Oudot linnut

Oudot linnut saapuvat aina ensimmäisinä. Alkukeväällä, aikana jolloin ei vielä kannattaisi tulla. Ja hulluhan sen kahlaajankin täytyy olla, joka syksyllä jäätyy jaloistaan kiinni järveen. Kummallinen on se kaveri joka hytisee bongaritornissa.

On marraskuinen aamu, vuosituhannen vaihteessa. Valkolaiset ajavat Haravankylän kautta kaupunkiin, sankka usva peittää mätänevän pellon. Samaa reittiä ovat ihmiset ajaneet töihin vuosikymmeniä, ilman mainittavia häiriötekijöitä, mitä nyt joskus merivesi tulvii pelloille. Aamukahvi maistuu vielä suussa, kohta leima lyö korttiin reiän - nää normaalit aamurutiinit. Mutta sitten kuin tyhjästä, usvan keskeltä, suurelle kuuraiselle kivelle kiipeää paljasjalkainen puolialaston mieshenkilö. Ja kiinnittää selkäänsä kolmemetriset puiset siivet..., autoissa päät kääntyvät niin että kiropraktikko hieroo käsiään. Mitä helv...! Kuka toi on? Miksi? Mikälie vinksahtanut outolintu – lääkitys pielessä.

Näin kuvan myöhemmin lehdestä, asetelma oli yllättävä. Mutta kuva oli kieltämättä kaunis, ja ote tilanteesta oli vahva. Olihan kaveri ammattitaitoinen taiteilija joka valokuvasi töissään itseään eri tilanteissa.

Itse tapahtuma ei yllättänyt, olinhan työni kautta saanut jo muutaman vuoden ajan huomata että aika suuri osa uusista loviisalaista olivat aktiivisia taiteiden parissa. Tai toimivat ainakin luovissa ammateissa, osa kotoaan etätyötä tehden. Joukossa oli normimassasta poikkeavia, selvästi kulmikkaita persoonia. Huomasin myös että he aika nopeasti saavuttuaan verkostoituivat – osa ehkä pariutuikin? - paikallisten outojen lintujen kanssa. Niiden kylähullujen.

Muutamia vuosia myöhemmin syntyi WWP. Wanhassa Wara Parempi iski loviisalaisiin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä kaduillamme vaelsi tuhansia vieraita ihmisiä. Kaikki olivat ymmällään - mistä näitä Penttejä oikein tulee?

Pentit saapuivat housut sahanpuruille tuoksuen, toistenkin vinteille kapuamaan. Vaihtamaan tietoja ja kokemuksia samanhenkisten kanssa - läpimädän puutalon kunnostaminen kun voi vaatia, kunnollisen lääkityksen lisäksi, aimo annoksen vertaistukeakin. Samalla hetkellä loviisalaiset heräsivät siihen että niitä Penttejä oli tainnut kaikessa hiljaisuudessa muuttaa jo vuosikausia kaupunkiimme. Kunnostamaan romahtamaisillaan olevia satavuotiaita talovanhuksia. Joiden korjaaminen tuli paljon kalliimmaksi kuin uusien rakentaminen – ei ymmärrä. Ja kertaalleen umpeenkasvaneista puutarhoista kuului jälleen rapina ja rapsutus. Siellä ne naiset puskissa kykkivät, puutarhalapiot käsissään – milloin ne sinne tuli?

Aina on Loviisassa puhuttu idyllistämme, mutta turhan kauan sana tarkoitti pysähtyneisyyttä. Nyt olemme matkalla elävään idylliin, yksinkertaisesti koska joukko ihmisiä ottivat ja toteuttivat meidän nurkilla oman pienen unelmansa. Vaikkei siinä järkeä tuntunut olevankaan - unelmien toteuttamisessa harvoin on.

Jokainen halukas pystyi viime viikonloppuna näkemään missä Loviisan voimavara piilee – asuinympäristössämme. Kolmensadan vuoden historian rakentaminen kestää nimittäin kolmesataa vuotta. Ja uusi ei koskaan korvaa vanhaa, se on erilainen.

Laskiko kukaan muuten wwp-päivinä niiden kaikkien nuorten naisten pyöreitä vatsoja? Pesäpuuta siinä haettiin, haudonta oli selvästi jo meneillään. Miljöömme puhuttelee juuri tätä kohderyhmää, joka miettii missä heidän lapsensa tulevat kasvamaan, mitä he tulevat syömään ja millaiseksi heidän arvomaailmansa tulee muodostumaan. Kutsun heitä valveutuneiksi, termi joka saa pysähtyneistön polttamaan hihansa joka kerta.

Mikäli Loviisasta ei pesäpaikkaa heille löydy, niin Loviisan kaltaisesta paikasta se tulee löytymään. Outojen lintujen jälkeen saapuvat nimittäin normaalit - kaikki kunnia pioneereille.