Elämäni menee taaksepäin, kuten Benjamin Buttonilla. Nuorena kuuluu kapinoida ja vanhana seestyä. Itse olin teininä aika balanssissa, nuorena hukassa, aikuisena kuilun partaalla ja nelikymppisenä nyt sitten kapinoin. Luulisi että nelikymppisenä olisi vaikea kapinoida esimerkiksi nelikymppisiä vastaan, ja helpompi haukkua nuorisoa, mutta ei se ole liiemmin minua estänyt. Kaverini näyttävät normaaleilta keski-ikäisiltä ihmisiltä, pehmeät kengät, paremmat farkut ja beigenvärinen bleiseri. Yksi heistä rakastaa Paul Ankaa, tai lähinnä varmaan hänen musiikkiaan. Minä löysin punkin vasta kolmekymppisenä, Buddy Hollyn teininä 70-luvulla... Minun balanssini on keikkumista, disharmoniassa näennäisesti vailla päämäärää. Silloin saan aikaiseksi. Keikkumiseni on kuluttavaa ja pitää tietysti lähipiirini jatkuvasti varpaisillaan. En haluaisi sitä myöntää mutta olen kai häilyvä, periaatteeni muuttuvat periatteesta hetkessä.
Seestynyt olo merkitsee minulle pysähtyneisyyttä. Tilaa jossa minussa ei tapahdu muutosta tai kehitystä, koska olisin silloin onnellinen. Ehkä sitäkin pitäisi joskus kokeilla, mutta katsokaa suurten mestareiden taideteoksia ja arvelkaa kuinka moni niistä on syntynyt onnellisessa tai terveessä mielentilassa – ja rakastuneena oleminenhan ei ole kumpaakaan vaan kemiallinen mielenhäiriö. Luonnon keino sumentaa järkeä sen aikaa että ihmiset monistautuvat. Entä ne suuret teot? Onhan se tietysti itserakasta Suomessa kuvitella pystyvänsä johonkin mutta pyrkiikö joku sitten tietoisesti niihin mitättömästä seuraaviin tekoihin? Minusta ne tuntuvat sivutuotteilta, tai ehkä korkeintaan kehitysversioilta.
Entä mitkä vääryydet aion maailmasta poistaa? On aika kuvaavaa että olen valinnut kamppailuni kohteiksi vastustajia joita en voi voittaa. Kuten esimerkiksi lupiinit ja hyttyset. Ensimmäiset koska ne eivät kuulu Suomen luontoon ja jälkimmäiset koska ne kuuluvat. Saavat vielä tuta minun vihan ja vallan! Viime jouluna mielivaltani kohteeksi joutui jouluporsas, tuo kinkkunuhaa levittävä tehotuotannon pötkylä. Iskin joulupöytään hevosta. Ensinnäkin sen herkullisen maun vuoksi, mutta ajatus siitä ettei sitä kasvatettu ensisijaisesti minun syötäväksi miellytti myös. Söin eläkeläisen.
Kaverini vaari teki rakkaastaan rukkaset – siinä on jotain herkkää. Uskollisena oli pystykorva seurannut vieressä suuren osan elämästä, näin seurasi kuolemansa jälkeenkin. Ja kestäviä olivat koirahanskat, kulkevat kuulemma suvussa vieläkin, vaikkei varmasti tiedetä kellä.
Vaimoni mielestä en voi olla kapinallinen, koska vastahakoisuuteni kaikkeen normaaliin rajoittaa jo elämääni. Kapinallisuus merkitsisi rajatonta vapautta. Minä hyväksyin verkkarit vaatekappaleeksi vasta 90-luvulla, crocseissa suostun korkeintaan puuliiteriin menemään. En laita useampaa kuin kolmea väriä kerralla päälleni, ajattelen sen olevan merkki itsehillinnästä. Tatuointia en voi ottaa koska on jo kapinallisuutta olla ilman. Kun maailman miesten piti, metroseksuaalisuuden ollessa muodissa, laittaa silmänympärysvoidetta aamuisin, kaavailin arven hankkimista kasvoihini. Taideteoksen luomisen olisin tietysti hoitanut itse, niin olisi tullut kunnolla tehtyä.
Punajuurta boikotoin, sen ärsyttävän värin vuoksi. Keitetty kaali todistaa hajullaan ettei se ole enää paksusuolen tarpeessa ja retiisi kelpaa korkeintaan maalinpoistoon. Sienet ovat saaneet minut väsytettyä, jatkuvalla läsnäolollaan. Seuraavaksi menen varmaan niitä poimimaan - just joo.
Lienee turha mainita että olen rasittava, ja lähipiirilleni ennenkaikkea kuluttava.
Vaimoni kertoi että minussa ja Henrik Tikkasessa on hänen lukemansa mukaan yhtäläisyyksiä. Että minua on vaikea sietää mutta mahdoton unohtaa. Minkä minunlaiseni ihminen tietysti otti kohteliaisuutena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti