On vuosi 2001, kuljeksimme Porvoon höyryfestivaali-alueella. Yhden makasiinin takaa kuuluu metallin kirkuna ja mäntien äänekäs puuskutus. Meteli yltyy, nurkan takaa ilmestyy suurin koskaan näkemäni katujyrä. Neljä metriä korkea ja kirkkaanpunainen, rakennettu kuten vanhat laivat, paksuista teräslevyistä pienen nyrkin kokoisilla niiteillä. Ohjausveiviä pyörittää pieni koppalakkinen viiksekäs ukkeli pussihousuissaan. Niska linkussa seuraan korsteenista nousevaa ja auringon peittävää savupilveä, kivet pamahtelevat jyrän alla ja murskaa sinkoaa joka puolelle. Sitten kuljettaja vetää narusta ja korvani menevät lukkoon, vihellys kuuluu Hinthaaraan asti. Pieni poikamme huutaa kauhuaan, vedet pyöreissä silmissään, hän on juuri nähnyt Ilmestyskirjan pedon. Jos olisin alkuasukas heittäytyisin alistuvasti maahan. Mutta jään jähmettyneenä seisomaan, silmät ihailusta kiiltävinä, kuten muillakin miehillä ympärilläni. Olo on kollektiivisen miehekäs. Vaimoni istuu jo autossa lohduttamassa poikaamme, ymmärtämättä miksi ylipäänsä tulimme.
Ydinvoimaloidemme turbiinejakin pyörittää höyry, silti en ole tavannut ketään joka intohimoisesti rakastaisi niiden tekniikkaa, kuten ne miehet niiden vanhojen höyryhirviöiden. Miksi? Onko se vain kalvakoiden vätysten tekniikka, josta puuttuu puiden hakkaaminen ja tulen pitäminen kimpassa yön yli, parin kaljatölkin kera? Ketä kiinnostaa kliininen pönttö jossa vesi kiehuu, itsestään kuuman kiven päällä? Ei hirveästi väräytä viisaria. Vai onko minulta mennyt joku intohimon nyanssi ohi? Fissiofetissi?
Sain yhdestä kirjoituksestani kärkevää kritiikkiä blogiini, arvostelijan mielestä olen ”aivopessyt” lapseni pelkäämään säteilyä. Jäin miettimään asiaa, ja totesin että sitähän tuo kasvatus taitaa aika pitkälti olla. Tietojensa ja arvojensa siirtämistä lapsilleen. Pyrkimyksenä että selviäisivät hengissä kunnes omat jalat kantavat, ja välttyvät pipiltä kunnes kestävät sen – sekä ehkä oppivatkin jotain siinä sivussa. Puhumattomuus tekee vain hallaa, yllättävän moni ei esimerkiksi tiedä omien vanhempiensa poliittista kantaa – sisällissodan perujako? Modernimpi ilmiö on ettei ihminen tiedä edes omaa poliittista kantaansa. Ilmeisesti ei tarvitse. Ajatellaan että kyllä yhteiskunta rullaa omalla painollaan, ja tili tulee kahden viikon välein. Mutta yhteiskunnan suuntaa ajatellen olisi kyllä tärkeää käydä arvokeskustelua kotona, siihen pystyy hyvin jo 8-vuotiaskin. Ja teiniin voi jokainen vapaasti kokeilla ”aivopesua”. Kotona oman puheesi älylliset nyanssit eivät paljoa paina. Vastakysymyksenä on ihailtavan usein ”miksi?”, ja argumenttina saattaa olla vaikkapa ”kuulostaa tyhmältä”. Ja jos et osaa tiivistää sanomaasi kahteen lauseeseen, iPod vetää pitemmän korren. Mutta silti ajatuksen siemen jää lapsen päähän itämään, kypsymään ja jonain päivänä kantamaan hedelmää. Se ei välttämättä ole saman värinen kuin omasi, mutta hedelmä se on. Pelkäänpä vain että liian moni on jättänyt puhumasta esim. ydinvoimasta kokonaan, niin lastensa kanssa kuin itsensäkin kanssa
Osa ihmisistä jotka kannattavat ydinvoimaa, puhuvat aika läpinäkyvästi lompakollaan. Heillä on asiassa omia intressejä, työelämän kautta, tai jos ei muuta niin alhaisemman sähkölaskun muodossa. Mikä on kovin inhimillistä, he sietävät asian huonot puolet nauttiakseen hyvistä. Osa pitää myös aidosti tekniikkaa ympäristöystävällisenä. Silti olen toistuvasti törmännyt puolestapuhujissa ilmiöön jonka olen nimennyt ”maahantuojan pojan syndroomaksi”. Eli netin keskustelupalstoilla hyörii jonkun kiinalaisen mopon kestävyyttä vuolaasti kehuva nimimerkki. Hänen mielestään mopo kulkee kuin pieni sika, kromatut muoviosat ovat upeat eikä kyyryssä istuessa väsynyt edes selkä vaikka juuri ajoikin 400 kilometriä putkeen. Bensaakin kului vain vajaa tankillinen. Lopulta nimimerkki paljastuu ip-osoitteen perusteella kyseisen mopon maahantuojan pojaksi. Jonka vakaumus on aika maallista laatua.
Ydinvoimaa itsessään vertaisinkin ilkeään mummoon joka silti antaa juhlapäivinä rahaa. Sitä siedetään (tuotoksia myöten) pitkin hampain, mutta vaikea sitä on luonteensa vuoksi rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti