Ulkoiset sankarit

”Mulla on yksi kaveri, joka haluaa julkisuuteen. Hän on luvannut näyttää koko "tavaransa" ruudussa, joten saattaa olla, että "römpsä" nähdään kameran edessä”, tosi-tv:n kautta julkisuuteen pulpahtanut Niko Saarinen kertoo krapulahaastattelussaan Viihdeuutisille. Niko itse ”toteutti pitkäikaisen haaveensa” julkkiksena, antaessaan elämänkumppaninsa nauttia suorassa lähetyksessä suullisesta annistaan.

Markkinoille mennään vaikka tavara edellä, ja vapaaehtoisia näyttää riittävän jonoksi asti. Itsensänolaamisvaihe koetaan ilmeisesti pakollisena ponnahduslautana, kun julkisuuteen jotenkin vaan tullaan. Ei kai sitä enää sitten myöhemmin rikkaana ja menestyksekkäänä kukaan muista?

Johanna ”Tuksu” Tukiainen, kokeili online-elämää netti-tv:n kautta viikon verran. Ohjelman ideana oli asentaa kamera Tuksun olohuoneeseen, kutsua lauma labiileja frendejä paikalle, antaa kaikille viinaa ja näyttää online mitä tapahtuu – eräänlainen känniakvaario. Ohjelmassa oli alkuun kiusallista tuijottelua, katsojat luulivat jo webbikameran jumittaneen. Sitten liemi alkoi vaikuttaa ja Tuksu ryhtyi rotuopilliseen keskusteluun ex-kansanedustaja Tony Halmeen kanssa. Myöhemmin illalla olikin sitten ohjelmassa kissatappelua, rönäämistä, silmäkulman tikkaamista sairaalassa ja putkareissua. Mitä nyt noi julkkikset kekkereissään yleensä tekevät.

Mutta kyllä se niiden harvojen menestyjienkin itsensänolaamisvaihe vaan muistetaan. Jari Sarasvuo veti aikoinaan suorassa tv-lähetyksessä pillereitä ja kaljaa sönköttäen kuola poskella. Muistan sen aina kun Jarin naaman näen. Sittemmin hän hurahti verkostomarkkinointiin, josta polku veikin luontevasti henkilöstövalmennukseen. Opit olivat kuin skientologian oppikirjasta, omasta sisäisestä voimasta hurmoksellista saarnaamista, samoilla menetelmillähän verkostomarkkinoijatkin jälleenmotivoidaan kun eivät päässeet surkean tuotteen liian korkeaan myyntitavoitteeseen. Virtasista leivottiin nyt liukuhihnalla Donald Trumpeja, väistämättömiä voittajia lähtökohdista riippumatta.

Menetelmistä yksi valmennuskurssin läpikäynyt kertoo näin: ”Paskanjauhantaa oli aamupäivä ja kun aivopesu oli ohi, pistettiin osa jengistä juoksemaan tulisilla hiilillä. Palkinnoksi sai 5cl:n minikonjakkipullon.” Sellainen luo ilmeisesti supersankarihenkeä tiimiin? Seuraavaksi Jari tuli uskoon, kuten moni muukin sähikäinen. Hänen viimeisin projektinsa lienee Fight Club missä Virtas-Trumpeista tehdään nyt vuorostaan Tysoneita. Karaistaan ”velliperseitä” kuten Jari itse asian ilmaisee. Tavallisten Virtasten perseet eivät olleet ainoita perseitä jotka kokivat kovia vuosien varrella. Jari piiskasi toistuvasti julkisesti itseäänkin, ja korosti puhtautta ja puhdistautumista. Peräsuolen huuhtelun kautta kirkkautta ja kirkastumista - velliperseilyä parhaimmillaan.

Itseään julkisesti rankaiseva ja häpeävä mies oli jotain uutta, yhteiskunnassa jossa kuuluu olla mukamas virheetön - hänen täytyi olla se Valittu. Jari hyökkäsi voimansa tunnossa oikealle ja vasemmalle, verottajakin sai osansa. Moni yritysjohtaja hoki hallelujaa, ja lähetti henkilökuntaansa hänen valmennuskursseilleen. Kysehän ei ollut enää materiaalin laadusta, vaan materiaalin motivoinnista. Ja Jari teki konsultoinnilla miljoonia, yritysjohtajatkin tekivät miljoonia – pääasiassa tietenkin nousukauden ansiosta.

Ilman sitä julkista pillerihumalaa ja muita hetken mielijohteesta johtuvia sekoiluja suorassa tv-lähetyksessä, Jarinkin tähden kaari olisi voinut lähteä pelkkänä noitapillinä pusikkoon. Epävakaat mutta karismaattiset henkilöt ovat kiinnostavia, koska he eivät ole ennustettavissa eivätkä näinollen hallittavissa. En tosin usko että he hallitsevat täysin itseäänkään. Harva heistä on vaaraksi yhteiskunnalle mutta se sisäinen sankari näyttää oikeasti kovin rikkinäiselta ja hataralta. Ihmiseltä joka on henkisesti kokenut kovia ja rakentanut itsetuntonsa varsin ulkoisen sankaruuden varaan. He kertovat meille paljon itsestään mutta heidän menestymisensä kertoo yhteiskuntamme tarinan. Se kumpuaa nimittäin kollektiivisista haaveista, kohtaloiden yhtäläisyyksistä sekä samaistumisesta patoutuneiden ”vääryyksien” edessä. Kuten aina karismaattisten johtajien menestyessä.

Valehtelijoiden klubi

Haluaisin kysyä pääministeriltämme miksi hän jatkuvasti valehtelee? Mutta koska en enää luota hänen sanaansa, hänen vastauksensa olisi minulle merkityksetön. Eli joudun arvailemaan.

Tuomas Akvinolaisen mukaan valheissa on kolme eri lajia, avuksi tarkoitetut, leikilliset ja pahansuovat. En koe Vanhasta pahansuopana, mutta uskon kyllä että hän kokee median pahansuopana. Koska he sekoittavat hänen valheiset ympyränsä. Ikea, keväthanki ja Nova Group. Työntävät mikkinsä naaman eteen joka paikassa ja vaativat vastauksia. Eihän siinä ehdi valmistautumaan, jolloin pirskatti unohtaa mitä on sanonut milloinkin. Onko liikaa vaadittu että saisi kysymykset kirjallisina, jolloin ehtii ”faktat” tarkistaa ja avustajalta kysyä mitä viimeksi sanottiin?

Entä onko Vanhanen leikillinen valehtelija? Joviaali seuramies, joka hääjuhlan tuoksinassa livauttaa valheen esimerkiksi parannellakseen hiukan tarinaansa? Kuten että hän muistaa sen kerran kun heräsi krapulassa ensimmäisen kerran tulevan anoppinsa yläkerrasta, säälikaadon vierestä. Oli ihan hirveä jomotus, ja hän sytytti yövalon livahtaakseen housut kainalossa, jolloin huomasi että oli yöllä oksentanut anoppinsa kesähattuun. No hatusta oli tietysti valunut kaikki nesteet pois jolloin kesäkeitosta ei ollut hatussa kuin juurekset jäljellä... Vaikka totuus oli ettei Matti ollut juonut koko iltana mitään vaan jurottanut seurantalon nurkalla, koivun takana kännykkä kädessä, ja ihmetellyt keitä nuo örveltävät serkut oikeastaan ovat. Kun taskumatti kiersi tarinoiden saattelemana ringissä, oikea Matti kiersi harmaissa pehmoeccoissaan jätevesipuhdistamon takaa autolleen ja ajoi 400 kilometriä kotiin turvallisten uuniperuna- ja tohvelirutiinien luo. Ei, en oikein usko tähänkään teoriaan, vaikka oikeasti haluaisin tämän olevan se oikea.

Jäljellä on avuksi tarkoitettu valhe. Valhe joka auttaa esimerkiksi suojelemaan niitä liikemiestuttavia jotka niin avokätisesti rahoittivat Keskustaa viime vaaleissa. Saivathan he tietysti rahoilleen vastinettakin, mutta turha siitä on julkisuudessa puhua. Saivathan Kokoomustakin rahoittaneet tahot etuuksia lahjoituksilla. Eihän kukaan muuten rahaa antaisi? Mutta mitä sitä jälkikäteen tonkimaan? Oikeastaan on parempi ettei tavallinen tallaaja edes tiedä asiasta, koska ei ymmärrä niitä kuvioita. Eihän ihminen joka vaan viljelee maata ja syöttää niitä... niitä maitoelukoita, noista talouspuolen asioista hirveästi tajua. Eikä tarvitsekaan, rehut vaan kaukaloon ja peräpäähän lapion kanssa odottamaan. Kyllä, se on itse asiassa äänestäjän etu ettei näistä asioista puhuta. Menee vaan yksinkertaisen ihmisen ajatukset sekaisin. Sitä vartenhan me painetaan se puolueohjelmakin, ettei menisi äänestäjän ajatukset sekaisin. Sieltä voi tarkistaa mitä asioita me ajetaan, sieltä löytyy kaikki tarpeellinen tieto. Ei minulla ole siihen mitään lisättävää. Mutta se himpskatin meedia, tulee taas minun ajatukset sekoittamaan! Ei minulla ole siihen asiaan mitään lisättävää, kuten sanoin katsokaa puolueohjelmasta... Apua, tuolta tulee taas joku murveli, missä mun avustaja on! Missä mun auto on, äkkiä autoon! Paina kuski hiiltä! Haloo, onko avustaja... mitä me nyt taas sanotaan niille, mitä me viimeksi sanottiin? Himpskatin meedia!

Siinä se on, avuksi tarkoitettu valhe. Joka suojaa niin isokenkäiset kuin yksinkertaiset maaseudun ihmisetkin - kaikkien parhaaksi. Mutta mitä tästä sanookaan Immanuel Kant? ”Totuudenmukaisuus välttämättömissä tiedoissa on yksilön nimenomainen velvollisuus kaikkia kohtaan, kuinka paljon haittaa siitä koituukin hänelle itselleen tai jollekin toiselle.” Ei totuuden vaikutuksen haitallisuus ole pääministerimme määriteltävissä – niin kauan kuin ei sodassa olla.

Keskustalaisilta taas haluaisin kysyä miksi he hyväksyvät valepukin johtajakseen? Onko se puolueen vakiintunut käytäntö, traditio josta ei enää haluta luopua? Vai eikö puolueestanne, sekä pätevää että rehellistä henkilöä löydy Vanhasta korvaamaan? Löytyihän valehtelevalle Jäätteenmäellekin korvaaja. Ai niin, mutta sehän olikin Vanhanen...

Keskusta on leimautunut valehtelijoiden klubiksi. Koska maineen puhdistaminen tulee viemään vuosikymmeniä niin siivoaminen kannattaisi aloittaa jo tänään. Hullunkuristen puolueperheiden mustamatti on nyt kädessä. Pelkäänpä vain että on jo liian myöhäistä, Persujen perheen isä, äänimagnaatti, Timo kiittää ja hekottaa.

Bensaa suonissa, mitä se tekee aivoille?

Ari Vatasen mielestä ihmiskuntaa vaivaa ”järkivuoto”. Hänen mielestään ihmistä olisi suojeltava ilmastolta, eikä ilmastoa ihmiseltä. Väittämä on niin yksinkertaistettu että toivoisi ihmiskuntaa suojeltavan Ari Vataselta. Mutta ei, Arinkaan pääkopassa ei vallitse alipaine ja saamme kaikki nauttia hetken hänen syvän mietiskelynsä hedelmistä: ”Suuri hiilijalanjälki tarkoittaa hyvinvointia.” ”Aurinko lämmittää maapalloa eikä ihminen.” ”Sehän on ihan absurdia, että ihminen tietäisi miten ilmasto muuttuu. Ei kukaan tiedä minkälainen sää on ensi lauantaina.” ”Lämmin on hyvä asia, kylmä on paha asia. Kylmällä ilmalla ihminen voi kuolla flunssaan. Hyvinvointi on aina tarkoittanut lämpimämpää kohti menemistä.” Mikä minun päättelykyvyn mukaan tarkoittaisi korkeimman elintason löytyvän Afrikasta, Saharan tienoilta - jos siis Vatanen puhuisi totta.

Vatasen käyttämä argumentointitekniikka on minulle tuttu, ja yleensä ominainen narsistisuuteen taipuvaisille tyypeille. Heille, jotka uskovat olevansa niin vakuuttavia että voivat väittää ilmeisestä vastakkaisen, ja läpi menee. Sorrun siihen usein itsekin. Ominaisuus näyttäisi myös periytyneen toiselle pojalleni joka jo 4-vuotiaana väitti yhtä mustikkaa herneeksi. Ei hänen mieltään muuttanut mikään argumentointi. Muutaman minuutin kiistelyn jälkeen hän sai pitää oman totuutensa. Enkä usko että Vatasenkaan ohuesta tukasta repiminen saisi häntä muuttamaan mielipiteensä. Vahinko vaan että joukko samanlaisella arvomaailmalla, ja aivokapasiteetilla, varustettuja ihmisiä tulee hokemaan kyseisiä sitaatteja vuosikaupalla. Säilyttäen niiden avulla oman itsekkään totuutensa.

Mielestäni ihmisen kyky vaikuttaa ilmastoon on tarpeeksi hyvin todistettu jo kertaalleen, miltei tuhotun otsonikerroksen myötä. Jääkaapeissa kylmäaineena aikoinaan käytetty freoni sekä erilaisten aerosolipakkausten ponnekaasujen cfc-yhdisteet söivät otsonikerroksen muutamassa vuosikymmenessä vaarallisen ohueksi, napojen päältä se hävisi kokonaan. Ihosyöpään sairastuneiden määrä lisääntyi dramaattisesti. Aineiden käytön kieltämisen jälkeen otsonikerros rupesi hitaasti palautumaan. Eikö vaikutus ja yhteys ollut tarpeeksi ilmeinen?

Sitä, miten hiilidioksiidi, metaani ja muut ”kasvihuonekaasut” tulevat vaikuttamaan ilmastoomme, en tiedä tarkasti. Arvioita on olemassa, enkä välttämättä halua olla paikalla todistamassa mitä maapallon keskilämpötilan muuttuminen viidellä asteella, ylös tai alas, tulee merkitsemään käytännössä. Talomme sijaitsee noin 12 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella, ja laiturinpaikkaa olen jälkipolville pellonreunaan jo katsellut. Samoille seuduille mihin viikingit aikoinaan heittivät ankkurinsa. Olisihan siinäkin tietysti olosuhteiden palautumista ennalleen.

Ja Vatasen kotipihalla Ranskassa saattaa tulevaisuudessa kuuman hiekan päällä käyskennellä muutama kameli, kuivuneen taatelipuun alla. Sulautuisi Ranskan algerialaisvähemmistö kerrankin saumattomasti maisemaan. Lämpötila olisi päivisin 60 asteen paremmalla puolella ja öisin -15 astetta. On siinä elintasoa kerrakseen. Vatasen autotalli on tosin siinä vaiheessa jo hioutunut hiekkamyrskyistä murusiksi muun hiekan joukkoon. Omassa elementissään on silloin myös Vatasen Peugeot, jolla hän voitti Paris-Dakar aavikkorallin kolme kertaa, hiekkadyynin notkossa. Arin jälkeläiset ovat siinä vaiheessa muuttaneet elintasonsa turvin sille kapealle kaistaleelle jolla maapallolla pystyy sinä päivänä elämään siedettävästi. Suurin osa ei tule siihen pystymään, eikä sinne päästämään.

Ilmastoon pystyy ilmiselvästi vaikuttamaan muttei sitä hallitsemaan. Sen tietää kyllä Ari itsekin, jonka tuuban syöttäminen lehdistölle oli vain halpa tapa saada ääniä eurovaaleissa. Halpa, itsekäs, vastuuton ja vastenmielinen.

Perämies, täyttä vauhtia taaksepäin!

Kun kuljin pari kesää sitten Tammisaaren kesäisiä kävelykatuja, vailla kiireen häivää, koin jonkinasteisen herätyksen. Ihmiset olivat hyvällä tuulella, etten sanoisi seesteisiä. Moni asia hoidettiin polkupyörällä tai kävellen, olihan suuri osa keskustasta kävelykatua. Rento ilmapiiri pisti hymyilemään, koin jonkin verran kateuttakin. Loviisa sijaitsee suunnilleen samalla etäisyydellä pääkaupungista, myöskin rannikolla. Molempien saaristo on mykistävän kaunis. Miksi Loviisan arvostus esim. kesäkaupunkina on niin paljon alhaisempi kuin Tammisaaren? Mitä he ovat tehneet paremmin, vai ovatko olleet kenties vain oma itsensä?

Arvostavatko edes loviisalaiset itseään ja elinympäristöään? Mikä on voimavaramme ja onko imagossamme jotain parantamisen varaa? Paljon tässä pelataan myös mielikuvilla. Voimavarana on ensinnäkin sijaintimme. Sijaitsemme paikalla johon moni muu suomalainen kunta olisi valmis vaihtamaan koska tahansa. Etelärannikolla, Helsinki-Pietari yhdyskäytävällä. Se ei kuitenkaan ole riittänyt merkittävästi kääntämään negatiivista muuttovirtaa. Mahdollisen uuden ydinvoimalan on väitetty tuovan alueelle uusia asukkaita. No, ehkä lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä tähtäimellä tiedetään jo että kestävää muuttoliikettä se ei tuo – eiväthän edellisetkään tuoneet. Päinvastoin, emmehän puhu mistään varsinaisista vetonauloista, asuinpaikkaa viihtyvyyden perusteella valitessa. Eräs luennoitisija vahvistikin asian kertomalla että ratkaisevin tekijä asuinpaikkaa valitessa on mielekäs asuinympäristö. Työpaikalle mieluummin pendelöidään jos miljöö ei vastaa toivomuksia.

Yhdessä taannoisessa elinkeinoillassa esitettiin ydinvoimalan eriyttämistä kaupungin strategiasta. Esimerkiksi kieltämällä Fortumia käyttämästä nimeä Loviisan ydinvoimala, joten nimen tulisi jatkossa olla esimerkiksi Hästholmenin ydinvoimala. Samalla tavalla kuin Olkiluodon voimala ei ole Rauman ydinvoimala. Seikka voisi pitkällä tähtäimellä hyvinkin kantaa imagollista hedelmää.

Jos hyvistä veronmaksajista puhutaan, eivät he muuta paikalle joka mielletään muutamaa teollisuuslaitosta ympäröiväksi alhaisen arvon maaksi. Ja alhaiseen arvoon on syynä alhainen kysyntä, ei tietämättömyydestä johtuva aliarvostus. Paikkakuntamme ei yksinkertaisesti ole halutuimmasta päästä. Omasta mielestämme Loviisassa ja sen ympäristössä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta muut eivät tiedä niistä – tai sitten eivät usko.

Millaisena sitten haluamme kaupunkimme tulevaisuudessa mieltävän? Rauhallisen elämäntyylin keitaana, stressittömänä vyöhykkeenä ja metropolin edistyksellisenä vaihtoehtona. Vaiko Euroopan ydinvoima-osaamisen ja -tuotannon keskuksena - ydinjättteen loppusäilytystä myöten. Valinta tulee vaikuttamaan keskeisesti muuttoliikkeeseen. Olemme vaimoni Sirkan kanssa keskustelleet poismuutosta mikäli jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu. Paikkakunnalle joka paremmin vastaa toivomuksiamme ja arvojamme – ”Kotiin Loviisasta”. Ydinvoimafanaatikot tulevat silloin luultavasti hurraamaan tienvarsilla, kun haihattelijoiden karavaani lähtee kaupungista patjat auton katolla ja lapsilla nallet kainalossa. Mutta niin hurraavat silloin saksalaisetkin, kun uskomattoman halpaa sähköä tulee sottapytystä riittävän kaukaa. Erittäin pitkillä piuhoilla.

Jos kolmannes kaupunkimme verotuloista tulee tällä hetkellä Fortumilta niin millä asteikolla pitäisi mitata sellaisen ihmisen älykkyys, joka ei ymmärrä että sen puuttuessa meille olisi kehittynyt muuta elinkeinoa ja tulonlähdettä? Kuten 99%:lla muilla suomalaisilla kunnilla. Nyt ollaan pärjätty huoraamalla. Ja yllättävän moni poliitikko olisi valmis laajentamaan asiakaskuntaan jonka rahat menevät suoraan ulkomaalaisen ”parittajan” taskuun. Siitä on oman alueensa mahdollisuuksien näkeminen ja itsensä arvostaminen aika kaukana.

Elinkeinoelämämme voisi olla nykyistä paljon tasapainoisempi sekoitus pk-yrityksiä, näiden alihankkijoita sekä kaikkien edellisten palvelemiseen kasvanut pienliikeverkosto. Ydinvoimalaitosten puuttuessa olisi oletettavasti syntynyt tasaista talouselämän metsää, sekä sen aluskasvillisuutta. Alueellamme voisi olla myös laaja valikoima laadukkaita asumismuotoja – ja kotiseudustaan oikeasti ylpeitä ja onnellisia ihmisiä. Vasta sitten kun kaikki nämä seikat ovat kohdallaan tulevat uudet pysyvät asukkaat. Ja heidän jälkeensä turistit, vaikka estää yrittäisi. Jos esitteessä lukee että meillä on ihanaa mutta se ei todellisuudessa näytä siltä, vierailu tulee olemaan jatkossakin kertaluonteinen. Kuten esimerkiksi koululuokka joka tekee kevätretken, kiertämällä linja-autolla Hästholmenin 12 minuutissa... vasemmalla kuutiomainen rakennus, jossa generaattorit... edessä umpeenkasvanut metsäalue johon uutta voimalaa suunnitellaan, oikealla muuntamo...villisika Siiri kävi liian kalliiksi ja syötiin... jaaa sitten Porvoon mäkkiin, jeee! Porttikahvila on nimittäin kiinni vierailijoiden vähyyden vuoksi.

Terminator 2090 - Pelastus

Pohjois-Korean ydinkokeen jälkeen seisomme jälleen yhden ydinaseisiin liittyvän selkkauksen partaalla. Liiankin hyvin muistan lapsuudestani kylmän sodan tunnelmat. Univormupukuiset vahapäät istuivat käsi punaisella nappulalla, ilmeettöminä odottamassa vastapuolen liikettä. Väitetään että kerran meinasi lähteä parvi ydinohjuksia matkaan koska tietojärjestelmä antoi virheellisiä signaaleja maata lähestyvistä ydinohjuksista. Luultiin että kuolema tulee itselleen, jolloin kannattaa (sotilaallisesti ajatellen) pyyhkiä vastapuolikin maailmankartalta. Jos USA:n presidenttinä olisi silloin istunut kenraali, en ehkä istuisi tätä kirjoittamassa.

Veikkaukseni on että suuret ydinasevallat tulevat nytkin, tarpeen vaatiessa, riisumaan nousukkaan ydinaseista vaikka väkivalloin. Säilyttääkseen omiin ydinaseisiinsa perustuvan ylivaltansa. Miten se on perusteltavissa moraalisesti on minulle mysteeri, mutta lienee silti ”kaikkien” edun mukaista.

Terminator-elokuvissa maailmaa hallitsevat robotit. Juoni kulkee suunnilleen niin että ihmiset kehittelivät toinen toistaan älykkäämpiä robotteja, kunnes ne tulivat niin älykkäiksi että riistäytyivät hallinnasta ja kaappasivat koko maailmassa vallan, ylivoimaisten aseidensa avulla. Tuttu kauhukuvio joka pelästyttää ihmisiä edelleen, kun näkevät vaikka itsestään nurmikolla työskentelevän ruohonleikkurin. Mutta todellisuudessa tällainen kontrollista riistäytyminen ei tule tapahtumaan. Usein unohdetaan nimittäin ettei koneilla ole omia pyrkimyksiä. Niitä eivät ohjaa tunteet ja halut. Kuten ahneus, kostonhimo tai käännytyspyrkimys omaan uskontoon. Mainitakseni muutamia ihmisikunnan jaloista ominaisuuksista.

Ei rahan vieminen toiselta koneelta anna robotille minkäänlaista jess-tekstirivien saattelemaa tyydytystä, ja ilman tunnemotivaatiota sensuuntaisia taipumuksia ei tule esiintymään. Mikäli ihminen ei sitten jatkuvasti ohjelmoi omia pyrkimyksiään järjestelmään. Uskonnon yhtälö tulee koneen logiikan mukaan olemaan niin absurdi että luullee sitä ohjelmointivirheeksi ja deletoi sen. Halveksuntaan kone ei pysty. Ja jos toinen kone hyökkää robottia vastaan tietoverkon kautta, robotti pyrkii kyllä varmasti katkaisemaan yhteyden, ja suojautumaan. Mutta tuskin lähettämällä matkaan ydinohjuksen ja jalkautumalla laser-pyssy tanassa. Onhan niitä ”älykkäämpiäkin” menetelmiä, kuten eristäminen.

Väistämättä herää ajatus, olisiko ehkä helpompaa tulla toimeen koneiden kanssa. Mitä hyötyä meillä on ollut tunteista? Millaiseen tilanteeseen ne ovat meidät saattaneet? Mitkä tunteet ovat ihmisissä päällimmäisinä – mitkä ominaisuudet ohjaavat maailmaa? Pyrkimys parempaan yhteiseen tulevaisuuteenko?

Niin taloudellisesti kuin ekologisestikin hallitsevana ominaisuutena on ahneus. Oma etu ajaa aina yhteisen edun yli. Jopa lyhytaikainen oma etu ajaa pitkäaikaisen oman edun yli. Kymmenestä dollarista tapetaan ja hetken tarpeen tyydyttämiseksi raiskataan. Lääkkeitä ja ruokaa riittäisi kyllä kaikille – jos heillä olisi millä maksaa. Sodat raivoavat ja kansoja alistetaan.
Robotilla olisi varmasti parempaa tekemistä, kuten tietokannan siivous ja defragmentointi, RJ45-kaapelisysteemin vaihto langattomaan sähköön perustuvaan järjestelmään. Sekä sen haittavaikutuksilta suojautumiseen. Sen päällimmäisenä ”pyrkimyksenä” olisi luultavasti mahdollisimman sujuvan tiedonkulun luominen, sekä tämän turvaamiseen tähtäävän varajärjestelmän suunnitteleminen. Konelogiikka tuskin sulkisi ”silmänsä” faktoilta, ja valehtelisi itselleen. On vaikea uskoa että se laskisi todennäköisyyksiä ylioptimistisesti, ”best case scenario”:n mukaisesti. Kuten ihminen ilmastonmuutoksen suhteen. Nytkin kone tekee laskennat, kunhan ihminen syöttää sille mieleisensä parametrit. Saaden haluamansa laskelmat – ja toivoen parasta.

Viikatemiehen mutka

Kello on kolme aamuyöllä, auringon päivällä lämmittämistä viljapelloista nousee usva. Ilta oli hauska mutta pitkä, juoppokuskilta vaaditaan venyvät hermot. Seuraavalla kerralla vaihdetaan rooleja, sössötys tulee jatkumaan vielä kotipihassa, ainakin viiteen asti. Kun viimeiset jankkaajat on saatu ajettua koteihinsa on hermosauhujen aika. Jännä huomata että hiljaisuus ei olekaan hiljaisuutta, luonto elää omaa elämäänsä vuorokauden ajasta riippumatta. Siili kipittelee tien yli ja katoaa kanervikkoon. Kuikka kutsuu partneria tyynellä metsälammella. Ihana viileys.

Etäisyydet maaseudulla ovat pitkät, kotiin on vielä 15 kilometriä. Hyvä musiikki taitaa pitää kaikkein parhaiten hereillä. Naapuritkin. Aggressivinen rytmi saa tunnetason nousemaan, biisissä on asennetta. Kukaan ei tallo sellaisen varpaille joka näyttää mukiloivan väärästä katseestakin – jo pelkällä asenteella pääsee elämässä pitkälle. Luu pokalle, rööki huuleen vaikka ilmanpaine painaa tuhkat silmille. Tyhjä soratie, pellon halki kiemurrellen. Näkyvyyttä on satoja metrejä, lisävalot piirtävät tietä reunustavaan heilimöivään viljaan kirkasta keilaa. Kaasua!

Muut voivat tulla koettamaan. Subarussa on voimaa, ja neliveto. Sitä paitsi pienessä pelossa tietää elävänsä, kuin omassa pelkokerroinkisassa jossa ei tarvitse voittaa kuin itsensä. Haetaan auton rajoja, ja omia. Kokemusta on. Samoja mutkia on ajettu nappulasta asti. Tien profiili on kirjattu selkärankaan, aivan kuten rallikuskillakin. Nyppylän päältä pieni hyppy, pehmeä jarrutus, takapää luisuun ja vastaohjaus. Etupyörä käy ojan puolella, mutta niin sen pitääkin jos aikoo optimaalisessa kulmassa tulla ulos seuraavaa varten. Talla pohjaan, pitkä suora. Sitten kevyt jarrutus... vasen täys sata, oikee eri viiskymmentä... vasen aukee... jänis! vaistomainen väistöliike, kädet vispaavat, puu!, rustistuvan pellin ontto ääni ja kuolema hetkessä. Verisistä nelipistevöistä roikkuen, aivan kuten kuollut rallikuskikin.

Viikatemiehen mutkaan päättyy tänäkin kesänä aivan liian monen nuorukaisen elämä. Sekunnin murto-osassa, vailla tarkoitusta ja harkintaa. Koska nuoren mieli on sellainen. Impulsiivinen ja epävarma. Elämä on sekavaa, oman paikkansa löytäminen on hankalaa. Oman arvonsa hahmottaminen on vaikeaa, kaikki ovat koko ajan vaatimassa jotain. Kuka oikein olen, ja mitä tunnen? Välittääkö siitä kukaan? Haluaisiko kukaan edes olla tällaisen honkkelin kanssa – tuskin. Ajatus omasta perheestä on kaukainen, äiti ja isä ovat aina olleet olemassa, vaikkei välit tällä hetkellä loistavat olekaan. En tiedä mistä ne riidat aina syntyvät, kaikki mitä sanon tai teen menee väärin. Mitä teen intin jälkeen? Millaisia omista lapsistani tulisi? Toivottavasti parempia kuin minusta.

Kaikki nämä sekavat ajatukset päättyvät viikatemiehen mutkaan. Hetkeä ennen kuin myrsky laantuisi ja palaset loksahtaisivat paikoilleen. Kuva hahmottuisi ja elämä alkaisi. Sen sijaan se loppuu yksin suuren männyn juurella, musiikin vielä soidessa autossa ja ambulanssimiesten käydessä toteamassa höyryävästä peltirusinasta että ruumisautoa tässä tarvitaan.

Ja auringon noustessa punaisen omakotitalon pihaan kaartaa poliisiauto. Äiti herää kumeaan ääneen autonoven sulkeutuessa. Poika sieltä varmaan vihdoin tulee, on aika lukea lakia, pelästyttää tuolla lailla! Pöpperöisenä hän hoipertelee keittiöön, raottaa verhoa ja näkee poliisit rappusilla. Maa pettää alta ja kellot pysähtyvät äkkiarvaamatta useammassa kodissa, ja siitä hetkestä lasketaan alkaneeksi elämän kolmas vaihe. Kuolleen lapsen vanhempana.

Kaikille nuorille haluaisin toivottaa hyvää kesää, nuorina ne ovat parhaita, täynnä seikkailuja. Eikä tätä kesää kannata jättää viimeiseksi. Pojille haluaisin toivottaa harkintaa, ennenaikainen kuolema on todennäköisempi kuin uskottekaan. Ja sen seuraukset lähiympäristölle suurempia kuin kuvittelette. Tytöille toivotan rohkeutta nousta kyydistä kun siltä tuntuu, aavistaminenkin on viisautta.

Arki yhteiskunnan vastuulla

Välillä tajuan olleeni todella naiivi. Olin toki tietoinen siitä että toimivan arjen järjestäminen lapsille, kesällä jolloin on kouluista lomaa ja jonka aikana vanhemmat joutuvat käymään ainakin osan ajasta töissä, on vaikeata. Tarvitaan lomat eri aikaan vanhemmilla, ja sisaruksien, mummujen sekä vaarien ajastaan parsimaa tilkkutäkkiä jottei lasten tarvitse olla kaiket kesäpäivät yksin kotona. Silti luulin useimpien siinä jotenkuten onnistuvan, vaikka tiedän että stressiä se aiheuttaa. Mutta en koskaan kuvitellut sen olevan jonkun muun vastuulla kuin vanhempien - esimerkiksi yhteiskunnan.

Espoossa on noussut haloo päivittäisen kunnallisen puistoruokailun lopettamisesta. En edes tiennyt sellaisen olleen olemassa. Sain selville että koululaisten ilmainen kesäinen puistoruokailu aloitettiin yli 50 vuotta sitten, helpottaakseen kotiäitien menemistä työelämän palvelukseen. Ja että on lapsia jotka ovat koko lapsuutensa syöneet puistoissa kesäisin.

Palvelua ovat lisäksi käyttäneet ahkerasti myös kotiäidit, ja perhepäivähoitajat. Eräällä keskustelupalstalla yksi kotiäiti toteaa näin ”Alunperin puistoruokailun on ollut tarkoitus ruokkia kouluikäiset lapset joiden vanhemmat ovat töissä ja lapset kesälomalla, mutta on hienoa, että kotiäitikin saa pariksi kuukaudeksi hengähdystauon, eikä tarvitse laittaa kahta ruokaa päivässä”. Toinen toteaa ” Espoossa on tämä palvelu ollut jo lapsuudestamme saakka. En minäkään yhtä lasta jaksanut sinne viedä, mutta nyt kolmen kanssa helpottaa arkea suunnattomasti”. Kunnallista ateriakorvausta nostava perhepäivähoitaja miettii palvelun helpottaneen myös hänen arkeaan, ei tarvitse aina olla ruokaa laittamassa, ja kai sitä saa joskus vähän fuskatakin ;).

16-vuotias tyttö, joka on syönyt puistossa vuosikausia, on huolissaan lasten luisumisesta epäterveellisempään ruokavalioon, jos yhteiskunta lopettaa palvelusta huolehtimisen.
Anonyymi ”vierailija” pohtii ilmaisen puistoruokailun lopettamisen synkkiä seurauksia seuraavasti: ”kohta on sitten räjähdysmäinen määrä huostaanottoja, masentuneita, ylivelkaantuneita ja ties mitä ja siitä vasta sitä maksettavaa tulee, vielä pitkäksi aikaa eteenpäin”. Lisäksi painotetaan että kyseessä on ”sosiaalinen tapahtuma”, että siinä ajatellaan lasten parasta ja että ”siinä ei ole kyse vanhemmista tai heidän laiskuudestaan, vaan esimerkiksi puistoruokailusysteemi ehkäisee juuri lasten yksinjäämistä ja syrjäytymistä”. Lopuksi henkilö toteaa että puistoruokailu on hirveän hyvä ja turvallinen tapa välittää lapsesta. Aamen.

Toisille kysymys on puhtaasti taloudellinen, pääkaupunkiseudulla asuminen maksaa heidän mielestään muutenkin hirveästi. Yksi uhkaa muuttaa Helsinkiin koska siellä ruokailu jatkuu. Tiedän itsekin hienoja asuinalueita joissa talojen pihaan, bemareiden ja mersujen väliin, pysähtyy päivittäin kunnallisen kotipalvelun auto. Betonilinnoihin kannetaan lämpimiä ruoka-annoksia styroksilaatikoissa koska lapset näkevät niissä nälkää. Eräs henkilö on keksinyt miten kaavio toimii taloudellisesti. Hän kirjoittaa että palvelu tekee Espoosta halutun asuinpaikan, jolloin hintataso nousee ja asukkaiden keskimääräinen varallisuustaso nousee, mikä tarkoittaa lisää verotuloja.


Entinen palvelun käyttäjä kertoo kesistään seuraavasti, ”meidän vanhemmat olivat töissä ja me käytiin siellä sitten syömässä jos jaksettiin tai muistettiin”. Osa sai sieltä elinikäisiä ystäviä, yksinäisyys yhdisti. Jotkut kertovat lapsena joutuneensa pärjäämään yksin vanhempen viettäessä kesänsä terasseilla, kun ei tarvinnut ruokaakaan laittaa. Havahdun siihen että parin sukupolven ajan on tainnut alueilla elää lapsia kesäkulkureina, laumoissa kuten Kärpästen herrassa toisiaan kasvattaen. Joidenkin mielestä on epäreilua että toiset saavat ilmaisen aterian, johon vastataan ettei ymmärretä miten muovikauhallinen nakkiperunasosetta sateisessa puistossa voi aiheuttaa kateutta – minkä voin kyllä allekirjoittaa. Mutta erehdyin myös uskomaan että sosiaaliset taidot opitaan kotona, ja sitten niitä käytetään ryhmässä. Ja ettei lasten ole tarkoitus kasvattaa lapsia.

Aloitteentekijät, vastaavan palvelun saamisesta Porvooseen, perustelevat ruoanlaiton, syömisen ja jälkien korjaamiseen kuluvan hirveästi aikaa. Älä muuta sano, mutta kun vuorokausipeittoa kiskottaessa vanhempien työelämän, lasten harrastusten sekä kaikkien nettielämän päälle, nukkumisella ja syömisellä on jo nyt perse paljaana.

Parasta lopettaa, sillä päätin kirjoittaa syyllistämättä vanhempia. Sysäänkin sen vastuun yhteiskunnalle.