Talot huojuvat. Tuntuu että aina kun istahdamme jonkun kaveriporukan kanssa lauteille huurteinen kädessä, niin jossain vaiheessa joku vakavoituu ja sanoo kuin ohimennen sen lauseen.
- Niin, laitettiin muuten sitten hopeat jakoon...
Kiuas sihisee. Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa, joku näplää kuollutta ihoa isovarpaastaan - miesten keskustelu voi olla myös pelkkä syvä ymmärtävä hiljaisuus. Hikipisaroiden tippumisen voi kuulla, meditatiivisesti yksitellen.
Kun ero tulee, puhutaan että ensimmäinen kierros on nyt käyty. Useimmat lähtevät sitten aikanaan toisellekin kierrokselle, tietäen ainakin mitä ei halua seuraavalta suhteeltaan. Mutta onpa noita kolmannellakin kierroksella olevia. Perheitä, uusioperheitä ja näiden fuusioperheitä.
Mikä mättää? Mitä meille tapahtuu, miksi elämä on niin vaikeaa? Tuntuu että yhdessä, yhteisellä tavoitteella elämää lähdetään rakentamaan. Ja kymmenen vuoden kuluttua, samat ihmiset kommunikoivat metrin välimatkalta sylki lentäen, eri suuntaan repien. Tottakai ihmiset muuttuvat liiton aikana, ja ihannetilanne olisi että molempien liike olisi samansuuntainen. Mutta kun partnerin valinta näyttäisi olevan jotain järjetöntä riskinottoa huonoilla kertoimilla, eräänlaista käänteistä venäläistä rulettia, jossa ehkä yhdessä kuudesta liitosta kasvetaan vaikeuksien kautta yhteen. Muissa kivet kerääntyvät pikkuhiljaa taipaleella reppuun, tulevia keskusteluja varten. Joissa sitten sormella osoitetaan ja syytetään toista kaikesta mikä elämässä meni vikaan. On huutoa ja itkua, silkkaa raivoa ja syvää pettymystä. Elämästä ei tullut sellainen kuin piti, ja meistä tuli juuri sellaisia mitä yritimme välttää. Rakastuneina naurettiin ylimielisesti kyynisille ja nyt kyynisenä pilkallisesti rakastuneille. Onnellisuuden puuttuessa puhumme sen saavuttamisen toivosta. Ja kun hetkittäin saavutamme, tuntuu tyhjältä. Tässäkö tämä oli? Onnen piti olla laadultaan parempaa.
Joskus haluaisin olla todella yksinkertainen - iloita hyvästä pierusta. Istua autossa kaikki ikkunat kiinni ja rööki suussa, sormi toista niveltä myöten pottumaisessa nenässäni, kuin jostain Martti "Huu-Haa" Innasen taulusta. Ehkä syödä sen limpin ja sitten suudella mun hielle haisevaa rasvatukkaista muikkelia moonbuutseissa. Takapenkillä homehtuisi viikon vanha pitsanriekale ja sen vieressä Limppu, meidän läskeihinsä tukehtumaisillaan oleva koira. Kotiin päästyämme äheltäisin kysymättä muijan viereen pikaiselle ja heti jälkeenpäin söisin lihapiirakan. Kädet pyyhkisin tietysti paitaan, samalla katsoen innoissani tv:stä hulluja japanilaisia. Muija sipsuttaisi hiljaa eteisen läpi pesulle, vilkaisisi olohuoneeseen ja ajattelisi että, voih mikä ihana jörrikkä! Elämä olisi - ja se riittäisi meille.
Voitaisiinpa nollata tunnelaskurit, antaa kaikelle ylimääräiselle säätämiselle haileet ja välillä vaan tykätä elämästämme, itsestämme ja muista. Ajattelematta, toivomatta ja vaatimatta niin helvetin paljon. Totuus on että avioliitossa tarvitaan uhrautumista, venymistä ja heittäytymistä - rakkaus on tahtotila - ihan niinkuin keihäänheitossa. Silloin tulee pitkä kaari.
Yksi eronnut ystäväni sanoi että, ehkä suurin virhe on ajatella että toisen tehtävä on tehdä jatkuvasti onnelliseksi. Ja ottaa kolmansia osapuolia, kun toinen ei pystynyt. Vaikka onneaan olisi kannattanut etsiä jo alunperin ensimmäisestä persoonasta - itsestään. Jolloin se toinen olisi ehkä riittänyt alunperinkin.
Niin järjettömän paradoksaalinen rakkauden ekvaatio että tekisi mieli nauraa. Muttei pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti