastuun saaristomme tärvelemisestä? Jos yhden rauhoitetun kievanakorennon tappamisesta joutuu maksamaan 420 euroa, paljonkohan kokonaisen meren lämpösaastuttamisesta kuoliaaksi pitäisi joutua maksamaan?

Tarkoittaako hyvinvointi rahaa vai ympäristöä jossa ihminen voi hyvin? Miksikään merkittäväksi elinympäristöämme kohentavaksi hyvinvoinniksihan tähän asti saatuja verotuloja ei olla pystytty jalostamaan. Hädin tuskin selvittiin lakisääteisistä velvoitteista. Meillä on mutainen lahti, jalkakäytävällä asvaltin läpi kasvavia koivuja ja vuosikymmeniä homeessa olleita kouluja. Ei varaa kyläkouluihin, ei terveyskeskuksen päivystystä, ei tarpeeksi paikkoja vanhuksille. Nolla uimahallia ja tyhjä tori. Entiset vastuulliset, Jaakko Isotalo mukaanlukien, ehkä tietävät mihin kaikki hyvinvointi katosi? Minne miljoonat menivät, ja mahtuuko samaan holeen vielä yhden, kahden tai kolmen voimalan verran hyvinvointia?!

Tietääkseni ainoa puolue joka kokonaisuudessaan kieltäytyy kunnallisvaaleissa lisäydinvoimasta on Vihreät - mikä tulee olemaan ensimmäinen kerta minulle. Saaristomme ei yksinkertaisesti kestä enempää meidän "hyvinvointiamme", se voi siitä pahoin. Niin se vaan on.

"Pedagogiikka on tärkein."

Otsikko hyppää silmilleni naapurikaupungin lehdestä. Kolme pienempää koulua on lakkautusuhan alla. Kaupungin säästötavoitteet ovat kovat - lama lama lama - ei voi mitään. Rahat ei riitä. Mutta ei se mitään, ne kouluthan ovat vain rakennuksia, pedagogiikka on tärkein. Itse asiassahan tässä ajatellaan lasten parasta!

Pedagogiikalla tarkoitetaan tässä yhteydessä varmaan opetuksen tasoa. Tarkka pedagogiikan määritelmä on kuitenkin oppi kasvatuksesta. Ehkä päättäjien pitäisi tutustua myös didaktiikkaan, oppiin opetuksesta.

Ei ole yhdentekevää millaisessa ympäristössä opetetaan. Tai millaisia opettajat ovat ihmisinä, miten koulukaverit käyttäytyvät. Liian monta lasta yhtä opettajaa kohden on kaikille osapuolille huono yhdistelmä. Nurkkaan ajettu opettaja on se opettaja joka työkalujen loppuessa ottaa käyttöönsä vaihtoehtoiset keinot. Nopein tapa saada ongelmallinen lapsi ruotuun liian isossa luokassa on nöyryyttäminen luokan edessä. Pedagogiikkaa sekin, olkoonkin huonoa.

Harva aikuinen pärjää neljänkymmenen teinin kanssa - hyvä jos pärjäävät yhtä vastaan. Ja toisia opettajia kunnioitetaan heti ensimmäisestä päivästä enemmän kuin toisia. Ihminen joko on auktoriteetti tai ei, ja teinilauma vaistoaa asian yleensä vartissa. Alakynteen joutunut opettaja ei kauaa jaksa, tunnen itsekin opettajan koulutuksen saaneita jotka hyppäsivät palavasta laivasta. Enkä moiti.

Ennen pärjättiin lyömisellä. Vanhempi sukupolvi kuvittelee usein että kyseisen pedagogiikan palauttaminen kouluun ratkaisisi kaikki ongelmat. Samalla logiikalla voisimme myös palauttaa aikuisten ojentamiseen pyövelin viran, sakkojen ja vankiloiden sijasta. Olisi kevyempi byrokratia, ja pienemmät kustannukset. Rattijuoppoudesta seuraisi korvien irtileikkaaminen, väkisinmakaamisesta raajojen amputointi. Ylinopeudesta puristettaisiin pajapihdeillä, heti siinä pientareella. Tulisi halvemmaksi.

En hyväksy lapsilleni huonolaatuista pedagogiikkaa, tarkoittaen sillä myös oppimisympäristöä. En hyväksy sitä että luokkakoko kasvaa niin suureksi ettei tilassa voi oppia - pedagogiikkahan siinä just kärsii. Vihaan sitä että opettajat ovat yksin ja vailla työkaluja, ja että heidän on pakko vaan jaksaa. Tiettyjen opettajien itkettäminen oli meidänkin luokan lempiharrastuksia, syövän takia tukkansa menettänyt ope oli laumallemme pelkkä suupala. Meitä oli luokassa neljäkymmentä lasta. Kymmenen vuotta myöhemmin kymmenen prosenttia luokasta oli kuollut - tapaturmiin, itsemurhiin tai murhiin.

Siihen aikaan oli tavallista kohdistaa ahdistuneisuus ja syyllisyys itseensä - rankaista paskaa joka sitä ansaitsi. Järkyttäviä tunteita, ja hallitsematon purkaus usein sen mukainen. Mutta tänä päivänä yhä useampi kohdistaa rankaisemisen itsestään ulospäin. Rankaistaan sitä - omasta mielestään - pahan olon aiheuttanutta ympäristöä. Jokaisen koulussa tapahtuneen massamurhan jälkeen, joukko asiantuntijoita, vanhempia ja henkilökuntaa, kokoontuu miettimään miten koulujen ilmapiiriä voitaisiin parantaa. Spekuloidaan, arvioidaan ja suunnitellaan. Kaikki ovat samaa mieltä, ryhmäkokoja on pienennettävä. Jotta jokaisen lapsen erityispiirteet ja tarpeet voidaan ottaa huomioon. Ettei kukaan jää yksin niiden välillä järkyttävien tunteidensa kanssa. Miksei tv:ssä silloin näy päättäjiä, kertomassa ettei ilmapiirin parantaminen käy päinsä? Koska rahat eivät riitä, vaikka siirryttiinkin puolalaisiin perunoihin. Missä on silloin se kunnallinen juustohöyläri, inttämässä että opetuksen taso on kuitenkin tärkein, ei oppimisympäristö.

Ollaanpa edes rehellisiä - hyvää pedagogiikka - pedagogiikka ei ole tärkein. Tärkein on tuottaa lastemme koulutus mahdollisimman halvalla, syöttää heille mahdollisimman halpaa kouluruokaa, piiloutua hankintalain taakse ja kuorruttaa koko sonta kuntakohtaisella laatusuunnitelmalla. Joka ei koskaan toteudu.

Oudot linnut

Oudot linnut saapuvat aina ensimmäisinä. Alkukeväällä, aikana jolloin ei vielä kannattaisi tulla. Ja hulluhan sen kahlaajankin täytyy olla, joka syksyllä jäätyy jaloistaan kiinni järveen. Kummallinen on se kaveri joka hytisee bongaritornissa.

On marraskuinen aamu, vuosituhannen vaihteessa. Valkolaiset ajavat Haravankylän kautta kaupunkiin, sankka usva peittää mätänevän pellon. Samaa reittiä ovat ihmiset ajaneet töihin vuosikymmeniä, ilman mainittavia häiriötekijöitä, mitä nyt joskus merivesi tulvii pelloille. Aamukahvi maistuu vielä suussa, kohta leima lyö korttiin reiän - nää normaalit aamurutiinit. Mutta sitten kuin tyhjästä, usvan keskeltä, suurelle kuuraiselle kivelle kiipeää paljasjalkainen puolialaston mieshenkilö. Ja kiinnittää selkäänsä kolmemetriset puiset siivet..., autoissa päät kääntyvät niin että kiropraktikko hieroo käsiään. Mitä helv...! Kuka toi on? Miksi? Mikälie vinksahtanut outolintu – lääkitys pielessä.

Näin kuvan myöhemmin lehdestä, asetelma oli yllättävä. Mutta kuva oli kieltämättä kaunis, ja ote tilanteesta oli vahva. Olihan kaveri ammattitaitoinen taiteilija joka valokuvasi töissään itseään eri tilanteissa.

Itse tapahtuma ei yllättänyt, olinhan työni kautta saanut jo muutaman vuoden ajan huomata että aika suuri osa uusista loviisalaista olivat aktiivisia taiteiden parissa. Tai toimivat ainakin luovissa ammateissa, osa kotoaan etätyötä tehden. Joukossa oli normimassasta poikkeavia, selvästi kulmikkaita persoonia. Huomasin myös että he aika nopeasti saavuttuaan verkostoituivat – osa ehkä pariutuikin? - paikallisten outojen lintujen kanssa. Niiden kylähullujen.

Muutamia vuosia myöhemmin syntyi WWP. Wanhassa Wara Parempi iski loviisalaisiin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä kaduillamme vaelsi tuhansia vieraita ihmisiä. Kaikki olivat ymmällään - mistä näitä Penttejä oikein tulee?

Pentit saapuivat housut sahanpuruille tuoksuen, toistenkin vinteille kapuamaan. Vaihtamaan tietoja ja kokemuksia samanhenkisten kanssa - läpimädän puutalon kunnostaminen kun voi vaatia, kunnollisen lääkityksen lisäksi, aimo annoksen vertaistukeakin. Samalla hetkellä loviisalaiset heräsivät siihen että niitä Penttejä oli tainnut kaikessa hiljaisuudessa muuttaa jo vuosikausia kaupunkiimme. Kunnostamaan romahtamaisillaan olevia satavuotiaita talovanhuksia. Joiden korjaaminen tuli paljon kalliimmaksi kuin uusien rakentaminen – ei ymmärrä. Ja kertaalleen umpeenkasvaneista puutarhoista kuului jälleen rapina ja rapsutus. Siellä ne naiset puskissa kykkivät, puutarhalapiot käsissään – milloin ne sinne tuli?

Aina on Loviisassa puhuttu idyllistämme, mutta turhan kauan sana tarkoitti pysähtyneisyyttä. Nyt olemme matkalla elävään idylliin, yksinkertaisesti koska joukko ihmisiä ottivat ja toteuttivat meidän nurkilla oman pienen unelmansa. Vaikkei siinä järkeä tuntunut olevankaan - unelmien toteuttamisessa harvoin on.

Jokainen halukas pystyi viime viikonloppuna näkemään missä Loviisan voimavara piilee – asuinympäristössämme. Kolmensadan vuoden historian rakentaminen kestää nimittäin kolmesataa vuotta. Ja uusi ei koskaan korvaa vanhaa, se on erilainen.

Laskiko kukaan muuten wwp-päivinä niiden kaikkien nuorten naisten pyöreitä vatsoja? Pesäpuuta siinä haettiin, haudonta oli selvästi jo meneillään. Miljöömme puhuttelee juuri tätä kohderyhmää, joka miettii missä heidän lapsensa tulevat kasvamaan, mitä he tulevat syömään ja millaiseksi heidän arvomaailmansa tulee muodostumaan. Kutsun heitä valveutuneiksi, termi joka saa pysähtyneistön polttamaan hihansa joka kerta.

Mikäli Loviisasta ei pesäpaikkaa heille löydy, niin Loviisan kaltaisesta paikasta se tulee löytymään. Outojen lintujen jälkeen saapuvat nimittäin normaalit - kaikki kunnia pioneereille.

X-file nro 313: Puolueseminaarit

Yritän kuumeisesti löytää todisteita siitä että puolueseminaareita on oikeasti järjestetty. Google-haku "puolueseminaari" löytää kolme osumaa. Vain kolme osumaa! Sanalla "liipotin" osumia tulee 12.100 kappaletta. Kyseessä on siis pieni osa vanhassa kellokoneistossa jonka nimitystä vain harva tietää. Kaksitoistatuhattasata vastaan kolme! Joko ne seminaarit olivat huippusalaisia tai sitten merkityksettömiä.

Haluaisin tietää mistä niissä luennoidaan. Lukemani mukaan pääsylippu maksaa tuhannen euron tietämillä, mistäköhän niitä saa ostaa? Netistä en ostokanavaa löydä, ei Lippupalvelustakaan. Ebay:sta löytyy Hummer-autoja alehintaan... jonkun tukkaa on myytävänä... usb-leivänpaahdin... muttei puolueseminaarilippuja. Sitten nappaa, kokonaista kaksi google-osumaa! "NKP:n ja Kommunistien Liiton puolueseminaari”, liput 700 euroa - ei paha. Puhujana on Sergei Skvortsov, aiheena eurokommunismi ja NKP:n ajautuminen revisionismiin! Jess! Ääääh... seminaari meni jo. Kuvatodistekin löytyy, siinä Sergei ja Kalevi Wahrman paiskaavat kättä, molempien kasvot kameraan päin - kuten lehtikuvissa pitää. Kuvassa näkyy myös kaksi muuta henkilöä, jonkun eurokommunistiset kädet, sekä Marxin kuva seinällä. Tila näyttää pieneltä. Pullaa on syöty, veikkaan kuivaa viipalepullaa koska kahvitkin on juotu kertakäyttömukeista. 700 euron kahvit kertakäyttömukeista, mitä häh!?

Mietin miltä tuntuisi puhua puolueseminaarissa. Kuvittelen itseni puhujanpönttöön:
- Hyvä nainen ja herra... on ilo nähdä teidät tänä iltana näinkin runsaslukuisena... öööh... vanhan NKP:n johto joka tavallaan johti taistelua kommunistisen liikkeen puhtauden puolesta, siirtyi itse avoimesti revisionistiselle kannalle...

Perhana! Destian herralla taisi eturauhanen painaa rakkoa, kun jo tässä vaiheessa poistuu aulaan. No, Patrian rouvahan istuu kuitenkin vielä paikallaan... mutta miksi hänen niskansa on noin pahasti? Pää retkottaa rinnuksilla.. no nyt hampaatkin tippui syliin! Kuoliko se?
- ... KÖHÖMM! KÄVI NIIN ETTÄ MARXILAIS-LENINISTISET VOIMAT...
Huhhuh, se nytkähti, mutta mihin Destian herra jäi? Lakkikin on kadonnut. Haloo, pullankankea on vielä! Hei toveri! PULLAAA...

Naurattaa aivan vietävästi, mutta jätän huvittelut sikseen ja jatkan etsimistä netistä. Täytyyhän jotain merkintöjä olla. Löydän uutisen ” Kokoomus ja Yhtenäinen Venäjä päättivät järjestää lokakuussa puolueseminaarin laivaliikenneongelmista”. Ehkä siellä oli se sama Sergei puhumassa? Jospa hän on tehnyt tästä ammatin, puolueseminaaripuhuja Venäjältä? Käy vetämässä aina maksusta sen saman puheen, seminaareissa joihin on myyty satoja lippuja tuhannen euron kappalehintaan, mutta joissa kukaan ei käy. Siistiä, vähän niinkuin myisi ihmisille ilmaa! Voisikohan sinne viedä pelkän pahvikuvan ja laittaa nauhan pyörimään?

Ei varmaankaan, luulisi ainakin valtionyhtiöissä olevan niin korkea moraali että jos maksettu on, niin paikalle mennään kakkua istumaan vaikkei kiinnostaisikaan. Taitaa nakki napsahtaa jollekin pääkonttorin innokkaalle suviuunolle. Mp3-soittimeen kannattaa vaan hankkia sellainen veividynamo, jolla laitteen pystyy lataamaan siellä penkkirivistössä istuen. Tai kannettavan dvd-soittimen jossa on silmälappunäyttö. Siihen sitten vaan imuroi Seinfeldin vuosikerrat 89-94. Helpottaa kärsimystä.

Tie nousee pystyyn, todisteita siitä että Kokoomuksen seminaari olisi koskaan järjestetty ei löydy. Ei yhtään pöytäkirjaa, tiivistelmää tai kommenttia. Siis, aikana jolloin blogataan omasta hiivatulehduksestakin! Ja mäyräkoiraliiton kevätliittokokouksen pöytäkirjasta voin netistä vapaasti lukea pienoismäyräkoirien käyttötaipumuskokeen sääntöesityksestä. Ehkei niitä seminaareja koskaan järjestettykään? Ehkä koko ilmiö on X-file? Täyttä varmuutta niiden olemassaolosta ei ehkä koskaan saada - ehkä totuus on siellä ulkona?

Onnizombiet

Madonna on ymmällään Jätkäsaaressa. Laulun lopussa Madonna kysyy, osaako vain yksi ihminen hänen laulunsa sanat, onko tässä kaikki mihin pystytte Suomi? Joku huutaa, jeeees! 85.000 ihmistä tarkkailee tilannetta.

Tiedän mitä Madonna tarkoittaa, olen ollut Helsingissä katsomassa Bruce Springsteeniä. Ja toivoin että olisin mennyt Ruotsiin katsomaan. Stadionille oli pakkautunut parikymmentätuhatta ihmistä. Harva näytti olevan hirveän tohkeissaan Brucen musiikista. Lippuja oli myyty tukuttain yrityksille, jotka antoivat niitä lahjaksi asiakkailleen. Asiakkaista osa oli ehkä vielä antanut ne eteenpäin jollekin Brucesta kuulleelle sukulaiselle. Meno oli sen mukaista, tai lähinnä sen puute - siellä ne firmajampat vaihtoivat kentällä käyntikorttejaan ja pällistelivät "meininkiä". Musiikki häiritsi selvästi keskustelua. Göteborgissa Brucen keikalla halkesi stadionin perustukset, ihmisten rytmikkäästä hyppimisestä.

Kun Suomeen järjestetään "megatapahtuma", niin yllättävän suuri osa menee nimenomaan sitä megaa katsomaan. Halutaan olla osa spektaakkelia. Artisti tuntuu joskus toisarvoiselta, mutta satatuhatta kärpästähän ei voi olla väärässä. Kun tähän yhdistetään se tosiasia, että suomalaisen on hirveän vaikea positiivisesti riehaantua, niin valjultahan se näyttää. Siksi voisi ajatella että on hyvä jos siellä saa kaljaa, auttamassa irrottelussa. Mutta kun alkoholi on epävakaa tunneboosteri, joka yleensä voimistaa senhetkistä tunnetilaa, muttei pysty muuntamaan viiden polven fennovitutusta huumaavaksi onneksi.

Seuraavaksi Madonna kysyi mistä suomalaisten maine villeinä ja hulluina on peräisin? Tietäisi vaan. Ilmeisesti hän kysyi, koska firmajampat ja hetkelliskreisit mammat farkkuhameissa ja pissiskalsareissa vaikuttivat Jätkäsaaressa puudutetuilta. Mikä tietysti voi johtua siitä että alkoholillisen riemunkaaren profiili on kovin terävä. Nousu on nopea, riemu lyhyt ja sitä seuraava melankolia syvä. Ja tuloskunnon ajoittaminen vielä oikean biisin kohdalle on liki mahdotonta, jopa vaikka saisi biisilistan etukäteen. Reisille menee valtaosa känneistä.

Mukaansa tempautuvaa miestä pidetään meillä vähän yksinkertaisena ja naista kevytkenkäisenä. Suomalaisesta zombiekasvatuksesta johtuen spontaani bilettäminen näyttää vaivalloiselta. Silloin käy artistia sääliksi, esityksen laadusta se ei aina ole kiinni. Kyseessä ei ole vika, vaan ominaisuus, eikä sillä ole tarkoitus loukata artistia. Tällaisia me olemme - historiamme koulimia juhlapölkkyjä. Gotlertankoja. Aivan kammottava yleistys, mutta asian voi todeta massatapahtumassa itse kukin. Ja itselleen nauraminen on vapauttava kokemus.

Vaikka se ei näy päällepäin, korvien välissä kyllä kipinöi. Suomalainenkin kokee pakahduttavaa onnellisuutta - laiturin nokassa, tunturin laella, hyvien ystävien kesken ja varmasti Jätkäsaaressakin. Sitä on vain vaikea nähdä. Koska kulttuurimme on kouluttanut meitä piilottamaan tunteemme julkisella paikalla. Kerran näin pariskunnan tulisesti riitelevän kassajonossa, omasta mielestään varmasti huomaamattomasti. Sen näki siitä että naisen huulet olivat liikkumattomina jäntevinä viiruina, välistä kuului sihinää, ja silmät sinkoilivat kuin flipperikuulat. Mies hyperventiloi nenän kautta, nyrkit taskuissa - ei siinä sanoja tarvittu.

Se, että sitten humaltuneena tunteemme pursuavat kuin henki pullosta, kertoo siitä että meidät on tähän muottiin jonkinasteisella väkivallalla sullottu. Ja että oikeasti haluaisimme iloita julkisellakin paikalla, itkeä muidenkin nähden ja näyttää onneamme silloin kun sitä tunnemme. Emme jaksaisi jatkuvasti kontrolloida itseämme muiden silmissä. No, ei lopettamiseen kuole, päinvastoin, siitä saa elinvoimaa.

"Kell´onni on, se onnen kätkeköön"-sananlaskun käyttö voitaisiin maassamme huoletta kieltää yleishaitallisena - aina joku ottaa sen todesta. Muunkielisenä sitä tuskin esiintyykään.

Lihamyllyn matka

Jaana Kapari-Jatta esitteli lehdessä lihamyllyä joka viedään avustuksena Gambiaan. Sillä tulee kuulemma joku siellä elättämään itsensä ja perheensä, jauhamalla pienellä käsimyllyllä lihaa koko kylälle. Ajatus on lohduttava – ajatella että joku pystyy niin pienellä palvelulla elättämään kokonaisen perheen! Minun ihan kohtuullinen tuntipalkkani kun ei tahdo riittää mihinkään. Kun kenkäni menee rikki, minun kannattaa mieluummin ostaa uudet kengät kuin korjauttaa se suutarilla. Tulee halvemmaksi.

Uudet kenkäni tulevat kenties Bangladeshista, missä työn hinta on paljon alhaisempi kuin Suomessa. Mitä Suomessa enää sitten kannattaa valmistaa? Vainko ne tuotteet, joiden kuljettaminen maapallon toiselta puolelta tulee liian kalliiksi? Mitä tapahtuu jos kutakuinkin kaikki teollinen tuotanto siirtyy maastamme pois - millä me silloin elämme? Joudutaanko hakemaan se lihamylly takaisin?

Perussuomalaisesti ajateltuna on väärin että tänne tulee kaiken maailman ulkomaalaiset ja poimii meidän marjat ja sienet, mitättömällä tuntipalkalla. Perussuomalaisesti ajateltuna he riistävät meiltä työpaikkamme, koska suostuvat työhön liian halvalla. Mutta mikseivät persut sitten suoraan osoita mistä ilmiö johtuu? Suomalaisen työn liian korkeasta hinnasta. Ja mikseivät he ehdota toimia jotka laskisivat sitä tasolle joka olisi kansainvälisesti kilpailukykyinen? No, koska sillä ei vaalivoittoja oteta – vaikka ehkä pitäisi.

Globaalisesti halvimman työvoiman suosiminen on tietenkin riistokapitalismia, koska siitä syntyvät voitot valuvat kuitenkin viime kädessä jonkun suursijoittajan taskuun. Mutta on siinä oikeudenmukaisuuttakin. Työ siirtyy sinne missä ihmiset ovat köyhimpiä.

Elintasovinouma korjaa jatkuvasti itseään. Vaikkei yksikään suomalainen työnantaja perustaisi yhtään tehdasta kaukomaille. Onhan toiminnan lopettaminen kannattamattomana tai konkurssikin vaihtoehto. Teolliset työpaikat valuvat halvan työvoiman maihin vääjäämättä. Kehitysmaissa ei ole varaa ostaa koneita, jolloin käytetään työvoimaa. Meillä yhä harvempaan toimeen kannattaa palkata ihmistä, on halvempaa käyttää koneita. Joita sitten valmistetaan halvan työvoiman maissa. Kuulostammeko ehkä yhtälön voittajilta?

Ennen ihminen pystyi meilläkin elättämään koko perheensä esimerkiksi kengittämällä kylän hevoset - vaikka tuntipalkka oli vaatimaton. Nyt palkka on suuri muttei riitä mihinkään. Siinä on jotain perusteellisesti väärin.

Teollisten työpaikkojen menetysten myötä edessämme saattaa hyvinkin olla muutama vuosikymmen stagnaatiota - tai deflaatiota. Jonka jälkeen minunkin kannattaa mennä taas suutarille. Ja silloin naapurikin rakentaa talonsa itse, eikä virolainen työvoima. Itseasiassa virolaiset hakevat täältä silloin lähinnä halpaa viinaa ja edullista lomamajoitusta. He pitävät Suomea nostalgisena maana, jossa asiat ovat kuin Eestissä oli ennen vanhaan. Joka talossa on oma lehmä, peltotyöt tehdään hevosella tai yhteisellä vanhalla traktorilla. Jonka eestiläiset lahjoittivat.

Ne ”vanhat hyvät ajat” palaavat jälleen. Talkoovoimin pystytetään seurantalo ja kyläkoulu, yhdessä palkataan siihen opettaja joka asuu luontaisetuna ilmaiseksi koulun vintillä. Kuten kerrostalojen talonmiehetkin. Yhteishenki on kovaa valuuttaa, maatamme jälleenrakennetaan. Ihmiset muistelevat vanhoista valokuvista aikaa jolloin joka taloudessa oli oma auto. Syntyy liukuhihnalla osuuskuntia, esimerkiksi omavaraista sähköä tuottamaan. Kun toiminta saadaan, muutaman kyläpampun voimin hyvin kannattavaksi, se myydään isolla rahalla albaanialaiselle sähkökonsernille. Aikoinaan itsetuhon kokenut ammattiyhdistysliike herätetään kuolleista peräämään työläisten oikeuksia. Kaikkien palkat nousevat, ja sitä myöten myös verotulot. Saaduilla verovaroilla pystytään luomaan hyvinvointivaltio.

Jossa harva loppujen lopuksi voi hyvin, ja millään ei saa mitään. Uskonkin sen gambialaisen lihamyllärin olevan voittaja.

Vanha kapinallinen

Elämäni menee taaksepäin, kuten Benjamin Buttonilla. Nuorena kuuluu kapinoida ja vanhana seestyä. Itse olin teininä aika balanssissa, nuorena hukassa, aikuisena kuilun partaalla ja nelikymppisenä nyt sitten kapinoin. Luulisi että nelikymppisenä olisi vaikea kapinoida esimerkiksi nelikymppisiä vastaan, ja helpompi haukkua nuorisoa, mutta ei se ole liiemmin minua estänyt. Kaverini näyttävät normaaleilta keski-ikäisiltä ihmisiltä, pehmeät kengät, paremmat farkut ja beigenvärinen bleiseri. Yksi heistä rakastaa Paul Ankaa, tai lähinnä varmaan hänen musiikkiaan. Minä löysin punkin vasta kolmekymppisenä, Buddy Hollyn teininä 70-luvulla... Minun balanssini on keikkumista, disharmoniassa näennäisesti vailla päämäärää. Silloin saan aikaiseksi. Keikkumiseni on kuluttavaa ja pitää tietysti lähipiirini jatkuvasti varpaisillaan. En haluaisi sitä myöntää mutta olen kai häilyvä, periaatteeni muuttuvat periatteesta hetkessä.

Seestynyt olo merkitsee minulle pysähtyneisyyttä. Tilaa jossa minussa ei tapahdu muutosta tai kehitystä, koska olisin silloin onnellinen. Ehkä sitäkin pitäisi joskus kokeilla, mutta katsokaa suurten mestareiden taideteoksia ja arvelkaa kuinka moni niistä on syntynyt onnellisessa tai terveessä mielentilassa – ja rakastuneena oleminenhan ei ole kumpaakaan vaan kemiallinen mielenhäiriö. Luonnon keino sumentaa järkeä sen aikaa että ihmiset monistautuvat. Entä ne suuret teot? Onhan se tietysti itserakasta Suomessa kuvitella pystyvänsä johonkin mutta pyrkiikö joku sitten tietoisesti niihin mitättömästä seuraaviin tekoihin? Minusta ne tuntuvat sivutuotteilta, tai ehkä korkeintaan kehitysversioilta.

Entä mitkä vääryydet aion maailmasta poistaa? On aika kuvaavaa että olen valinnut kamppailuni kohteiksi vastustajia joita en voi voittaa. Kuten esimerkiksi lupiinit ja hyttyset. Ensimmäiset koska ne eivät kuulu Suomen luontoon ja jälkimmäiset koska ne kuuluvat. Saavat vielä tuta minun vihan ja vallan! Viime jouluna mielivaltani kohteeksi joutui jouluporsas, tuo kinkkunuhaa levittävä tehotuotannon pötkylä. Iskin joulupöytään hevosta. Ensinnäkin sen herkullisen maun vuoksi, mutta ajatus siitä ettei sitä kasvatettu ensisijaisesti minun syötäväksi miellytti myös. Söin eläkeläisen.

Kaverini vaari teki rakkaastaan rukkaset – siinä on jotain herkkää. Uskollisena oli pystykorva seurannut vieressä suuren osan elämästä, näin seurasi kuolemansa jälkeenkin. Ja kestäviä olivat koirahanskat, kulkevat kuulemma suvussa vieläkin, vaikkei varmasti tiedetä kellä.

Vaimoni mielestä en voi olla kapinallinen, koska vastahakoisuuteni kaikkeen normaaliin rajoittaa jo elämääni. Kapinallisuus merkitsisi rajatonta vapautta. Minä hyväksyin verkkarit vaatekappaleeksi vasta 90-luvulla, crocseissa suostun korkeintaan puuliiteriin menemään. En laita useampaa kuin kolmea väriä kerralla päälleni, ajattelen sen olevan merkki itsehillinnästä. Tatuointia en voi ottaa koska on jo kapinallisuutta olla ilman. Kun maailman miesten piti, metroseksuaalisuuden ollessa muodissa, laittaa silmänympärysvoidetta aamuisin, kaavailin arven hankkimista kasvoihini. Taideteoksen luomisen olisin tietysti hoitanut itse, niin olisi tullut kunnolla tehtyä.

Punajuurta boikotoin, sen ärsyttävän värin vuoksi. Keitetty kaali todistaa hajullaan ettei se ole enää paksusuolen tarpeessa ja retiisi kelpaa korkeintaan maalinpoistoon. Sienet ovat saaneet minut väsytettyä, jatkuvalla läsnäolollaan. Seuraavaksi menen varmaan niitä poimimaan - just joo.

Lienee turha mainita että olen rasittava, ja lähipiirilleni ennenkaikkea kuluttava.
Vaimoni kertoi että minussa ja Henrik Tikkasessa on hänen lukemansa mukaan yhtäläisyyksiä. Että minua on vaikea sietää mutta mahdoton unohtaa. Minkä minunlaiseni ihminen tietysti otti kohteliaisuutena.

Mitä se muille kuuluu

Pysähdyn jäätelökioskille, torin viereen. Aurinko pilkahtaa pilvien välistä, vaikkei mikään huippukeli olekaan. Aika moni perhe on rennon lomapukeutunut, lapsiperheet istuvat puutarhatuoleilla pienen pöydän ympärillä. Muutama satunnainen kulkija, kuten minä, istuu puistonpenkillä ankkurin vieressä.

Upotan hampaani kermajäätelöön ja katselen ohikulkijoita. Vastakkaisella puolella istuu farkkutakkiin pukeutunut lyhyenläntä mies, liian pitkät kellertävät farkkujen lahkeet ovat kuluneet takaa riekaleiksi. Hieman on elähtäneen näköinen, ja paskanen tukka. Mies pitää hirveää meteliä, hänen tuttavansa ovat kiusaantuneen näköisiä. Vierellä istuu hänen arviolta 6-vuotias poikansa. Tiedän koska kuulen miehen kolmannen kerran kehuvan kuinka iso ja pärjäävä hänen poikansa jo on.

Sitten tulee povarista puolen litran Saarenmaa-votkapullo. Ensin mies tarjoaa sitä toisella puolella istuvalle keski-ikäiselle miehelle, joka kieltäytyy kunniasta. Sitten mies kääntyy ja kysyy pojaltaan ottaisiko tämä ryypyn. Ei ota, ja mies kehuu jälleen poikaa hyväksi pojaksi. Sitten hän solvaa lähellä istuvaa vierasta naista ”ilkeäksi akaksi”. Miehen silmä rupeaa luppaamaan, nukkumatti heittää unihiekkaa. Poika on hätääntyneen näköinen, hän hakkaa isänsä hihaa nyrkillään ja sitten tulee itku. Rikottujen lupausten kyyneleet virtaavat ”ison ja pärjäävän” pojan poskilla.
–Isä, sinähän lupasit!
Ihmiset syövät jäätelöitään. Mökän vuoksi tilanne on tuskin mennyt keltään ohi, vaikkei uskoisi kun ympärilleen katselee.

Pala nousee kurkkuun ja hetken mietin miehen mottaamista. Sitten päätän antaa virkavallan hoitaa asian. Kymmenen minuutin kuluttua maija on paikalla. Mies ei tunnusta vierellään olevaa puolityhjää pulloa omakseen, joku muu sen siihen jätti. Sitten laitetaan isälle pilli huuleen, poika pääsee huojentuneena poliisiautoa tutkimaan. Ja kotiin. Isä pääsee toivottavasti putkaan.

Olen pienenä muutamat kotijuhlat nähnyt, eihän siinä ollut mitään tavatonta. Ja olihan muillakin lapset mukanaan. Aika vapaasti ja kenenkään sekaantumatta pystyi leikkimään. Turvaton olo tuli siinä vaiheessa kun tutut aikuiset muuttuivat tuntemattomiksi. Ja aina silloin tällöin jollekin lapselle lankesi aikuisen rooli. Vastuu siitä että puolenkymmentä kertaa kasvot tantereeseen lyönyt pääsee ”turvallisesti” kotiin sänkyyn. Yhdeltä sedältä irtosi kallosta osa päänahkaa, kun sattui takaraivo edellä kantoon kaatumaan. Ja pieni poika laitettiin saattomatkalle katsomaan että kaikki menee hyvin. Mies edellä pitäen päänahkaa paikallaan toisella kädellään ja tasapainoa toisella, poika perässä jarruttomalla polkupyörällään.

Siksi mietin lyömistä. Olin osaksi myös turhautunut koska ihmiset vaan lipittivät jäätelöitään, huolettomissa kesätunnelmissaan eivätkä antaneet vieraan pojan hätääntyneen itkun häiritä. Ehkä tapaus on niin tavallinen että omat fiilikset olisivat pilalla jatkuvasti jos puuttuisi edes selvään sikailuun. Beigejä bermudoitaan saisi repiä kerran päivässä.

Minulle pahaa mieltä ovat lähinnä aiheuttaneet kaikki ne kerrat jolloin olen päättänyt olla puuttumatta. Asia kalvaa mieltä vuosikausia jäkikäteen. Pystyn helposti luettelemaan ne kerrat viimeisen kymmenen vuoden aikana jolloin olisi pitänyt puuttua asioiden kulkuun, kaikkien pikkuserkkujeni nimiä en muista.

Mutta kuka jaksaa? Alkoholismi on sairaus - joka edellyttää sairaalta helvetin ison annoksen itsekkyyttä. Riippuvuuksista kärsineet, ja siitä myöhemmin vapautuneet, kertovat etteivät he välittäneet mistään muusta paitsi riippuvuutensa tyydyttämisestä.

Siksi terveiden täytyy.

Jumalaton meteli

Vastaiskuna Vapaa-ajattelijain liiton Eroakirkosta.fi-palvelulle on Suomen evankelis-luterialinen kirkko lanseerannut oman sähköisen palvelunsa, Liitykirkkoon.fi. Eroakirkosta-palvelun kauttahan on kirkosta eronnut jo yli 150.000 henkilöä. Kanavan synnystä kirkko saa pitkälti syyttää itseään, aikoinaanhan eroaminen onnistui ainoastaan pyytämällä sitä kasvokkain papiltaan. Minkä moni varmasti koki nöyryyttävänä.

Liity-kirkkoon palvelun synnyttäminen on taistelemista samoilla aseilla kuin vapaa-ajattelijatkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Nuorisosta kilpaillessa palvelun ulkomuotokin saattaa vaikuttaa ratkaisuun. Sivustoja vertaillessa tulee mieleen kaksi tosikkoa, joista toinen on tahattomasti hauska ja lupaa rahallista säästöä, toinen taas ei ole ja veloittaa siitä. Imua molemmissa palveluissa on kuin puolikarkeassa vehnäjauhossa.

Kun vapaa-ajattelijat lanseerasivat uuden bussikylki-kampanjansa "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.", alkoi jälleen kerran meteli jumalattomuudesta. Parissa kaupungissa tekstiä oli pakko muuttaa kesympään muotoon, koska se koettiin loukkaavana. Kampanjan takia yksityishenkilö on tehnyt kantelun Mainonnan eettiselle neuvostolle, koska pitää kampanjaa YK:n ihmisoikeusjulistusta loukkaavana sekä kiihotuksena kansanryhmää vastaan.

Mikäköhän siinä loukkaa? Eikö seikkaa ole soveliasta edes pohtia – poissa silmistä poissa mielestä? Sloganihan on positiivinen, kepeä, rauhanomainen ja henkisesti vapauttava. Oman filosofiansa positiivisten puolien esiintuomista. Mitäköhän tapahtuisi jos kirkolta vaadittaisiin oman sanomansa muuttamista edes vastaavaan muotoon: ”Jumala on todennäköisesti olemassa” - olemassaolosta todisteiden puuttuessa?

Puhelinpylväissä on koko elämäni ajan kuulutettu: Jeesus tulee, oletko valmis? Turhaan olen päivystänyt. Minusta puffi on vääristävä kuin Suomi-Soffan kertoma toimitusaika. Minä vaadin sekä soffan että Messiaan tulolle joko pitävän päivämäärän, tai mainonnan lopettamisen valheellisena.

Tieteellisesti katsottuna todistustaakka jonkin ilmiön olemassaolosta langetetaan aina sille taholle joka väittää sen olevan olemassa. Se että miljoonia ihmisiä uskoo näin olevan ei riitä. Lyhykäisyydessän, on mahdotonta yrittää todistaa esimerkiksi väitettä ufojen - avaruusolioiden lentäminä – olemassaolosta vääräksi ennenkuin joku on todistanut sen oikeaksi. Siksi useimmat eivät edes yritä vaan antavat ufo-intoilijoiden rauhassa keuhkota, eihän toiminta vahingoita ketään. Maailmanloppuun vaihdetaan vain päivämääriä, sitä mukaa kun edellinen päivämäärä saavutetaan.

Suomi on suhteellisen edistyksellinen maa, taikauskolle ei ole meillä läheskään yhtä paljon tilaa kuin monessa muussa valtiossa. Meillä vallitsee myös uskonnonvapaus, jonka toivon lähivuosina laajentuvan uskonnottomuusvapaudeksi. Uskonnottomat eivät ole mikään homogeninen ryhmä, eri suuntauksia löytyy kuten uskovissakin. On itsensä agnostikoiksi, ateisteiksi, humanisteiksi, uskonnottomiksi tai vapaa-ajattelijoiksi mieltäviä. Itse edustan ateismia, koska en pidä harmaista alueista, muut suuntaukset eivät ole pohdinnoissaan yhtä jyrkkiä.

Mikäli tiedemaailman hyväksymät todisteet saataisiin, uskoisin Jumalaan. Saattaisin jopa hiukan pelätä ja palvellakin, mikäli hänellä todella olisi sellaiset voimat kuin raamatussa kerrotaan – en minä tyhmä ole. Annoin kuitenkin aikoinaan Hänelle vähintään reilun mahdollisuuden astua esiin ja näyttää voimansa. Astelin ukkosmyrskyn aikana rankkasateessa paljasjaloin savipellolle, ja pyysin tähtäämään syntisen kriteerit ihan riittävästi täyttävään daijuuni. Joko Jumalaa ei ollut olemassa, tai sitten hän oli surkea ampuja. Etten sanoisi satunnainen, kuten jokapäiväisissä syöpä-arpajaisissaankin. Joten päätin jatkaa uskomatta, pelkäämättä ja murehtimatta. Nauttien elämästä.

Kiihotuksesta kansanryhmää vastaan puheen ollen, loppuun ote raamatusta. Psalmi 53:2 ”Mieletön se, joka ajattelee: ”Ei Jumalaa ole”. Turmeltuneita ovat ne, jotka näin ajattelevat, inhottavia ovat heidän tekonsa. Ei kukaan heistä tee hyvää.”

Ulkoiset sankarit

”Mulla on yksi kaveri, joka haluaa julkisuuteen. Hän on luvannut näyttää koko "tavaransa" ruudussa, joten saattaa olla, että "römpsä" nähdään kameran edessä”, tosi-tv:n kautta julkisuuteen pulpahtanut Niko Saarinen kertoo krapulahaastattelussaan Viihdeuutisille. Niko itse ”toteutti pitkäikaisen haaveensa” julkkiksena, antaessaan elämänkumppaninsa nauttia suorassa lähetyksessä suullisesta annistaan.

Markkinoille mennään vaikka tavara edellä, ja vapaaehtoisia näyttää riittävän jonoksi asti. Itsensänolaamisvaihe koetaan ilmeisesti pakollisena ponnahduslautana, kun julkisuuteen jotenkin vaan tullaan. Ei kai sitä enää sitten myöhemmin rikkaana ja menestyksekkäänä kukaan muista?

Johanna ”Tuksu” Tukiainen, kokeili online-elämää netti-tv:n kautta viikon verran. Ohjelman ideana oli asentaa kamera Tuksun olohuoneeseen, kutsua lauma labiileja frendejä paikalle, antaa kaikille viinaa ja näyttää online mitä tapahtuu – eräänlainen känniakvaario. Ohjelmassa oli alkuun kiusallista tuijottelua, katsojat luulivat jo webbikameran jumittaneen. Sitten liemi alkoi vaikuttaa ja Tuksu ryhtyi rotuopilliseen keskusteluun ex-kansanedustaja Tony Halmeen kanssa. Myöhemmin illalla olikin sitten ohjelmassa kissatappelua, rönäämistä, silmäkulman tikkaamista sairaalassa ja putkareissua. Mitä nyt noi julkkikset kekkereissään yleensä tekevät.

Mutta kyllä se niiden harvojen menestyjienkin itsensänolaamisvaihe vaan muistetaan. Jari Sarasvuo veti aikoinaan suorassa tv-lähetyksessä pillereitä ja kaljaa sönköttäen kuola poskella. Muistan sen aina kun Jarin naaman näen. Sittemmin hän hurahti verkostomarkkinointiin, josta polku veikin luontevasti henkilöstövalmennukseen. Opit olivat kuin skientologian oppikirjasta, omasta sisäisestä voimasta hurmoksellista saarnaamista, samoilla menetelmillähän verkostomarkkinoijatkin jälleenmotivoidaan kun eivät päässeet surkean tuotteen liian korkeaan myyntitavoitteeseen. Virtasista leivottiin nyt liukuhihnalla Donald Trumpeja, väistämättömiä voittajia lähtökohdista riippumatta.

Menetelmistä yksi valmennuskurssin läpikäynyt kertoo näin: ”Paskanjauhantaa oli aamupäivä ja kun aivopesu oli ohi, pistettiin osa jengistä juoksemaan tulisilla hiilillä. Palkinnoksi sai 5cl:n minikonjakkipullon.” Sellainen luo ilmeisesti supersankarihenkeä tiimiin? Seuraavaksi Jari tuli uskoon, kuten moni muukin sähikäinen. Hänen viimeisin projektinsa lienee Fight Club missä Virtas-Trumpeista tehdään nyt vuorostaan Tysoneita. Karaistaan ”velliperseitä” kuten Jari itse asian ilmaisee. Tavallisten Virtasten perseet eivät olleet ainoita perseitä jotka kokivat kovia vuosien varrella. Jari piiskasi toistuvasti julkisesti itseäänkin, ja korosti puhtautta ja puhdistautumista. Peräsuolen huuhtelun kautta kirkkautta ja kirkastumista - velliperseilyä parhaimmillaan.

Itseään julkisesti rankaiseva ja häpeävä mies oli jotain uutta, yhteiskunnassa jossa kuuluu olla mukamas virheetön - hänen täytyi olla se Valittu. Jari hyökkäsi voimansa tunnossa oikealle ja vasemmalle, verottajakin sai osansa. Moni yritysjohtaja hoki hallelujaa, ja lähetti henkilökuntaansa hänen valmennuskursseilleen. Kysehän ei ollut enää materiaalin laadusta, vaan materiaalin motivoinnista. Ja Jari teki konsultoinnilla miljoonia, yritysjohtajatkin tekivät miljoonia – pääasiassa tietenkin nousukauden ansiosta.

Ilman sitä julkista pillerihumalaa ja muita hetken mielijohteesta johtuvia sekoiluja suorassa tv-lähetyksessä, Jarinkin tähden kaari olisi voinut lähteä pelkkänä noitapillinä pusikkoon. Epävakaat mutta karismaattiset henkilöt ovat kiinnostavia, koska he eivät ole ennustettavissa eivätkä näinollen hallittavissa. En tosin usko että he hallitsevat täysin itseäänkään. Harva heistä on vaaraksi yhteiskunnalle mutta se sisäinen sankari näyttää oikeasti kovin rikkinäiselta ja hataralta. Ihmiseltä joka on henkisesti kokenut kovia ja rakentanut itsetuntonsa varsin ulkoisen sankaruuden varaan. He kertovat meille paljon itsestään mutta heidän menestymisensä kertoo yhteiskuntamme tarinan. Se kumpuaa nimittäin kollektiivisista haaveista, kohtaloiden yhtäläisyyksistä sekä samaistumisesta patoutuneiden ”vääryyksien” edessä. Kuten aina karismaattisten johtajien menestyessä.

Valehtelijoiden klubi

Haluaisin kysyä pääministeriltämme miksi hän jatkuvasti valehtelee? Mutta koska en enää luota hänen sanaansa, hänen vastauksensa olisi minulle merkityksetön. Eli joudun arvailemaan.

Tuomas Akvinolaisen mukaan valheissa on kolme eri lajia, avuksi tarkoitetut, leikilliset ja pahansuovat. En koe Vanhasta pahansuopana, mutta uskon kyllä että hän kokee median pahansuopana. Koska he sekoittavat hänen valheiset ympyränsä. Ikea, keväthanki ja Nova Group. Työntävät mikkinsä naaman eteen joka paikassa ja vaativat vastauksia. Eihän siinä ehdi valmistautumaan, jolloin pirskatti unohtaa mitä on sanonut milloinkin. Onko liikaa vaadittu että saisi kysymykset kirjallisina, jolloin ehtii ”faktat” tarkistaa ja avustajalta kysyä mitä viimeksi sanottiin?

Entä onko Vanhanen leikillinen valehtelija? Joviaali seuramies, joka hääjuhlan tuoksinassa livauttaa valheen esimerkiksi parannellakseen hiukan tarinaansa? Kuten että hän muistaa sen kerran kun heräsi krapulassa ensimmäisen kerran tulevan anoppinsa yläkerrasta, säälikaadon vierestä. Oli ihan hirveä jomotus, ja hän sytytti yövalon livahtaakseen housut kainalossa, jolloin huomasi että oli yöllä oksentanut anoppinsa kesähattuun. No hatusta oli tietysti valunut kaikki nesteet pois jolloin kesäkeitosta ei ollut hatussa kuin juurekset jäljellä... Vaikka totuus oli ettei Matti ollut juonut koko iltana mitään vaan jurottanut seurantalon nurkalla, koivun takana kännykkä kädessä, ja ihmetellyt keitä nuo örveltävät serkut oikeastaan ovat. Kun taskumatti kiersi tarinoiden saattelemana ringissä, oikea Matti kiersi harmaissa pehmoeccoissaan jätevesipuhdistamon takaa autolleen ja ajoi 400 kilometriä kotiin turvallisten uuniperuna- ja tohvelirutiinien luo. Ei, en oikein usko tähänkään teoriaan, vaikka oikeasti haluaisin tämän olevan se oikea.

Jäljellä on avuksi tarkoitettu valhe. Valhe joka auttaa esimerkiksi suojelemaan niitä liikemiestuttavia jotka niin avokätisesti rahoittivat Keskustaa viime vaaleissa. Saivathan he tietysti rahoilleen vastinettakin, mutta turha siitä on julkisuudessa puhua. Saivathan Kokoomustakin rahoittaneet tahot etuuksia lahjoituksilla. Eihän kukaan muuten rahaa antaisi? Mutta mitä sitä jälkikäteen tonkimaan? Oikeastaan on parempi ettei tavallinen tallaaja edes tiedä asiasta, koska ei ymmärrä niitä kuvioita. Eihän ihminen joka vaan viljelee maata ja syöttää niitä... niitä maitoelukoita, noista talouspuolen asioista hirveästi tajua. Eikä tarvitsekaan, rehut vaan kaukaloon ja peräpäähän lapion kanssa odottamaan. Kyllä, se on itse asiassa äänestäjän etu ettei näistä asioista puhuta. Menee vaan yksinkertaisen ihmisen ajatukset sekaisin. Sitä vartenhan me painetaan se puolueohjelmakin, ettei menisi äänestäjän ajatukset sekaisin. Sieltä voi tarkistaa mitä asioita me ajetaan, sieltä löytyy kaikki tarpeellinen tieto. Ei minulla ole siihen mitään lisättävää. Mutta se himpskatin meedia, tulee taas minun ajatukset sekoittamaan! Ei minulla ole siihen asiaan mitään lisättävää, kuten sanoin katsokaa puolueohjelmasta... Apua, tuolta tulee taas joku murveli, missä mun avustaja on! Missä mun auto on, äkkiä autoon! Paina kuski hiiltä! Haloo, onko avustaja... mitä me nyt taas sanotaan niille, mitä me viimeksi sanottiin? Himpskatin meedia!

Siinä se on, avuksi tarkoitettu valhe. Joka suojaa niin isokenkäiset kuin yksinkertaiset maaseudun ihmisetkin - kaikkien parhaaksi. Mutta mitä tästä sanookaan Immanuel Kant? ”Totuudenmukaisuus välttämättömissä tiedoissa on yksilön nimenomainen velvollisuus kaikkia kohtaan, kuinka paljon haittaa siitä koituukin hänelle itselleen tai jollekin toiselle.” Ei totuuden vaikutuksen haitallisuus ole pääministerimme määriteltävissä – niin kauan kuin ei sodassa olla.

Keskustalaisilta taas haluaisin kysyä miksi he hyväksyvät valepukin johtajakseen? Onko se puolueen vakiintunut käytäntö, traditio josta ei enää haluta luopua? Vai eikö puolueestanne, sekä pätevää että rehellistä henkilöä löydy Vanhasta korvaamaan? Löytyihän valehtelevalle Jäätteenmäellekin korvaaja. Ai niin, mutta sehän olikin Vanhanen...

Keskusta on leimautunut valehtelijoiden klubiksi. Koska maineen puhdistaminen tulee viemään vuosikymmeniä niin siivoaminen kannattaisi aloittaa jo tänään. Hullunkuristen puolueperheiden mustamatti on nyt kädessä. Pelkäänpä vain että on jo liian myöhäistä, Persujen perheen isä, äänimagnaatti, Timo kiittää ja hekottaa.

Bensaa suonissa, mitä se tekee aivoille?

Ari Vatasen mielestä ihmiskuntaa vaivaa ”järkivuoto”. Hänen mielestään ihmistä olisi suojeltava ilmastolta, eikä ilmastoa ihmiseltä. Väittämä on niin yksinkertaistettu että toivoisi ihmiskuntaa suojeltavan Ari Vataselta. Mutta ei, Arinkaan pääkopassa ei vallitse alipaine ja saamme kaikki nauttia hetken hänen syvän mietiskelynsä hedelmistä: ”Suuri hiilijalanjälki tarkoittaa hyvinvointia.” ”Aurinko lämmittää maapalloa eikä ihminen.” ”Sehän on ihan absurdia, että ihminen tietäisi miten ilmasto muuttuu. Ei kukaan tiedä minkälainen sää on ensi lauantaina.” ”Lämmin on hyvä asia, kylmä on paha asia. Kylmällä ilmalla ihminen voi kuolla flunssaan. Hyvinvointi on aina tarkoittanut lämpimämpää kohti menemistä.” Mikä minun päättelykyvyn mukaan tarkoittaisi korkeimman elintason löytyvän Afrikasta, Saharan tienoilta - jos siis Vatanen puhuisi totta.

Vatasen käyttämä argumentointitekniikka on minulle tuttu, ja yleensä ominainen narsistisuuteen taipuvaisille tyypeille. Heille, jotka uskovat olevansa niin vakuuttavia että voivat väittää ilmeisestä vastakkaisen, ja läpi menee. Sorrun siihen usein itsekin. Ominaisuus näyttäisi myös periytyneen toiselle pojalleni joka jo 4-vuotiaana väitti yhtä mustikkaa herneeksi. Ei hänen mieltään muuttanut mikään argumentointi. Muutaman minuutin kiistelyn jälkeen hän sai pitää oman totuutensa. Enkä usko että Vatasenkaan ohuesta tukasta repiminen saisi häntä muuttamaan mielipiteensä. Vahinko vaan että joukko samanlaisella arvomaailmalla, ja aivokapasiteetilla, varustettuja ihmisiä tulee hokemaan kyseisiä sitaatteja vuosikaupalla. Säilyttäen niiden avulla oman itsekkään totuutensa.

Mielestäni ihmisen kyky vaikuttaa ilmastoon on tarpeeksi hyvin todistettu jo kertaalleen, miltei tuhotun otsonikerroksen myötä. Jääkaapeissa kylmäaineena aikoinaan käytetty freoni sekä erilaisten aerosolipakkausten ponnekaasujen cfc-yhdisteet söivät otsonikerroksen muutamassa vuosikymmenessä vaarallisen ohueksi, napojen päältä se hävisi kokonaan. Ihosyöpään sairastuneiden määrä lisääntyi dramaattisesti. Aineiden käytön kieltämisen jälkeen otsonikerros rupesi hitaasti palautumaan. Eikö vaikutus ja yhteys ollut tarpeeksi ilmeinen?

Sitä, miten hiilidioksiidi, metaani ja muut ”kasvihuonekaasut” tulevat vaikuttamaan ilmastoomme, en tiedä tarkasti. Arvioita on olemassa, enkä välttämättä halua olla paikalla todistamassa mitä maapallon keskilämpötilan muuttuminen viidellä asteella, ylös tai alas, tulee merkitsemään käytännössä. Talomme sijaitsee noin 12 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella, ja laiturinpaikkaa olen jälkipolville pellonreunaan jo katsellut. Samoille seuduille mihin viikingit aikoinaan heittivät ankkurinsa. Olisihan siinäkin tietysti olosuhteiden palautumista ennalleen.

Ja Vatasen kotipihalla Ranskassa saattaa tulevaisuudessa kuuman hiekan päällä käyskennellä muutama kameli, kuivuneen taatelipuun alla. Sulautuisi Ranskan algerialaisvähemmistö kerrankin saumattomasti maisemaan. Lämpötila olisi päivisin 60 asteen paremmalla puolella ja öisin -15 astetta. On siinä elintasoa kerrakseen. Vatasen autotalli on tosin siinä vaiheessa jo hioutunut hiekkamyrskyistä murusiksi muun hiekan joukkoon. Omassa elementissään on silloin myös Vatasen Peugeot, jolla hän voitti Paris-Dakar aavikkorallin kolme kertaa, hiekkadyynin notkossa. Arin jälkeläiset ovat siinä vaiheessa muuttaneet elintasonsa turvin sille kapealle kaistaleelle jolla maapallolla pystyy sinä päivänä elämään siedettävästi. Suurin osa ei tule siihen pystymään, eikä sinne päästämään.

Ilmastoon pystyy ilmiselvästi vaikuttamaan muttei sitä hallitsemaan. Sen tietää kyllä Ari itsekin, jonka tuuban syöttäminen lehdistölle oli vain halpa tapa saada ääniä eurovaaleissa. Halpa, itsekäs, vastuuton ja vastenmielinen.

Perämies, täyttä vauhtia taaksepäin!

Kun kuljin pari kesää sitten Tammisaaren kesäisiä kävelykatuja, vailla kiireen häivää, koin jonkinasteisen herätyksen. Ihmiset olivat hyvällä tuulella, etten sanoisi seesteisiä. Moni asia hoidettiin polkupyörällä tai kävellen, olihan suuri osa keskustasta kävelykatua. Rento ilmapiiri pisti hymyilemään, koin jonkin verran kateuttakin. Loviisa sijaitsee suunnilleen samalla etäisyydellä pääkaupungista, myöskin rannikolla. Molempien saaristo on mykistävän kaunis. Miksi Loviisan arvostus esim. kesäkaupunkina on niin paljon alhaisempi kuin Tammisaaren? Mitä he ovat tehneet paremmin, vai ovatko olleet kenties vain oma itsensä?

Arvostavatko edes loviisalaiset itseään ja elinympäristöään? Mikä on voimavaramme ja onko imagossamme jotain parantamisen varaa? Paljon tässä pelataan myös mielikuvilla. Voimavarana on ensinnäkin sijaintimme. Sijaitsemme paikalla johon moni muu suomalainen kunta olisi valmis vaihtamaan koska tahansa. Etelärannikolla, Helsinki-Pietari yhdyskäytävällä. Se ei kuitenkaan ole riittänyt merkittävästi kääntämään negatiivista muuttovirtaa. Mahdollisen uuden ydinvoimalan on väitetty tuovan alueelle uusia asukkaita. No, ehkä lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä tähtäimellä tiedetään jo että kestävää muuttoliikettä se ei tuo – eiväthän edellisetkään tuoneet. Päinvastoin, emmehän puhu mistään varsinaisista vetonauloista, asuinpaikkaa viihtyvyyden perusteella valitessa. Eräs luennoitisija vahvistikin asian kertomalla että ratkaisevin tekijä asuinpaikkaa valitessa on mielekäs asuinympäristö. Työpaikalle mieluummin pendelöidään jos miljöö ei vastaa toivomuksia.

Yhdessä taannoisessa elinkeinoillassa esitettiin ydinvoimalan eriyttämistä kaupungin strategiasta. Esimerkiksi kieltämällä Fortumia käyttämästä nimeä Loviisan ydinvoimala, joten nimen tulisi jatkossa olla esimerkiksi Hästholmenin ydinvoimala. Samalla tavalla kuin Olkiluodon voimala ei ole Rauman ydinvoimala. Seikka voisi pitkällä tähtäimellä hyvinkin kantaa imagollista hedelmää.

Jos hyvistä veronmaksajista puhutaan, eivät he muuta paikalle joka mielletään muutamaa teollisuuslaitosta ympäröiväksi alhaisen arvon maaksi. Ja alhaiseen arvoon on syynä alhainen kysyntä, ei tietämättömyydestä johtuva aliarvostus. Paikkakuntamme ei yksinkertaisesti ole halutuimmasta päästä. Omasta mielestämme Loviisassa ja sen ympäristössä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta muut eivät tiedä niistä – tai sitten eivät usko.

Millaisena sitten haluamme kaupunkimme tulevaisuudessa mieltävän? Rauhallisen elämäntyylin keitaana, stressittömänä vyöhykkeenä ja metropolin edistyksellisenä vaihtoehtona. Vaiko Euroopan ydinvoima-osaamisen ja -tuotannon keskuksena - ydinjättteen loppusäilytystä myöten. Valinta tulee vaikuttamaan keskeisesti muuttoliikkeeseen. Olemme vaimoni Sirkan kanssa keskustelleet poismuutosta mikäli jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu. Paikkakunnalle joka paremmin vastaa toivomuksiamme ja arvojamme – ”Kotiin Loviisasta”. Ydinvoimafanaatikot tulevat silloin luultavasti hurraamaan tienvarsilla, kun haihattelijoiden karavaani lähtee kaupungista patjat auton katolla ja lapsilla nallet kainalossa. Mutta niin hurraavat silloin saksalaisetkin, kun uskomattoman halpaa sähköä tulee sottapytystä riittävän kaukaa. Erittäin pitkillä piuhoilla.

Jos kolmannes kaupunkimme verotuloista tulee tällä hetkellä Fortumilta niin millä asteikolla pitäisi mitata sellaisen ihmisen älykkyys, joka ei ymmärrä että sen puuttuessa meille olisi kehittynyt muuta elinkeinoa ja tulonlähdettä? Kuten 99%:lla muilla suomalaisilla kunnilla. Nyt ollaan pärjätty huoraamalla. Ja yllättävän moni poliitikko olisi valmis laajentamaan asiakaskuntaan jonka rahat menevät suoraan ulkomaalaisen ”parittajan” taskuun. Siitä on oman alueensa mahdollisuuksien näkeminen ja itsensä arvostaminen aika kaukana.

Elinkeinoelämämme voisi olla nykyistä paljon tasapainoisempi sekoitus pk-yrityksiä, näiden alihankkijoita sekä kaikkien edellisten palvelemiseen kasvanut pienliikeverkosto. Ydinvoimalaitosten puuttuessa olisi oletettavasti syntynyt tasaista talouselämän metsää, sekä sen aluskasvillisuutta. Alueellamme voisi olla myös laaja valikoima laadukkaita asumismuotoja – ja kotiseudustaan oikeasti ylpeitä ja onnellisia ihmisiä. Vasta sitten kun kaikki nämä seikat ovat kohdallaan tulevat uudet pysyvät asukkaat. Ja heidän jälkeensä turistit, vaikka estää yrittäisi. Jos esitteessä lukee että meillä on ihanaa mutta se ei todellisuudessa näytä siltä, vierailu tulee olemaan jatkossakin kertaluonteinen. Kuten esimerkiksi koululuokka joka tekee kevätretken, kiertämällä linja-autolla Hästholmenin 12 minuutissa... vasemmalla kuutiomainen rakennus, jossa generaattorit... edessä umpeenkasvanut metsäalue johon uutta voimalaa suunnitellaan, oikealla muuntamo...villisika Siiri kävi liian kalliiksi ja syötiin... jaaa sitten Porvoon mäkkiin, jeee! Porttikahvila on nimittäin kiinni vierailijoiden vähyyden vuoksi.

Terminator 2090 - Pelastus

Pohjois-Korean ydinkokeen jälkeen seisomme jälleen yhden ydinaseisiin liittyvän selkkauksen partaalla. Liiankin hyvin muistan lapsuudestani kylmän sodan tunnelmat. Univormupukuiset vahapäät istuivat käsi punaisella nappulalla, ilmeettöminä odottamassa vastapuolen liikettä. Väitetään että kerran meinasi lähteä parvi ydinohjuksia matkaan koska tietojärjestelmä antoi virheellisiä signaaleja maata lähestyvistä ydinohjuksista. Luultiin että kuolema tulee itselleen, jolloin kannattaa (sotilaallisesti ajatellen) pyyhkiä vastapuolikin maailmankartalta. Jos USA:n presidenttinä olisi silloin istunut kenraali, en ehkä istuisi tätä kirjoittamassa.

Veikkaukseni on että suuret ydinasevallat tulevat nytkin, tarpeen vaatiessa, riisumaan nousukkaan ydinaseista vaikka väkivalloin. Säilyttääkseen omiin ydinaseisiinsa perustuvan ylivaltansa. Miten se on perusteltavissa moraalisesti on minulle mysteeri, mutta lienee silti ”kaikkien” edun mukaista.

Terminator-elokuvissa maailmaa hallitsevat robotit. Juoni kulkee suunnilleen niin että ihmiset kehittelivät toinen toistaan älykkäämpiä robotteja, kunnes ne tulivat niin älykkäiksi että riistäytyivät hallinnasta ja kaappasivat koko maailmassa vallan, ylivoimaisten aseidensa avulla. Tuttu kauhukuvio joka pelästyttää ihmisiä edelleen, kun näkevät vaikka itsestään nurmikolla työskentelevän ruohonleikkurin. Mutta todellisuudessa tällainen kontrollista riistäytyminen ei tule tapahtumaan. Usein unohdetaan nimittäin ettei koneilla ole omia pyrkimyksiä. Niitä eivät ohjaa tunteet ja halut. Kuten ahneus, kostonhimo tai käännytyspyrkimys omaan uskontoon. Mainitakseni muutamia ihmisikunnan jaloista ominaisuuksista.

Ei rahan vieminen toiselta koneelta anna robotille minkäänlaista jess-tekstirivien saattelemaa tyydytystä, ja ilman tunnemotivaatiota sensuuntaisia taipumuksia ei tule esiintymään. Mikäli ihminen ei sitten jatkuvasti ohjelmoi omia pyrkimyksiään järjestelmään. Uskonnon yhtälö tulee koneen logiikan mukaan olemaan niin absurdi että luullee sitä ohjelmointivirheeksi ja deletoi sen. Halveksuntaan kone ei pysty. Ja jos toinen kone hyökkää robottia vastaan tietoverkon kautta, robotti pyrkii kyllä varmasti katkaisemaan yhteyden, ja suojautumaan. Mutta tuskin lähettämällä matkaan ydinohjuksen ja jalkautumalla laser-pyssy tanassa. Onhan niitä ”älykkäämpiäkin” menetelmiä, kuten eristäminen.

Väistämättä herää ajatus, olisiko ehkä helpompaa tulla toimeen koneiden kanssa. Mitä hyötyä meillä on ollut tunteista? Millaiseen tilanteeseen ne ovat meidät saattaneet? Mitkä tunteet ovat ihmisissä päällimmäisinä – mitkä ominaisuudet ohjaavat maailmaa? Pyrkimys parempaan yhteiseen tulevaisuuteenko?

Niin taloudellisesti kuin ekologisestikin hallitsevana ominaisuutena on ahneus. Oma etu ajaa aina yhteisen edun yli. Jopa lyhytaikainen oma etu ajaa pitkäaikaisen oman edun yli. Kymmenestä dollarista tapetaan ja hetken tarpeen tyydyttämiseksi raiskataan. Lääkkeitä ja ruokaa riittäisi kyllä kaikille – jos heillä olisi millä maksaa. Sodat raivoavat ja kansoja alistetaan.
Robotilla olisi varmasti parempaa tekemistä, kuten tietokannan siivous ja defragmentointi, RJ45-kaapelisysteemin vaihto langattomaan sähköön perustuvaan järjestelmään. Sekä sen haittavaikutuksilta suojautumiseen. Sen päällimmäisenä ”pyrkimyksenä” olisi luultavasti mahdollisimman sujuvan tiedonkulun luominen, sekä tämän turvaamiseen tähtäävän varajärjestelmän suunnitteleminen. Konelogiikka tuskin sulkisi ”silmänsä” faktoilta, ja valehtelisi itselleen. On vaikea uskoa että se laskisi todennäköisyyksiä ylioptimistisesti, ”best case scenario”:n mukaisesti. Kuten ihminen ilmastonmuutoksen suhteen. Nytkin kone tekee laskennat, kunhan ihminen syöttää sille mieleisensä parametrit. Saaden haluamansa laskelmat – ja toivoen parasta.

Viikatemiehen mutka

Kello on kolme aamuyöllä, auringon päivällä lämmittämistä viljapelloista nousee usva. Ilta oli hauska mutta pitkä, juoppokuskilta vaaditaan venyvät hermot. Seuraavalla kerralla vaihdetaan rooleja, sössötys tulee jatkumaan vielä kotipihassa, ainakin viiteen asti. Kun viimeiset jankkaajat on saatu ajettua koteihinsa on hermosauhujen aika. Jännä huomata että hiljaisuus ei olekaan hiljaisuutta, luonto elää omaa elämäänsä vuorokauden ajasta riippumatta. Siili kipittelee tien yli ja katoaa kanervikkoon. Kuikka kutsuu partneria tyynellä metsälammella. Ihana viileys.

Etäisyydet maaseudulla ovat pitkät, kotiin on vielä 15 kilometriä. Hyvä musiikki taitaa pitää kaikkein parhaiten hereillä. Naapuritkin. Aggressivinen rytmi saa tunnetason nousemaan, biisissä on asennetta. Kukaan ei tallo sellaisen varpaille joka näyttää mukiloivan väärästä katseestakin – jo pelkällä asenteella pääsee elämässä pitkälle. Luu pokalle, rööki huuleen vaikka ilmanpaine painaa tuhkat silmille. Tyhjä soratie, pellon halki kiemurrellen. Näkyvyyttä on satoja metrejä, lisävalot piirtävät tietä reunustavaan heilimöivään viljaan kirkasta keilaa. Kaasua!

Muut voivat tulla koettamaan. Subarussa on voimaa, ja neliveto. Sitä paitsi pienessä pelossa tietää elävänsä, kuin omassa pelkokerroinkisassa jossa ei tarvitse voittaa kuin itsensä. Haetaan auton rajoja, ja omia. Kokemusta on. Samoja mutkia on ajettu nappulasta asti. Tien profiili on kirjattu selkärankaan, aivan kuten rallikuskillakin. Nyppylän päältä pieni hyppy, pehmeä jarrutus, takapää luisuun ja vastaohjaus. Etupyörä käy ojan puolella, mutta niin sen pitääkin jos aikoo optimaalisessa kulmassa tulla ulos seuraavaa varten. Talla pohjaan, pitkä suora. Sitten kevyt jarrutus... vasen täys sata, oikee eri viiskymmentä... vasen aukee... jänis! vaistomainen väistöliike, kädet vispaavat, puu!, rustistuvan pellin ontto ääni ja kuolema hetkessä. Verisistä nelipistevöistä roikkuen, aivan kuten kuollut rallikuskikin.

Viikatemiehen mutkaan päättyy tänäkin kesänä aivan liian monen nuorukaisen elämä. Sekunnin murto-osassa, vailla tarkoitusta ja harkintaa. Koska nuoren mieli on sellainen. Impulsiivinen ja epävarma. Elämä on sekavaa, oman paikkansa löytäminen on hankalaa. Oman arvonsa hahmottaminen on vaikeaa, kaikki ovat koko ajan vaatimassa jotain. Kuka oikein olen, ja mitä tunnen? Välittääkö siitä kukaan? Haluaisiko kukaan edes olla tällaisen honkkelin kanssa – tuskin. Ajatus omasta perheestä on kaukainen, äiti ja isä ovat aina olleet olemassa, vaikkei välit tällä hetkellä loistavat olekaan. En tiedä mistä ne riidat aina syntyvät, kaikki mitä sanon tai teen menee väärin. Mitä teen intin jälkeen? Millaisia omista lapsistani tulisi? Toivottavasti parempia kuin minusta.

Kaikki nämä sekavat ajatukset päättyvät viikatemiehen mutkaan. Hetkeä ennen kuin myrsky laantuisi ja palaset loksahtaisivat paikoilleen. Kuva hahmottuisi ja elämä alkaisi. Sen sijaan se loppuu yksin suuren männyn juurella, musiikin vielä soidessa autossa ja ambulanssimiesten käydessä toteamassa höyryävästä peltirusinasta että ruumisautoa tässä tarvitaan.

Ja auringon noustessa punaisen omakotitalon pihaan kaartaa poliisiauto. Äiti herää kumeaan ääneen autonoven sulkeutuessa. Poika sieltä varmaan vihdoin tulee, on aika lukea lakia, pelästyttää tuolla lailla! Pöpperöisenä hän hoipertelee keittiöön, raottaa verhoa ja näkee poliisit rappusilla. Maa pettää alta ja kellot pysähtyvät äkkiarvaamatta useammassa kodissa, ja siitä hetkestä lasketaan alkaneeksi elämän kolmas vaihe. Kuolleen lapsen vanhempana.

Kaikille nuorille haluaisin toivottaa hyvää kesää, nuorina ne ovat parhaita, täynnä seikkailuja. Eikä tätä kesää kannata jättää viimeiseksi. Pojille haluaisin toivottaa harkintaa, ennenaikainen kuolema on todennäköisempi kuin uskottekaan. Ja sen seuraukset lähiympäristölle suurempia kuin kuvittelette. Tytöille toivotan rohkeutta nousta kyydistä kun siltä tuntuu, aavistaminenkin on viisautta.

Arki yhteiskunnan vastuulla

Välillä tajuan olleeni todella naiivi. Olin toki tietoinen siitä että toimivan arjen järjestäminen lapsille, kesällä jolloin on kouluista lomaa ja jonka aikana vanhemmat joutuvat käymään ainakin osan ajasta töissä, on vaikeata. Tarvitaan lomat eri aikaan vanhemmilla, ja sisaruksien, mummujen sekä vaarien ajastaan parsimaa tilkkutäkkiä jottei lasten tarvitse olla kaiket kesäpäivät yksin kotona. Silti luulin useimpien siinä jotenkuten onnistuvan, vaikka tiedän että stressiä se aiheuttaa. Mutta en koskaan kuvitellut sen olevan jonkun muun vastuulla kuin vanhempien - esimerkiksi yhteiskunnan.

Espoossa on noussut haloo päivittäisen kunnallisen puistoruokailun lopettamisesta. En edes tiennyt sellaisen olleen olemassa. Sain selville että koululaisten ilmainen kesäinen puistoruokailu aloitettiin yli 50 vuotta sitten, helpottaakseen kotiäitien menemistä työelämän palvelukseen. Ja että on lapsia jotka ovat koko lapsuutensa syöneet puistoissa kesäisin.

Palvelua ovat lisäksi käyttäneet ahkerasti myös kotiäidit, ja perhepäivähoitajat. Eräällä keskustelupalstalla yksi kotiäiti toteaa näin ”Alunperin puistoruokailun on ollut tarkoitus ruokkia kouluikäiset lapset joiden vanhemmat ovat töissä ja lapset kesälomalla, mutta on hienoa, että kotiäitikin saa pariksi kuukaudeksi hengähdystauon, eikä tarvitse laittaa kahta ruokaa päivässä”. Toinen toteaa ” Espoossa on tämä palvelu ollut jo lapsuudestamme saakka. En minäkään yhtä lasta jaksanut sinne viedä, mutta nyt kolmen kanssa helpottaa arkea suunnattomasti”. Kunnallista ateriakorvausta nostava perhepäivähoitaja miettii palvelun helpottaneen myös hänen arkeaan, ei tarvitse aina olla ruokaa laittamassa, ja kai sitä saa joskus vähän fuskatakin ;).

16-vuotias tyttö, joka on syönyt puistossa vuosikausia, on huolissaan lasten luisumisesta epäterveellisempään ruokavalioon, jos yhteiskunta lopettaa palvelusta huolehtimisen.
Anonyymi ”vierailija” pohtii ilmaisen puistoruokailun lopettamisen synkkiä seurauksia seuraavasti: ”kohta on sitten räjähdysmäinen määrä huostaanottoja, masentuneita, ylivelkaantuneita ja ties mitä ja siitä vasta sitä maksettavaa tulee, vielä pitkäksi aikaa eteenpäin”. Lisäksi painotetaan että kyseessä on ”sosiaalinen tapahtuma”, että siinä ajatellaan lasten parasta ja että ”siinä ei ole kyse vanhemmista tai heidän laiskuudestaan, vaan esimerkiksi puistoruokailusysteemi ehkäisee juuri lasten yksinjäämistä ja syrjäytymistä”. Lopuksi henkilö toteaa että puistoruokailu on hirveän hyvä ja turvallinen tapa välittää lapsesta. Aamen.

Toisille kysymys on puhtaasti taloudellinen, pääkaupunkiseudulla asuminen maksaa heidän mielestään muutenkin hirveästi. Yksi uhkaa muuttaa Helsinkiin koska siellä ruokailu jatkuu. Tiedän itsekin hienoja asuinalueita joissa talojen pihaan, bemareiden ja mersujen väliin, pysähtyy päivittäin kunnallisen kotipalvelun auto. Betonilinnoihin kannetaan lämpimiä ruoka-annoksia styroksilaatikoissa koska lapset näkevät niissä nälkää. Eräs henkilö on keksinyt miten kaavio toimii taloudellisesti. Hän kirjoittaa että palvelu tekee Espoosta halutun asuinpaikan, jolloin hintataso nousee ja asukkaiden keskimääräinen varallisuustaso nousee, mikä tarkoittaa lisää verotuloja.


Entinen palvelun käyttäjä kertoo kesistään seuraavasti, ”meidän vanhemmat olivat töissä ja me käytiin siellä sitten syömässä jos jaksettiin tai muistettiin”. Osa sai sieltä elinikäisiä ystäviä, yksinäisyys yhdisti. Jotkut kertovat lapsena joutuneensa pärjäämään yksin vanhempen viettäessä kesänsä terasseilla, kun ei tarvinnut ruokaakaan laittaa. Havahdun siihen että parin sukupolven ajan on tainnut alueilla elää lapsia kesäkulkureina, laumoissa kuten Kärpästen herrassa toisiaan kasvattaen. Joidenkin mielestä on epäreilua että toiset saavat ilmaisen aterian, johon vastataan ettei ymmärretä miten muovikauhallinen nakkiperunasosetta sateisessa puistossa voi aiheuttaa kateutta – minkä voin kyllä allekirjoittaa. Mutta erehdyin myös uskomaan että sosiaaliset taidot opitaan kotona, ja sitten niitä käytetään ryhmässä. Ja ettei lasten ole tarkoitus kasvattaa lapsia.

Aloitteentekijät, vastaavan palvelun saamisesta Porvooseen, perustelevat ruoanlaiton, syömisen ja jälkien korjaamiseen kuluvan hirveästi aikaa. Älä muuta sano, mutta kun vuorokausipeittoa kiskottaessa vanhempien työelämän, lasten harrastusten sekä kaikkien nettielämän päälle, nukkumisella ja syömisellä on jo nyt perse paljaana.

Parasta lopettaa, sillä päätin kirjoittaa syyllistämättä vanhempia. Sysäänkin sen vastuun yhteiskunnalle.

Pelimiehet ja hönöt

Kukapa olisi uskonut että Kanki-Kaikkonen on pelimies, itse luulin liikanimen tulleen pökkelöiden tanssisuoritusten vuoksi. Onko Antti ehkä itsekin erehtynyt? Ilkka Kanervan taas tiesin kirjoitusten perusteella olevan naistenmies, mutten ymmärtänyt mistä hyvästä. Vanhasen kohdalla olin viimeistään varma, että eläimellinen vetovoima tulee yhteiskunnallisen aseman myötä. Pikkaisen ovat hönöjä kaikki. Ymmärrän toki mikäli naisissa jyllänneet tunteet ovat äidillisiä. Kaverit nimittäin vaikuttavat juuri sellaisilta, jotka polttavat sormensa uunin luukkuun kolmekin kertaa, vaikka mamma varoitti jo ennen ensimmäistä.

Koska näilläkin kavereilla tuntuu suuri osa päivästä menevän tietty asia mielessä, mietimme yhtenä juhlien jälkeisenä aamuna Sirkan kanssa Suomeen uutta puoluetta. Kyllä kyseinen tarmo ja voimavara täytyisi saada valjastettua. Minä ehdotin yhden vanhan lyhenteen säilyttämistä. Eli SDP (Seksuaalisdemokraattinen puolue) ja sloganiksi ehdotin ”Vatsakkainasettelun aika ei ole ohi”. Sirkka säesti, ja ehdotti puolueen viralliseksi väriksi sinikirjavaa, hyyyyi! Ja sitten hohotettiin.

Kiimansa kanssa kamppailevista miehistä on tehty komediaa antiikin ajoista lähtien. Yksi farssin perusaiheista on ajatuskyvyn sumentava sukupuolivietti. Ja stondis väärään aikaan. Sukupuolivietissä ja seksuaalisissa tunteissa ei sinänsä ole mitään naurettavaa. Terveellä miehellä on halut, ja normaali osaa niitä kontrolloida. Komiikka syntyy kun stondis viedään yllättävään paikkaan, esimerkiksi eduskuntaan. Jolloin ei pääse pystyyn kun oma puheenvuoro alkaa.

Jos katsotaan niitä naisia jotka ovat viime aikoina esiintyneet poliittisissa/seksuaalisissa skandaaleissa, niin he ovat mielestäni aika selviä mediasaalistajia. Motiivina näyttäisi olevan raha, jota saa myymällä mitättömätkin jutut juorulehdille. Lauseen per päivä. Jolloin saadaan aikaan suunnilleen neljän päivän myyntibuumi. Jos minä olisin sellainen nainen, valitsisin kohteekseni nimenomaan kiimaisen hönön profiilia vastaavan poliitikon. Houkuttelisin viestittelemään vähän rivoja, tekemällä niin ensin itse. Sitten pönkittäisin hänen kolhuista nörttiseksuaalista egoaan. Esimerkiksi myötäilemällä uuniperunan olevan kiihottava juures. Vaikka kaikki vihkiytyneet tietävät että oikea vastaus on purjo, tuo härmäläisten fallos. Sitten antaisin ymmärtää että se eksyneen aikamiespojan näköinen kaveri onkin pelimies. Se tekee itsetunnolle eetvarttia, ja silmänräpäyksessä siirtyy kymmenen kiloa vyötäröltä hartioille päin. Alkaa anaalirauhasen vetäminen lattioita pitkin.

Varsinaiset pelimiehet tietävät että ravintolassa kannattaa istahtaa pöytään jossa on kaksi naista. Ja sen jälkeen eleillä ja sanoilla ilmaista kiinnostuksensa sitä vähemmän viehättävää kohtaan. Jolloin viehättävämmän ego brakaa, ja miestä viedään solmiosta kotio päin. Ja mikäli näin ei tapahdu, vähemmän viehättävä nainen on huomiosta niin otettu että vie itse. Politiikassa puhuttaisiin win-win-tilanteesta, jolloin yleensä kohkaillaan. Pelimiehet olisivat viileitä - koska rintaliivien hakaset vaativat sen.

Miehiin tehoaa parhaiten heidän ammatillisen pätevyytensä kehuminen. Pätevyyden todistaminen olisi eri elementtien pitäminen omissa lokeroissaan. Henkisen pääoman käyttäminen eduskunnassa, ja ruumiillisen makuuhuoneessa. Näiden erottamista toisistaan töissä, sekä yhdistämistä kotona. Jolloin työkaverin ei tarvitse antaa litsaria, ja vaimokin saattaa hihkaista.

Itsetuntovajaalle häntäheikille paklatun luuskankin kehu on vastustamatonta – ja sokeuttava. Skandaalilehdet taas eivät voi vastustaa poliitikon asettamista tilanteeseen jossa joutuu pyytämään viettiään anteeksi julkisesti. Kansa tykkää osoittaa sormella, ja saalistajille kelpaa helppo raha. Vaikka se saisikin tuntemaan itsensä haaskalinnuksi.

Pätevän poliitikon täytyisi pystyä ennusmerkit tunnistamaan, ja etukäteen rakennetut ansat välttämään. Edes ne samat johon kaveri jo lankesi. Onko se liikaa vaadittua? Ehkä kylmä suihku auttaisi, tai purjon juuresta nipistely?