Onnizombiet

Madonna on ymmällään Jätkäsaaressa. Laulun lopussa Madonna kysyy, osaako vain yksi ihminen hänen laulunsa sanat, onko tässä kaikki mihin pystytte Suomi? Joku huutaa, jeeees! 85.000 ihmistä tarkkailee tilannetta.

Tiedän mitä Madonna tarkoittaa, olen ollut Helsingissä katsomassa Bruce Springsteeniä. Ja toivoin että olisin mennyt Ruotsiin katsomaan. Stadionille oli pakkautunut parikymmentätuhatta ihmistä. Harva näytti olevan hirveän tohkeissaan Brucen musiikista. Lippuja oli myyty tukuttain yrityksille, jotka antoivat niitä lahjaksi asiakkailleen. Asiakkaista osa oli ehkä vielä antanut ne eteenpäin jollekin Brucesta kuulleelle sukulaiselle. Meno oli sen mukaista, tai lähinnä sen puute - siellä ne firmajampat vaihtoivat kentällä käyntikorttejaan ja pällistelivät "meininkiä". Musiikki häiritsi selvästi keskustelua. Göteborgissa Brucen keikalla halkesi stadionin perustukset, ihmisten rytmikkäästä hyppimisestä.

Kun Suomeen järjestetään "megatapahtuma", niin yllättävän suuri osa menee nimenomaan sitä megaa katsomaan. Halutaan olla osa spektaakkelia. Artisti tuntuu joskus toisarvoiselta, mutta satatuhatta kärpästähän ei voi olla väärässä. Kun tähän yhdistetään se tosiasia, että suomalaisen on hirveän vaikea positiivisesti riehaantua, niin valjultahan se näyttää. Siksi voisi ajatella että on hyvä jos siellä saa kaljaa, auttamassa irrottelussa. Mutta kun alkoholi on epävakaa tunneboosteri, joka yleensä voimistaa senhetkistä tunnetilaa, muttei pysty muuntamaan viiden polven fennovitutusta huumaavaksi onneksi.

Seuraavaksi Madonna kysyi mistä suomalaisten maine villeinä ja hulluina on peräisin? Tietäisi vaan. Ilmeisesti hän kysyi, koska firmajampat ja hetkelliskreisit mammat farkkuhameissa ja pissiskalsareissa vaikuttivat Jätkäsaaressa puudutetuilta. Mikä tietysti voi johtua siitä että alkoholillisen riemunkaaren profiili on kovin terävä. Nousu on nopea, riemu lyhyt ja sitä seuraava melankolia syvä. Ja tuloskunnon ajoittaminen vielä oikean biisin kohdalle on liki mahdotonta, jopa vaikka saisi biisilistan etukäteen. Reisille menee valtaosa känneistä.

Mukaansa tempautuvaa miestä pidetään meillä vähän yksinkertaisena ja naista kevytkenkäisenä. Suomalaisesta zombiekasvatuksesta johtuen spontaani bilettäminen näyttää vaivalloiselta. Silloin käy artistia sääliksi, esityksen laadusta se ei aina ole kiinni. Kyseessä ei ole vika, vaan ominaisuus, eikä sillä ole tarkoitus loukata artistia. Tällaisia me olemme - historiamme koulimia juhlapölkkyjä. Gotlertankoja. Aivan kammottava yleistys, mutta asian voi todeta massatapahtumassa itse kukin. Ja itselleen nauraminen on vapauttava kokemus.

Vaikka se ei näy päällepäin, korvien välissä kyllä kipinöi. Suomalainenkin kokee pakahduttavaa onnellisuutta - laiturin nokassa, tunturin laella, hyvien ystävien kesken ja varmasti Jätkäsaaressakin. Sitä on vain vaikea nähdä. Koska kulttuurimme on kouluttanut meitä piilottamaan tunteemme julkisella paikalla. Kerran näin pariskunnan tulisesti riitelevän kassajonossa, omasta mielestään varmasti huomaamattomasti. Sen näki siitä että naisen huulet olivat liikkumattomina jäntevinä viiruina, välistä kuului sihinää, ja silmät sinkoilivat kuin flipperikuulat. Mies hyperventiloi nenän kautta, nyrkit taskuissa - ei siinä sanoja tarvittu.

Se, että sitten humaltuneena tunteemme pursuavat kuin henki pullosta, kertoo siitä että meidät on tähän muottiin jonkinasteisella väkivallalla sullottu. Ja että oikeasti haluaisimme iloita julkisellakin paikalla, itkeä muidenkin nähden ja näyttää onneamme silloin kun sitä tunnemme. Emme jaksaisi jatkuvasti kontrolloida itseämme muiden silmissä. No, ei lopettamiseen kuole, päinvastoin, siitä saa elinvoimaa.

"Kell´onni on, se onnen kätkeköön"-sananlaskun käyttö voitaisiin maassamme huoletta kieltää yleishaitallisena - aina joku ottaa sen todesta. Muunkielisenä sitä tuskin esiintyykään.