Turkoosi on mielestäni maailman rumin väri. Se ei ole sininen, ainakaan miesten sininen, vihreäksi sitä ei voi kutsua hyvällä tahdollakaan. Siksi onkin ollut vaikea myöntää että olen nykyään hengeltäni turkoosi. Ammattini puolesta minun kuuluisi varmaan olla sininen, mutta kun katson mitä ympäristöllemme on tapahtumassa, tiedän että jos emme rupea kohta viheriöimään niin voi käydä huonosti. Sahara kyllä opettaa.
Mieleni tekisi sulkea silmäni ympärilläni tapahtuvilta muutoksilta, ja ajatella että ehkä koko ilmastonmuutos on suurta bluffia. Että voisin jatkaa ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lukisin ainoastaan niitä maailmanlopun-maalareita kritisoivia artikkeleita. Lukiessani sanoisin ääneen, aivan!, ei kukaan ole pystynyt todistamaan aukottomasti että pahin mahdollinen skenaario, missä ikiroudasta vapautuva metaanikaasu nostaa ilmakehämme lämpötilan 400 asteeseen, toteutuisi maapallollamme. Turha vielä on pidätellä pierua!
Emme Sirkan kanssa ole ajatelleet olevamme erityisen vihreitä. Emme vaan ole jaksaneet juosta, sydän rytmihäiriöisenä, rahan perässä. Minulle on kasvuhakuisuuden sijaan riittänyt itseni elättäminen ja Sirkan ura on ollut rahallisesti laskettuna laskujohteinen. Meidän mielestämme he, jotka juoksevat eivät näytä järin onnellisilta. Joten turha pyrkiä samaan. Tiskikonetta meillä ei ole säästöstösyistä, se vie hirveästi sähköä ja vettä. Myös patologin kertomus siitä että avatessaan ruumiin hän pystyy heti kertomaan kenellä on ollut tiskikone ja kenellä ei, ruokatorven väristä, on pelästyttänyt meitä vellihousuja niin ettemme halua syödä konetiskiainetta.
Koska asumme maaseudulla, vailla kunnollisia bussiyhteyksiä, meidän on pakko pitää kahta autoa. Tai no, pakko ja pakko, sukset olisi tietenkin toinen vaihtoehto. Vastaani tulee työmatkallaan (7 km) joka aamu keski-ikäinen täti, kesäisin polkupyörällä ja talvisin suksilla, jos räntää vihmoo hän hiihtää ajoradalla muun liikenteen seassa. Se siitä pakollisuudesta. Automme ovat kuitenkin ”vain” noin 5000 euron arvoisia - en minä sitä sano ettei uusi auto ole hieno mutta onhan se järkyttävän huono investointi. Jos joku sanoisi minulle että lainaa 30.000 euroa niin saat kolmen vuoden kuluttua 20.000 euroa takaisin, nauraisin epäuskoisena. Korkohan olisi -13%!
Keittiökaapistomme ovet ovat käsin valkoiseksi maalattua lastulevyä, valkoisilla muovivetimillä. Sirkan mielestä hänen itsetuntonsa kestää sen, ja minä en ole saanut itsestäni intoa irti purkaa koko keittiötä. Joululahjaksi Sirkka toivoo mehulinkoa, vaikka silmistä näkee että moinen itsekkyys hänen omaatuntoaan kirpaiseekin. Viime vuonna hän toivoi että olisin hänelle kiltimpi - aikamoinen materialistiharppaus. Lapsia olemme valmistaneet henkisesti siihen että yksi lahja per henkilö saattaisi olla mahdollinen, muuten joku toinen lapsi voi jäädä kokonaan ilman - läpi meni ilman nurinoita. Minä taas olen toivonut ettei tarvitsisi rientää pullanarkkarin tavoin pitkin kyliä juttelemassa ilmoista mitä on pidellyt. Minä kutsun sitä hiljentymiseksi, Sirkan mielestä se on silkkaa epäsosiaalisuutta.
Puukiukainen saunamme muistuttaa hiilikellaria, joka kerta kun myrskyää hormista pöllähtää nokea ympäri seinäpaneeleja, jotka ovat 50-luvulta. Lattiakaivoon mahtuu pieni jalka, koska en ole löytänyt niin vanhaan kaivoon sopivaa ritilää. Lauteiden vierestä kulkee viemäriputki yläkerrasta, korvakorkeudella se tekee mutkan jolloin lasti tömähtelee putkessa jos joku vetää vessan kun toinen saunoo. Seinällä roikkuu edelleen samat kuluneet hyllyköt, joiden pinnalla pystyn kuvittelemaan näkeväni talon edellisten omistajien pyllyhikeä. Kynnys oli mätä jo vuosikymmen sitten mutta yllättävän muuttumattomana se on pysynyt. Ja anoppi olisi voinut tippua kiukaalle, lauteet romahtivat seuraavalla saunomisella, vanhat naulat olivat ruostuneet poikki. Korjasin 40 vuotta vanhat lauteet ruuveilla ja laskin että varmaan 30 vuotta vielä menevät. Minua on sitäpaitsi kielletty koskemasta saunaan, epäuskottavan hyviä löylyominaisuuksia ylläpitävä herkkä tasapaino saattaisi järkkyä. Jolloin saunaa ei pelastaisi edes viktoriaaniset hanat eikä norsunluukaakelit.
En vain näe miten kulutusyhtälö voisi toimia pitkässä juoksussa. Vaikka saisimme taivaalta ilmaista energiaa, raaka-aineet tulevat pienellä pallollamme loppumaan. Öljy, puu ja metallit. No metallinhan voi usein korvata muovilla, mutta kun muovikin valmistetaan öljystä. Ainoat ehtymättömät luonnonvaramme tuntuvat olevan räkä ja tunnelinäkö. Jos ainoa asia mikä pitää maailmaa pystyssä on jatkuva talouskasvu, joka perustuu kulutukseen, niin silloin pitää muuttaa maailmaa. Tai oikeammin maailma tulee muuttamaan itsensä, Sahara tai Siperia – joka arpa voittaa. Yksi tapa ajatella asiaa on että muutos tuskin tulee tapahtumaan meidän elinaikanamme. Näin teen joskus itsekin, ainakin sillä aikaa kun syön pippurista naudan sisäfilettä ja juon tehoviljeltyä punaviiniä.
tiistai 23. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
Kovan perintö
Katsoin (toistamiseen) Kai Nordbergin tekemän tärkeän dokumenttielokuvan ”Aikansa lapsia”. Se on kuvattu kaupunkihuoneistossa vailla huonekaluja, valo heijastuu paljaasta parkettilattiasta. Huoneessa on vain kaksi tuolia vastakkain – kuulustelu voi alkaa. Kai haluaa saada isältään vastauksia, kysymyksiin mitä hän on kantanut sisällään koko elämänsä ajan. Näkemykset siitä mitä kaikkea hänen lapsuutensa piti sisällään eroavat radikaalisti toisistaan. Kun Kai kertoo asioista mitä hän koki jonkinasteisena henkisenä kidutuksena, hänen isänsä antaa ymmärtää että toisilla on parempi huumorintaju kuin toisilla. Ja kun hän kertoo tunnekylmyydestä mitä on kokenut, isä kutsuu valehtelijaksi ja kysyy josko hän on varma ettei tunne rakkaudettomuudesta ole hänen psykiatrinsa istuttama - helpoksi selitykseksi hänen tunnepuolen ongelmiinsa. Lopuksi isä vertaa hänen kyselyitään Vuosaaren ruoppauksiin, jossa meren pohjassa olevat sedimentoituneet myrkyt eivät ole kenellekään haitaksi. Kunhan ei ruveta niitä mylläämään.
Elokuvaa on pidetty ”urheana yrityksenä” keskusteluyhteyden ja ymmärryksen rakentamiseksi kahden sukupolven välille. Sukupolvien välisen valtavan rotkon ylityksestä ei tosiaankaan ole varmuutta. Sen saattaa joutua kiertämään, tai jättää kokonaan yrittämättä. Minulla on tuttavapiirissäni ihmisiä jotka sanovat etteivät he yksinkertaisesti jaksa. Jos toinen osapuoli ei edes ymmärrä termejä, tai totuudet ovat päinvastaiset, niin mistä he voisivat keskustella? Jo itsensä vuoksi anteeksiantaminen saattaa tunnetyhjiössä olla lobotomian takana. Jos ei ”vaivaa” kyetä parantamaan niin ehkä se on parempi vaan poistaa mielestä.
Olen Kain kanssa samaa sukupolvea, ensimmäisiä joilla on mahdollisuus valittaa - muusta kuin nälästä tai sodasta. Edelliset on piesty koviksi, tunteet poistettu määrätietoisella uuttamisella. Isät ovat antaneet mallia miten naista ja lapsia kohdellaan. Itkeminen, kun sisällä tuntuu pahalta, ei ole kuulunut siirrettäviin ominaisuuksiin. Luun katkeamisen yhteydessä itkeminen on rajatapaus. Routa on raiskannut tämän maan, vuodesta toiseen - ja maa sen asukkaat. Pimeässä on vaellettu, vailla tietoa huomisesta ateriasta ja äpärät ovat saaneet syyttää elämästään itseään. Mutta missä vaiheessa ollaan opittu ajattelemaan että kannustus ja kehuminen ylpistää ja pilaa lapsen? Että nujerrettu ja onneton lapsi pärjäisi paremmin? Ei kai ilottomuus tai tapettu itsetunto ole edistänyt henkiinjäämistä, väitän päinvastaista. Väitän että onneton ihminen yksinkertaisesti harvoin haluaa vierellensä onnellisen, tai voi haluta muttei siedä häntä. Samalla tavalla kuin huonommin koulussa menestyvä ei siedä lukutoukan iloa saavutuksistaan. Onnellisuus on kuin voikukka, anna milli tilaa ja tilkka vettä sekä pidä myrkyt loitolla, niin sieltä se tunkee.
Usein kuulen puhuttavan nykynuorten hyvien käytöstapojen puutteesta, lakki päässä syömisestä ynnä muusta. Kun huomautan että lyöminen, pilkkaaminen ja nujertaminen eivät myöskään kuulu hyviin tapoihin keskustelu tyssää siihen. Kirkko on hoitanut nujertamisessa omaa osuuttaan kiitettävällä tarmolla, kehoaan ja tunteitaan sekä tarpeitaan on pitänyt hävetä. Jaettavan häpeän monopolisiointi on ollut mahtava työkalu päästä omiin päämääriinsä, usein varmasti pienen yhteisön papin henkilökohtaisiin. Itkuisista naisista rehabilitoitiin ”hysteerisyys” mm. Nikkilän mielisairaalassa. Kävin itse toissavuonna sairaalan museossa tutustumassa menetelmiin ja välineistöön. Jo lapsena tiesin kuka meidän kyliltä oli käynyt ”lataamossa”, vaikken heistä muuta tiennytkään. Syntymäpäivillä pullaa mutustellessa, pienet korvat kuulivat kaikenlaista.
Tuloksena on johdonmukaisesti kansa joka häpeää yhtä sun toista. Itse olen kasvanut aikana jolloin maan tapana oli kotijuhlissa sijoittaa, avoimesti pöydän sijasta, viinapullo lattialle sohvapöydän jalan viereen. Hyvä niin, sillä sieltä se oli varmasti helpompi löytää, omalta näkökorkeudeltaan. Häpeästä pääsyä on perinteisesti hoidettu, kaikessa hiljaisuudessa, muita vaivaamatta ja paikkoja sotkematta, jäisen pellon reunalla. Polvillaan, kylmä asemetalli suussa, on saattanut tulla aikuiselämän ensimmäiset ja viimeiset kyyneleet. Kirkko viimeisteli sitten häpeän pyyhkimällä syntisen henkilötiedot kirkonkirjoista, sukupuista ja historiasta.
Tänäkin päivänä saamme lukea järkyttävistä perhesurmista, koska vanhempi on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jolloin, häpeän kohtaamisen sijasta, on tuntunut helpommalta surmata koko perhe. Sängyissään nukkuvia lapsia myöten - häpeästä olla rahaton.
Maailman muuttuessa sellaiseksi ettei kenenkään tarvitse kuolla nälkään, suomalaisilla on tuntunut olevan vaikeuksia mukautua. Ei olla kyetty oppimaan että iloitsemalla toisen puolesta, saa onnea itsekin. On inuiiteillakin ollut pimeää ja rankkaa, silti ne hymyilevät jatkuvasti. Hellyys ei ehkä ollutkaan ominaisuus minkä voi laittaa hyllylle, odottamaan parempia aikoja. Ehkä tehtävänämme on nyt luoda henkistä hyvinvointia edistävät ominaisuudet tyhjästä. Itsemme ja jälkeläistemme tähden.
Elokuvaa on pidetty ”urheana yrityksenä” keskusteluyhteyden ja ymmärryksen rakentamiseksi kahden sukupolven välille. Sukupolvien välisen valtavan rotkon ylityksestä ei tosiaankaan ole varmuutta. Sen saattaa joutua kiertämään, tai jättää kokonaan yrittämättä. Minulla on tuttavapiirissäni ihmisiä jotka sanovat etteivät he yksinkertaisesti jaksa. Jos toinen osapuoli ei edes ymmärrä termejä, tai totuudet ovat päinvastaiset, niin mistä he voisivat keskustella? Jo itsensä vuoksi anteeksiantaminen saattaa tunnetyhjiössä olla lobotomian takana. Jos ei ”vaivaa” kyetä parantamaan niin ehkä se on parempi vaan poistaa mielestä.
Olen Kain kanssa samaa sukupolvea, ensimmäisiä joilla on mahdollisuus valittaa - muusta kuin nälästä tai sodasta. Edelliset on piesty koviksi, tunteet poistettu määrätietoisella uuttamisella. Isät ovat antaneet mallia miten naista ja lapsia kohdellaan. Itkeminen, kun sisällä tuntuu pahalta, ei ole kuulunut siirrettäviin ominaisuuksiin. Luun katkeamisen yhteydessä itkeminen on rajatapaus. Routa on raiskannut tämän maan, vuodesta toiseen - ja maa sen asukkaat. Pimeässä on vaellettu, vailla tietoa huomisesta ateriasta ja äpärät ovat saaneet syyttää elämästään itseään. Mutta missä vaiheessa ollaan opittu ajattelemaan että kannustus ja kehuminen ylpistää ja pilaa lapsen? Että nujerrettu ja onneton lapsi pärjäisi paremmin? Ei kai ilottomuus tai tapettu itsetunto ole edistänyt henkiinjäämistä, väitän päinvastaista. Väitän että onneton ihminen yksinkertaisesti harvoin haluaa vierellensä onnellisen, tai voi haluta muttei siedä häntä. Samalla tavalla kuin huonommin koulussa menestyvä ei siedä lukutoukan iloa saavutuksistaan. Onnellisuus on kuin voikukka, anna milli tilaa ja tilkka vettä sekä pidä myrkyt loitolla, niin sieltä se tunkee.
Usein kuulen puhuttavan nykynuorten hyvien käytöstapojen puutteesta, lakki päässä syömisestä ynnä muusta. Kun huomautan että lyöminen, pilkkaaminen ja nujertaminen eivät myöskään kuulu hyviin tapoihin keskustelu tyssää siihen. Kirkko on hoitanut nujertamisessa omaa osuuttaan kiitettävällä tarmolla, kehoaan ja tunteitaan sekä tarpeitaan on pitänyt hävetä. Jaettavan häpeän monopolisiointi on ollut mahtava työkalu päästä omiin päämääriinsä, usein varmasti pienen yhteisön papin henkilökohtaisiin. Itkuisista naisista rehabilitoitiin ”hysteerisyys” mm. Nikkilän mielisairaalassa. Kävin itse toissavuonna sairaalan museossa tutustumassa menetelmiin ja välineistöön. Jo lapsena tiesin kuka meidän kyliltä oli käynyt ”lataamossa”, vaikken heistä muuta tiennytkään. Syntymäpäivillä pullaa mutustellessa, pienet korvat kuulivat kaikenlaista.
Tuloksena on johdonmukaisesti kansa joka häpeää yhtä sun toista. Itse olen kasvanut aikana jolloin maan tapana oli kotijuhlissa sijoittaa, avoimesti pöydän sijasta, viinapullo lattialle sohvapöydän jalan viereen. Hyvä niin, sillä sieltä se oli varmasti helpompi löytää, omalta näkökorkeudeltaan. Häpeästä pääsyä on perinteisesti hoidettu, kaikessa hiljaisuudessa, muita vaivaamatta ja paikkoja sotkematta, jäisen pellon reunalla. Polvillaan, kylmä asemetalli suussa, on saattanut tulla aikuiselämän ensimmäiset ja viimeiset kyyneleet. Kirkko viimeisteli sitten häpeän pyyhkimällä syntisen henkilötiedot kirkonkirjoista, sukupuista ja historiasta.
Tänäkin päivänä saamme lukea järkyttävistä perhesurmista, koska vanhempi on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jolloin, häpeän kohtaamisen sijasta, on tuntunut helpommalta surmata koko perhe. Sängyissään nukkuvia lapsia myöten - häpeästä olla rahaton.
Maailman muuttuessa sellaiseksi ettei kenenkään tarvitse kuolla nälkään, suomalaisilla on tuntunut olevan vaikeuksia mukautua. Ei olla kyetty oppimaan että iloitsemalla toisen puolesta, saa onnea itsekin. On inuiiteillakin ollut pimeää ja rankkaa, silti ne hymyilevät jatkuvasti. Hellyys ei ehkä ollutkaan ominaisuus minkä voi laittaa hyllylle, odottamaan parempia aikoja. Ehkä tehtävänämme on nyt luoda henkistä hyvinvointia edistävät ominaisuudet tyhjästä. Itsemme ja jälkeläistemme tähden.
tiistai 9. joulukuuta 2008
SYNTAX ERROR
On vuosi 1981, sormeni haisevat mopobensalle koska Dellorto-kaasuttimeni vuotaa. Istumme kaveriporukassa yhden tuttavani luona. Commodore 64 tietokoneen näytölle ilmestyy teksti SYNTAX ERROR. Takana on kolme päivää näpyttelyä Basic-ohjelmointikielellä, saadaksemme yhden lehden mukana tulleen pelin toimimaan. Peli oli painettuna lehden sivuille, ohjelmointi tapahtui kirjoittamalla 5000 riviä tekstiä koneeseen ja tallentamalla c-kasetille. Joskus lehdissä oli painovirhe, jolloin päivien työ meni tuskastuttavasti hukkaan. Grafiikan pienin palanen oli kursorin mittainen, eli noin 7x7 mm. Esimerkiksi panssarivaununa toimi blokki joka oli kolme kursoria leveä ja keskeltä kaksi kursoria korkea, piipusta lähtevä ammus oli yksi kursori joka eteni näytöllä yhden rivin kerrallaan.
Vaimoni Sirkka otti ensimmäiset askeleensa netissä pari vuotta sitten. Sitä edelsi vaihe jolloin hän kieltäytyi koskemasta saatanan tekeleeseen. Toisaalta ei hänen ollut tarvinnutkaan. Nykyään hän kokee Googlessa samanlaisia oivaltamisia kuin me teimme aikoinaan Commodoren kanssa. Oma työni ei olisi mahdollista ilman tietokoneita. Silti toisinaan arvioin tietokoneen hyötyä. Keskeneräisiä ohjelmia ja alati päivitettäviä ohjelmia sekä aivastamisesta rikkoontuvia laitteita. Sähköpostin selailu kiihottaa välillä kuin saunominen nokkosvihdalla. Kaikkien kiire on ”instant”-maailmassa lisääntynyt potenssissa viiteen, mutta taloudellinen tulos on kutakuinkin sama kuin silloin kun siesta oli vielä mahdollinen, tai tunnin rupattelu asiakkaan kanssa. Nykyään kirjoitetaan lyhenteillä esitäytetylle sähköpostipohjalle. Lisämausteena netistä löytyy talousrikollisuutta ja kaiken maailman filiat, pedot ja nekrot.
Haittapuolilta olemme yrittäneet varjella lapsiamme. Lähinnä sillä että he eivät vielä edes tiedä niiden olemassaolosta. Tutustumisen käsityskykynsä puutteellisuuksiin ehtivät mielestämme tehdä myöhemminkin. Heillä ei ole omaa telkkaria, kännykkää eikä pleikkaria. Rajoitettu tutustuminen valikkomaailmaan hoituu meidän vanhempien laitteiden kautta, mikä on toistaiseksi riittänyt vallan mainiosti. Tämä tosin tarkoittaa sitä että välillä heillä on tylsää, silloin he keksivät leikit omasta päästään. Kerran, kun kiireessä vedin sappaan jalkaan, sain huomata sen olevan täynnä liejua. Parempaa astiaa ”paskakeitolle” ei kuulemma ollut löytynyt. Sirkan aamutakista puuttuu vyö, viimeksi näin sen jonain palokunnan hinausköytenä pihalla. Teippirullat ovat aina tyhjiä, koska ympäri huushollia on teipattu DANGER ja CUSTOMS -kylttejä. Tämänhetken suosikkileikki on tulli. Lapset ovat tullimiehiä ja me olemme huumekuriireja ja laittomia maahantulijoita. Sirkalta löytyi rintaliiveistä sitruuna (tuholaisvaara) ja minulta vehnäjauhoa kirkkaassa pienessä muovipussissa. Tavaroiden moottoroidun läpivalaisulaitteen ovat lapset itse rakentaneet legoista, leimasimen kaiversin perunanpuolikkaasta. Raudoissa ollaan oltu kerran jos toisenkin. Kerran meidät laitettiin Sirkan kanssa samaan selliin, jolloin oma mielikuvitukseni lähti vuorostaan laukkaamaan ja Sirkka joutui, fyysistä koskemattomuuttaan turvatakseen, pyytämään siirtoa.
Pienemmältä vettyi silmäkulma, kun hän löysi sukkaan sullotun pehmohamsterin ja hän muisti kun tv-ohjelmassa löydettiin vastaavasta ahdingosta, huonossa hapessa oleva salakuljetettu lisko. Julmuuksia eläimiä kohtaan oli vaikea ymmärtää - ja meidän selittää. Sen takia sainkin sitten maistaa tullimiehen pamppua. Kehitystä on siis tapahtunut. Edellisellä kerralla tuli nappi otsaan, ihan pelkästä tottelemattomuudesta. Vanhempaa poikaa sen sijaan pystyy maahanmuuttaja manipuloimaan mennen tullen, kertomus kurjista oloista kotimaassa yleensä riittää. Silloin maahan pääsee, inhimillisistä syistä, vaikka lait sen periaatteessa kieltävätkin. Mutta ristiriita on luettavissa pojan kasvoilta. Ja kyseessä on sentään ”kotiviranomaisemme”, joka jo 5-vuotiaana huusi kuin hinaaja pysäköidessäni kieltomerkin kohdalle. Uhkasi ”kilauttaa koukuille”, ja paasaaminen loppui vasta siirrettyäni auton. Siirtäminen oli helpompaa kuin perustella, ettei merkki koske minua.
Takaisin vuoteen -81. Pienessä huoneessa repeää valtava huuto, kun panssarivaunun ammus vihdoin lähtee etenemään näytöllä, ääniehosteen saattelemana. Pum... rafs, rafs, rafs... se etenee rivin kerrallaan ja osuu kolme kursoria leveään lentokoneeseen joka häviää näytöltä. Mielestämme peli ylitti kaikki odotukset ja oli amisviiksiä nostattavan upea.
Kokisinko tänä päivänä vastaavaa edes hanskanmuotoisella liikeohjaimella ja 3D-laseilla? En usko, leikin riemu kumpuaa ihan jostain muusta kuin realistisuudesta. Todellisuus on nimittäin mielikuvituksen vastakohta - ja surma.
Vaimoni Sirkka otti ensimmäiset askeleensa netissä pari vuotta sitten. Sitä edelsi vaihe jolloin hän kieltäytyi koskemasta saatanan tekeleeseen. Toisaalta ei hänen ollut tarvinnutkaan. Nykyään hän kokee Googlessa samanlaisia oivaltamisia kuin me teimme aikoinaan Commodoren kanssa. Oma työni ei olisi mahdollista ilman tietokoneita. Silti toisinaan arvioin tietokoneen hyötyä. Keskeneräisiä ohjelmia ja alati päivitettäviä ohjelmia sekä aivastamisesta rikkoontuvia laitteita. Sähköpostin selailu kiihottaa välillä kuin saunominen nokkosvihdalla. Kaikkien kiire on ”instant”-maailmassa lisääntynyt potenssissa viiteen, mutta taloudellinen tulos on kutakuinkin sama kuin silloin kun siesta oli vielä mahdollinen, tai tunnin rupattelu asiakkaan kanssa. Nykyään kirjoitetaan lyhenteillä esitäytetylle sähköpostipohjalle. Lisämausteena netistä löytyy talousrikollisuutta ja kaiken maailman filiat, pedot ja nekrot.
Haittapuolilta olemme yrittäneet varjella lapsiamme. Lähinnä sillä että he eivät vielä edes tiedä niiden olemassaolosta. Tutustumisen käsityskykynsä puutteellisuuksiin ehtivät mielestämme tehdä myöhemminkin. Heillä ei ole omaa telkkaria, kännykkää eikä pleikkaria. Rajoitettu tutustuminen valikkomaailmaan hoituu meidän vanhempien laitteiden kautta, mikä on toistaiseksi riittänyt vallan mainiosti. Tämä tosin tarkoittaa sitä että välillä heillä on tylsää, silloin he keksivät leikit omasta päästään. Kerran, kun kiireessä vedin sappaan jalkaan, sain huomata sen olevan täynnä liejua. Parempaa astiaa ”paskakeitolle” ei kuulemma ollut löytynyt. Sirkan aamutakista puuttuu vyö, viimeksi näin sen jonain palokunnan hinausköytenä pihalla. Teippirullat ovat aina tyhjiä, koska ympäri huushollia on teipattu DANGER ja CUSTOMS -kylttejä. Tämänhetken suosikkileikki on tulli. Lapset ovat tullimiehiä ja me olemme huumekuriireja ja laittomia maahantulijoita. Sirkalta löytyi rintaliiveistä sitruuna (tuholaisvaara) ja minulta vehnäjauhoa kirkkaassa pienessä muovipussissa. Tavaroiden moottoroidun läpivalaisulaitteen ovat lapset itse rakentaneet legoista, leimasimen kaiversin perunanpuolikkaasta. Raudoissa ollaan oltu kerran jos toisenkin. Kerran meidät laitettiin Sirkan kanssa samaan selliin, jolloin oma mielikuvitukseni lähti vuorostaan laukkaamaan ja Sirkka joutui, fyysistä koskemattomuuttaan turvatakseen, pyytämään siirtoa.
Pienemmältä vettyi silmäkulma, kun hän löysi sukkaan sullotun pehmohamsterin ja hän muisti kun tv-ohjelmassa löydettiin vastaavasta ahdingosta, huonossa hapessa oleva salakuljetettu lisko. Julmuuksia eläimiä kohtaan oli vaikea ymmärtää - ja meidän selittää. Sen takia sainkin sitten maistaa tullimiehen pamppua. Kehitystä on siis tapahtunut. Edellisellä kerralla tuli nappi otsaan, ihan pelkästä tottelemattomuudesta. Vanhempaa poikaa sen sijaan pystyy maahanmuuttaja manipuloimaan mennen tullen, kertomus kurjista oloista kotimaassa yleensä riittää. Silloin maahan pääsee, inhimillisistä syistä, vaikka lait sen periaatteessa kieltävätkin. Mutta ristiriita on luettavissa pojan kasvoilta. Ja kyseessä on sentään ”kotiviranomaisemme”, joka jo 5-vuotiaana huusi kuin hinaaja pysäköidessäni kieltomerkin kohdalle. Uhkasi ”kilauttaa koukuille”, ja paasaaminen loppui vasta siirrettyäni auton. Siirtäminen oli helpompaa kuin perustella, ettei merkki koske minua.
Takaisin vuoteen -81. Pienessä huoneessa repeää valtava huuto, kun panssarivaunun ammus vihdoin lähtee etenemään näytöllä, ääniehosteen saattelemana. Pum... rafs, rafs, rafs... se etenee rivin kerrallaan ja osuu kolme kursoria leveään lentokoneeseen joka häviää näytöltä. Mielestämme peli ylitti kaikki odotukset ja oli amisviiksiä nostattavan upea.
Kokisinko tänä päivänä vastaavaa edes hanskanmuotoisella liikeohjaimella ja 3D-laseilla? En usko, leikin riemu kumpuaa ihan jostain muusta kuin realistisuudesta. Todellisuus on nimittäin mielikuvituksen vastakohta - ja surma.
torstai 4. joulukuuta 2008
n+n = pervo?
Yhtenä iltana surffaillessani kanavilla osuin, sivistävien dokumenttiohjelmien puutteessa kuten muutkin, Subin Big Brother-ohjelmaan. Hohotin jollekin älyttömälle toilailulle ja kehotin Sirkkaa katsomaan mitä ne älykääpiöt taas puuhailee. Sirkkaa ei naurattanut. Hän oli lukenut lehdistä että joku psykologi oli luokitellut kilpailijat henkisesti tasapainottomiksi ja narsistisuuteen taipuvaisiksi. Joten se olisi vaimoni mielestä sama asia kuin jos laitettaisiin kamerataloon kymmenen kehitysvammaista ja naurettaisiin aina kun joku lyö päänsä kaapinoveen. Touché!
Kerran kun katselimme koko perheen voimin Maajussille morsian -ohjelmaa nuorimmaisemme kysyi, voiko mies mennä miehen kanssa naimisiin? Johon vaimoni vastasi että voi, joskaan se ei ole hirveän yleistä. Mikä riitti hyvin vastaukseksi ja asia jäi siihen. Seikka ei tunnu olevan selvä isojen yhtiöiden johtajillekaan joten miten lapset sen voisivat tietää? Ilman täynnä omaa asennetta oleva neutraali vastaus ei aiheuttanut yhtään yäk- tai hyi-huutoa. Jos lapset saisivat muodostaa maailmankuvansa rauhassa, ilman vanhempiensa "arvolatausta", niin henkinen evoluutio olisi mahdollisesti paljon nykyistä nopeampaa. Ongelma on siinä että vaikka kykenisi olemaan hiljaa niin arvot ovat hyvin rivien välistä luettavissa, mm. äänenpainosta ja ilmeistä.
Pervon määritelmä on henkilökohtainen. Itselleni on jämähtänyt verkkokalvolle eräs tv-ohjelma, jossa nainen oli tuomassa Suomeen paritanssin koiran kanssa (Tanssii Hurttien kanssa?). Uudesta harrastuksestaan into piukeana hän päättää antaa tv-ryhmälle näytteen. Ulkoterassilla koiran takatassujen kynnet raapivat kestopuulautoja sen yrittäessä vaivalloisesti kahdella jalalla seurata naisen edestakaisia rytmikkäitä, kulmikkaita ja päättäväisiä liikkeitä. Etujalat lepäävät siilitukkaisen isokokoisen naisen rintakehän päällä, taka-alalla näkyy keväiset sulavat hanget ja auringonpaisteessa vihertävä ruoho. Taustalla soi jonkun Pehr-Gunnarsin ruotsalainen imelä foxtrot. Vauhti kiihtyy, naisella on pää takakenossa ja suu irvokkaasti auki, hänen ikeniensä väristä päätellen nainen on pääsemässä tilaan jossa vain harva on käynyt. Nainen vie ja koira vikisee, koiran silmistä paistaa hätä sekä häpeä. Näky seurannee minua hautaan asti.
Joskus pervon määrittelijä ja määritys voi olla irvokkaampi kuin tarkasteltava kohde. Television määritelmä, siitä millainen eroottinen elokuva on soveliasta esittää, on ollut 45 asteen kulma. Eli jos miehen vehkeet esitetään yli 45 asteen kulmassa, kyseessä on pornografia joka kuuluu maksukanaville. Koska omaa elämänlaatuani on pitkään haitannut käänteinen potenssiongelma, haluaisinkin huolestuneena tiedustella, kuuluuko sen todella laskea alemmas? Naisten vehkeestä pervokkuutta ei tietenkään televisiossa pysty luokittelemaan. Radiossa kerran eräs koululainen kertoi koulunsa seksuaalivalistuksesta että opettaja oli valaissut asiaa kertomalla että miehillä on penis ja naisilla rinnat. Selvennykseksi todettakoon että tämä tapahtui 2000-luvulla.
Jos jotain BB:tä kykenee seuraamaan puolisen tuntia nukahtamatta, niin kokemus voi olla opettavaisempi kuin uutisten katsominen. Uutiset ovat jonkun muun näkemys, akvaariotalo omasi, silti suurin hyöty lienee saavutettu tarpeellinen unimäärä. Entä ohjelmien yleinen taso? Voisin tietysti polttaa telkkarin riittimenoin autotallin takana ja siirtyä pelkästään tiede- ja kaunokirjallisuuden pariin. Ongelma on siinä, että ihmiset harvoin toimivat niiden esittämällä tavalla.
Useimmiten ihmiset puhuvat yhtä ja tekevät toista. Työpaikkaruokaa tarjoilevalle Amicalle tulleissa palautteissa toivotaan enemmän salaattia ja vihannesruokia. Mutta kun vierekkäin laitetaan kaukalo vegepastaa ja kaukalo possunkyljyksiä, niin lihaa menee monin verroin enemmän. Pitäisikö heidän siis laittaa sellaista ruokaa mitä ihmiset toivovat mutteivät halua ja luottaa siihen että se syödään koska muuta ei ole tarjolla? Katsokaa lääkärin odotushuoneessa minkä lehden kulmat ovat kuluneimmat tai kuvitelkaa mitä kanavia esim. kansanedustajat katsovat työnantajan laskuun, työmatkoillaan hotelleissa. Kaunokirjallisuus kaunistelee, tiede yksinkertaistaa ja ihminen valehtelee.
Pervoa ja huonoa tarjontaa kuuluu tietysti joukolla paheksua ja väittää että tarjonta luo arvoisensa kysynnän. Koska on huolissaan toisten ihmisten mielenterveydestä ja älyllisestä tasosta. Tyhmentääkö sosiaalitirkistelyaineiston lukeminen tai katsominen? En tiedä, kysykää itseltänne.
Kerran kun katselimme koko perheen voimin Maajussille morsian -ohjelmaa nuorimmaisemme kysyi, voiko mies mennä miehen kanssa naimisiin? Johon vaimoni vastasi että voi, joskaan se ei ole hirveän yleistä. Mikä riitti hyvin vastaukseksi ja asia jäi siihen. Seikka ei tunnu olevan selvä isojen yhtiöiden johtajillekaan joten miten lapset sen voisivat tietää? Ilman täynnä omaa asennetta oleva neutraali vastaus ei aiheuttanut yhtään yäk- tai hyi-huutoa. Jos lapset saisivat muodostaa maailmankuvansa rauhassa, ilman vanhempiensa "arvolatausta", niin henkinen evoluutio olisi mahdollisesti paljon nykyistä nopeampaa. Ongelma on siinä että vaikka kykenisi olemaan hiljaa niin arvot ovat hyvin rivien välistä luettavissa, mm. äänenpainosta ja ilmeistä.
Pervon määritelmä on henkilökohtainen. Itselleni on jämähtänyt verkkokalvolle eräs tv-ohjelma, jossa nainen oli tuomassa Suomeen paritanssin koiran kanssa (Tanssii Hurttien kanssa?). Uudesta harrastuksestaan into piukeana hän päättää antaa tv-ryhmälle näytteen. Ulkoterassilla koiran takatassujen kynnet raapivat kestopuulautoja sen yrittäessä vaivalloisesti kahdella jalalla seurata naisen edestakaisia rytmikkäitä, kulmikkaita ja päättäväisiä liikkeitä. Etujalat lepäävät siilitukkaisen isokokoisen naisen rintakehän päällä, taka-alalla näkyy keväiset sulavat hanget ja auringonpaisteessa vihertävä ruoho. Taustalla soi jonkun Pehr-Gunnarsin ruotsalainen imelä foxtrot. Vauhti kiihtyy, naisella on pää takakenossa ja suu irvokkaasti auki, hänen ikeniensä väristä päätellen nainen on pääsemässä tilaan jossa vain harva on käynyt. Nainen vie ja koira vikisee, koiran silmistä paistaa hätä sekä häpeä. Näky seurannee minua hautaan asti.
Joskus pervon määrittelijä ja määritys voi olla irvokkaampi kuin tarkasteltava kohde. Television määritelmä, siitä millainen eroottinen elokuva on soveliasta esittää, on ollut 45 asteen kulma. Eli jos miehen vehkeet esitetään yli 45 asteen kulmassa, kyseessä on pornografia joka kuuluu maksukanaville. Koska omaa elämänlaatuani on pitkään haitannut käänteinen potenssiongelma, haluaisinkin huolestuneena tiedustella, kuuluuko sen todella laskea alemmas? Naisten vehkeestä pervokkuutta ei tietenkään televisiossa pysty luokittelemaan. Radiossa kerran eräs koululainen kertoi koulunsa seksuaalivalistuksesta että opettaja oli valaissut asiaa kertomalla että miehillä on penis ja naisilla rinnat. Selvennykseksi todettakoon että tämä tapahtui 2000-luvulla.
Jos jotain BB:tä kykenee seuraamaan puolisen tuntia nukahtamatta, niin kokemus voi olla opettavaisempi kuin uutisten katsominen. Uutiset ovat jonkun muun näkemys, akvaariotalo omasi, silti suurin hyöty lienee saavutettu tarpeellinen unimäärä. Entä ohjelmien yleinen taso? Voisin tietysti polttaa telkkarin riittimenoin autotallin takana ja siirtyä pelkästään tiede- ja kaunokirjallisuuden pariin. Ongelma on siinä, että ihmiset harvoin toimivat niiden esittämällä tavalla.
Useimmiten ihmiset puhuvat yhtä ja tekevät toista. Työpaikkaruokaa tarjoilevalle Amicalle tulleissa palautteissa toivotaan enemmän salaattia ja vihannesruokia. Mutta kun vierekkäin laitetaan kaukalo vegepastaa ja kaukalo possunkyljyksiä, niin lihaa menee monin verroin enemmän. Pitäisikö heidän siis laittaa sellaista ruokaa mitä ihmiset toivovat mutteivät halua ja luottaa siihen että se syödään koska muuta ei ole tarjolla? Katsokaa lääkärin odotushuoneessa minkä lehden kulmat ovat kuluneimmat tai kuvitelkaa mitä kanavia esim. kansanedustajat katsovat työnantajan laskuun, työmatkoillaan hotelleissa. Kaunokirjallisuus kaunistelee, tiede yksinkertaistaa ja ihminen valehtelee.
Pervoa ja huonoa tarjontaa kuuluu tietysti joukolla paheksua ja väittää että tarjonta luo arvoisensa kysynnän. Koska on huolissaan toisten ihmisten mielenterveydestä ja älyllisestä tasosta. Tyhmentääkö sosiaalitirkistelyaineiston lukeminen tai katsominen? En tiedä, kysykää itseltänne.
torstai 27. marraskuuta 2008
Somewhere over the rainbow
Käväisin runsaan 20 vuoden tauon jälkeen Tallinnassa. Edellisen kerran käydessäni Eesti oli siis osa Neuvostoliittoa. Tavat olivat sen mukaiset, miliisit veivät tullissa tyttöjen tamppoonit ja kavereiden hedelmät, ilmeisesti kotiin. Ruplia piti vaihtaa tietty määrä virallisen kurssin mukaan ja loput vaihdettiin pimeällä kujalla huomattavasti edullisempaan kurssiin. Nuorta miestä tietysti jännitti, ilmassa leijui mystinen agenttifiilis ja kielletty hedelmä. Hotelleissa oli epäilyttäviä siivoajia ja virkailijoita, lampunvarjojen alta etsittiin mikrofoneja.
Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen istahdan eestiläisen hotellin aulaan. Katselen ihmisiä, tunnelma on erittäin eurooppalainen. Vieressä meuhkaa Espanjan jalkapallojoukkueen kasvomaalattu kannustajaryhmä. Viereiseen pöytään istahtaa nuori venäläispari, kalliissa merkkivaatteissaan. Vähän kauempana vanhempi suomalaismies soittaa bisnespuhelun, kävelee sitten ympäri aulan. Hän nojaa baaritiskiin rahamiehen elkein ja juttelee kymmenisen minuuttia nuoren naispuolisen tarjoilijan kanssa. Suu jauhaa purkkaa, pää on lievästi takakenossa ja valo heijastuu orastavasta kaljusta. Sitten hän kävelee ulos pääovesta poplari päällään. Ryhmä iloisia norjalaisia valtaa aulan, kaikki ovat juhlatuulella. Otan kulauksen punaviinilasistani - erinomaista. Hetken päästä se vanhempi suomalaismies palaa nuoren naisen kanssa, poistuen hissiin.
Loput omasta ryhmästäni valuu iltaa varten pukeutuneina pöytääni. Menemme ensin keilaamaan, kaikilla on älyttömän hauskaa. Paitsi että saan kengät jotka ovat vielä lämpimät edellisen käyttäjän jäljiltä. Sitten kävelemme vanhan kaupungin läpi syömään. Olen mykistynyt sen kauneudesta, ja hansa-tunnelmasta. Tuntuu kuin olisin palannut keskiajalle, paahdetun mantelin katumyyjät ovat aikakaudelle tyylipuhtaasti pukeutuneita. Hiukan hävettää että odotin pitkätakkisia miehiä joiden takinvuoresta roikkuu rolex-kopioita. Roinaa ei näy pääkaduilla missään.
Saavumme ravintolaan jossa on keskiaikainen sisustus, kuluneita tuoleja ja pöytiä myöten. Salin puolelta raikaa laulu ja huuto, vastaan ryntää rivillinen miehiä lederhoseneissaan. Illan teemana on Oktoberfest. Alkuruuaksi otan makkarakvartetin papumuhennoksessa, koostuen mm. lammasmakkaroista ja bratwursteista. Olueksi valitsen paikallisen, keskiaikaisen reseptin mukaan valmistetun, hunajaoluen. Annos tuodaan pöytään valurautapannussa. Suolaiset makkarat ja hunajainen olut saa syömään välillä silmät kiinni. Siinä menee ensimmäinen tunti, eikä olut edes väljähdy, vaahto istuu kuin tatti. Sitten pöytään tuodaan villisikaa, ja toinen olut. Olin suunnitellut ottavani villisian kera punaviiniä, mutta en pysty. Hyvää punkkua saa Suomestakin. Siinä menee toinen tunti, sitten lyllerrämme salin puolelle jossa tuuba soi. Kannustamme rytmikkäästi taputellen polvihousuisia miehiä. Tempaudun mukaan tunnelmaan, olen hilpeällä tuulella. Miesten poistuttua alkaa soimaan vanhat tutut kappaleet, Mamma Mia:sta lähtien. Innostun tanssittamaan seurueemme naisia niin että hiki valuu silmämunia pitkin. Minulla on hauskaa, välillä tanssin yksinkin jolloin tyyli on masurkan ja moshaamisen väliltä. Mutta niin on muillakin.
Sitten ilta on päättymässä, viimeisen kappaleen aikana koen maagisen hetken, me tutut ja tuntemattomat kiljumme kuorossa "...somewhere over the rainbow..." vartalot 30 asteen kulmassa. Olen onnellinen. Sitten musiikki lakkaa ja paikalle tulee joukko tiukkapaitaisia trimmattuja venäläismiehiä. He laulavat kaulakkain venäläisiä kansallismielisiä lauluja. Aistin vastakohdan ja Tallinnan kauniin ja tyynen pinnan alla kuplivan paineen. Mieleeni palautuu hetki jolloin istuimme päivällä pikaruokaravintolassa syömässä. Ulkopuolelle pysähtyi Ferrari ja vaaleanpunainen limusiini, täynnä venäläisiä nuoria shamppanjapullot käsissään. Kun nousimme pöydästä, paikalle ryntäsi hampaaton eestiläismummo ja tunki suuhunsa ne muutamat ranskalaiset mitä meiltä jäi. Palanpainikkeeksi hän söi mukistani jääpalan.
Kävelemme takaisin vanhan kaupungin läpi, nupukiviset kadut ovat täynnä väkeä ja laulu kaikuu talojen välissä. Pysähdyn kirkon luona ja katson ylöspäin. Tornin takana nopeasti liikkuviin tummiin pilviin heijastuu tornin varjo. Seison keskellä vanhaa hansakaupunkia jonka vuosisadat saavuttavat minut sillä hetkellä. Syysilma on lempeämpi kuin Suomessa, olen päihtynyt ja haltioissani. Tilani on euforinen.
Jostain on joukkoomme liittynyt paikallinen velikulta joka laulaa ja kaulailee heimoveljeydessä kavereitani. Sitten hänen kätensä etsiytyy kaverini takin alle, povitaskua kohti, jolloin huudan ja liikun häntä kohti. Hän tekee, varkausyrityksen epäonnistuttua, valehyökkäyksen ja esittää jälleen humalaista. Pohdin vaihtoehtoja ja päätään, ehkä viisaasti, antaa tilanteen mennä. Vähän myöhemmin eräs seurueemme naisista häätää, saman väsyneen kaverimme kimpusta, provokatiivisen venäläisnaisen.
Modernissa hotellissamme käyn vielä suihkussa ja kertaan päivän tapahtumia. Tallinna on ristiriitainen, niinkuin minäkin. Sitten kaadun sänkyyn - tiedän palaavani.
Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen istahdan eestiläisen hotellin aulaan. Katselen ihmisiä, tunnelma on erittäin eurooppalainen. Vieressä meuhkaa Espanjan jalkapallojoukkueen kasvomaalattu kannustajaryhmä. Viereiseen pöytään istahtaa nuori venäläispari, kalliissa merkkivaatteissaan. Vähän kauempana vanhempi suomalaismies soittaa bisnespuhelun, kävelee sitten ympäri aulan. Hän nojaa baaritiskiin rahamiehen elkein ja juttelee kymmenisen minuuttia nuoren naispuolisen tarjoilijan kanssa. Suu jauhaa purkkaa, pää on lievästi takakenossa ja valo heijastuu orastavasta kaljusta. Sitten hän kävelee ulos pääovesta poplari päällään. Ryhmä iloisia norjalaisia valtaa aulan, kaikki ovat juhlatuulella. Otan kulauksen punaviinilasistani - erinomaista. Hetken päästä se vanhempi suomalaismies palaa nuoren naisen kanssa, poistuen hissiin.
Loput omasta ryhmästäni valuu iltaa varten pukeutuneina pöytääni. Menemme ensin keilaamaan, kaikilla on älyttömän hauskaa. Paitsi että saan kengät jotka ovat vielä lämpimät edellisen käyttäjän jäljiltä. Sitten kävelemme vanhan kaupungin läpi syömään. Olen mykistynyt sen kauneudesta, ja hansa-tunnelmasta. Tuntuu kuin olisin palannut keskiajalle, paahdetun mantelin katumyyjät ovat aikakaudelle tyylipuhtaasti pukeutuneita. Hiukan hävettää että odotin pitkätakkisia miehiä joiden takinvuoresta roikkuu rolex-kopioita. Roinaa ei näy pääkaduilla missään.
Saavumme ravintolaan jossa on keskiaikainen sisustus, kuluneita tuoleja ja pöytiä myöten. Salin puolelta raikaa laulu ja huuto, vastaan ryntää rivillinen miehiä lederhoseneissaan. Illan teemana on Oktoberfest. Alkuruuaksi otan makkarakvartetin papumuhennoksessa, koostuen mm. lammasmakkaroista ja bratwursteista. Olueksi valitsen paikallisen, keskiaikaisen reseptin mukaan valmistetun, hunajaoluen. Annos tuodaan pöytään valurautapannussa. Suolaiset makkarat ja hunajainen olut saa syömään välillä silmät kiinni. Siinä menee ensimmäinen tunti, eikä olut edes väljähdy, vaahto istuu kuin tatti. Sitten pöytään tuodaan villisikaa, ja toinen olut. Olin suunnitellut ottavani villisian kera punaviiniä, mutta en pysty. Hyvää punkkua saa Suomestakin. Siinä menee toinen tunti, sitten lyllerrämme salin puolelle jossa tuuba soi. Kannustamme rytmikkäästi taputellen polvihousuisia miehiä. Tempaudun mukaan tunnelmaan, olen hilpeällä tuulella. Miesten poistuttua alkaa soimaan vanhat tutut kappaleet, Mamma Mia:sta lähtien. Innostun tanssittamaan seurueemme naisia niin että hiki valuu silmämunia pitkin. Minulla on hauskaa, välillä tanssin yksinkin jolloin tyyli on masurkan ja moshaamisen väliltä. Mutta niin on muillakin.
Sitten ilta on päättymässä, viimeisen kappaleen aikana koen maagisen hetken, me tutut ja tuntemattomat kiljumme kuorossa "...somewhere over the rainbow..." vartalot 30 asteen kulmassa. Olen onnellinen. Sitten musiikki lakkaa ja paikalle tulee joukko tiukkapaitaisia trimmattuja venäläismiehiä. He laulavat kaulakkain venäläisiä kansallismielisiä lauluja. Aistin vastakohdan ja Tallinnan kauniin ja tyynen pinnan alla kuplivan paineen. Mieleeni palautuu hetki jolloin istuimme päivällä pikaruokaravintolassa syömässä. Ulkopuolelle pysähtyi Ferrari ja vaaleanpunainen limusiini, täynnä venäläisiä nuoria shamppanjapullot käsissään. Kun nousimme pöydästä, paikalle ryntäsi hampaaton eestiläismummo ja tunki suuhunsa ne muutamat ranskalaiset mitä meiltä jäi. Palanpainikkeeksi hän söi mukistani jääpalan.
Kävelemme takaisin vanhan kaupungin läpi, nupukiviset kadut ovat täynnä väkeä ja laulu kaikuu talojen välissä. Pysähdyn kirkon luona ja katson ylöspäin. Tornin takana nopeasti liikkuviin tummiin pilviin heijastuu tornin varjo. Seison keskellä vanhaa hansakaupunkia jonka vuosisadat saavuttavat minut sillä hetkellä. Syysilma on lempeämpi kuin Suomessa, olen päihtynyt ja haltioissani. Tilani on euforinen.
Jostain on joukkoomme liittynyt paikallinen velikulta joka laulaa ja kaulailee heimoveljeydessä kavereitani. Sitten hänen kätensä etsiytyy kaverini takin alle, povitaskua kohti, jolloin huudan ja liikun häntä kohti. Hän tekee, varkausyrityksen epäonnistuttua, valehyökkäyksen ja esittää jälleen humalaista. Pohdin vaihtoehtoja ja päätään, ehkä viisaasti, antaa tilanteen mennä. Vähän myöhemmin eräs seurueemme naisista häätää, saman väsyneen kaverimme kimpusta, provokatiivisen venäläisnaisen.
Modernissa hotellissamme käyn vielä suihkussa ja kertaan päivän tapahtumia. Tallinna on ristiriitainen, niinkuin minäkin. Sitten kaadun sänkyyn - tiedän palaavani.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Sietäkää verojanne
Ja sietäminenhän on rakastamista. Ymmärrän miksi veroa kannetaan, ja olisin valmis maksamaan muutaman prosentin enemmän jos se menisi niihin kohteisiin mitä pidän tärkeimpinä. Sitä ennen haluaisin kuitenkin minimoida verojen valumista niihin kohteisiin mitä pidän toissijaisina. Priorisoida.
Helsingin kaupunki laittaa haisemaan 700.000 euron edestä Vuosaaren sataman avajaisissa. Tuhlailua se ei kuulemma ole, koska tilaisuuksia on jopa parille päivälle! Minä kun ehdin jo pelkäämään että kaikille olisi luvassa ilmaisia huoria ja viinaa.
Suurin osa rahoista palaa vip-vieraiden juhlissa. Järjestelyistä vastaava Tapahtumantekijät Oy ja Helsingin Satama eivät halua paljastaa ohjelmasta liikaa ”juhlien ainutlaatuisuuden ja yllätyksellisyyden tunnun säilyttämiseksi”. Tosin voi etukäteen kuvitella että osa menee savuna ilmaan, ja koska satamassa ollaan, loput kurkusta alas.
Eikö asiantuntemattoman pukumiehen kuiva ja mitäänsanomaton puhe sekä nauhan leikkaaminen naurettavan isoilla saksilla räntäsateessa olisi riittänyt? Ihmiset olisivat huppu päässä hytisseet betonilaiturilla kymmenisen minuuttia ja lähteneet ilomielin kotiin. Kyse on sentään satamasta, joka on pakosta johonkin väliin tungettava. Nythän käyttäydytään kuin kyseessä olisi pohjoismaiden Disneyland.
Asiaan tietysti kuuluu että samaan aikaan ihmisiä kuolee leikkausjonoissa, kodittomia paleltuu hengiltä ja hoitoa tarvitsevat laitetaan kadulle lääkepurkki ja bussilippu kourassa. Kyynikot väittävät tietysti ettei saman rahan laittaminen näihin kohteisiin olisi poistanut kyseisiä ongelmia. Mitä sitten? Kysehän on kehtaamisesta.
Loviisan Porvoonkatua on viilattu noin vuoden verran, osa reunakivistä laitettiin varmuuden vuoksi pariin kertaan, koska tulivat ensimmäisellä väärälle korkeudelle. Asian pystyi maallikkokin havaitsemaan sadan metrin päästä mutta kun kukaan ei maallikolta kysynyt. Asiasta keskustellessa sain sen kuvan että tekijätkin olivat tietoisia suunnitteluvirheestä, jo kiviä laitettaessa. Koska suurin osa työntekijöistä oli ulkopuolelta palkattua väkeä, tuntipalkalla, asia ei tuntunut heitä suuremmin vaivaavan.
Kaupungin leveintä katua, jolla ei minun muistini mukaan ole sattunut yhtään mainittavaa kolaria tai yliajoa, kavennetaan nyt kadun ja pihan äpäräksi. Rekat tekevät paniikkijarrutuksia, vasta vauhtitöyssyjen jälkeen, koska eivät havainneet niitä. Lasti on säpäleinä ja akselit poikki. On shikaania ja kanttaria, varikko löytyy Euromasterilta. Ensimmäiset kolarit nähtäneen ensi talvena, toivon että kuolonuhreilta vältytään.
Aloitteen kadun muuttamiseksi teki tietääkseni eräs kadun varrella asunut mies. Hän oli ilmeisesti huomannut, vasta talon ostettuaan, että pihasta on liki mahdoton ajaa ulos kadulle ilman että joku tulee nyppylän takaa ja jyrää. Koska talon edustalta puuttui jalkakäytävä kokonaan ja siinä vaiheessa kun autosta näki sivuille, nokka oli jo ajotiellä. Nyt siinä on jalkakäytävä ja 300.000 euron edestä muitakin muutoksia, parannuksiksi niitä on kai viisainta kutsua. Asiaan tietysti kuuluu että kyseinen mies on jo muuttanut etelään. Ah, the maledizione! Rigoletto huutaa ennen kuin esiriippu laskee. Lepääkö Porvoonkadun yllä kirous?
Katuhan hoiti aikoinaan koko Loviisan läpi soljuvan liikenteen. Ennen ohitusteitä. Sitten pilattiin koko Chiewitzin symmetrisen, kirkon ympärille rakennetun kaupungin ajatuksen. Neljään ilmansuuntaan levittyvine puistoineen ja suihkulähteineen, jonka keskellä jalokivi. Korunkauniin kaavan päälle päätettiin kasata suunnaton hiekkavalli. Loviisan kaunis, juuri remontoitu, rautatieasema purettiin ja liikenne Porvoonkadulta suunnattiin melkein kirkon ovesta sisään. Televisioonhan sillä päästiin. Tiestä joka näyttäisi vievän kirkon läpi ja ydinvoimalasta Loviisa tunnetaan. Vaihtoehtona olisi voinut olla Suomen kaunein kaupungin keskusta. Rigoletossa kosto kääntyi häntä itseään vastaan, jolloin hän päästi kuuluisan huudahduksensa. Synkkinä hetkinä olen miettinyt hiekkavallin poistamista ja hiekan viemistä päätöksen tehneen valtuuston jälkipolvien puutarhoihin. Viidenteen polveen.
Sitten rauhoitun ja havahdun ajatukseen että raiskaus tehtiin verovaroilla, seikka joka tekee meistä kaikista osasyyllisiä. Niin olemme myös hetkenä jolloin raketit kohoavat Vuosaaren ylle. Juhlia ja ilotulitusta! Kuten mainio keisari Frans Joosef II huusi Lurensin Amadeus-näytelmässä koko viime kesän.
Helsingin kaupunki laittaa haisemaan 700.000 euron edestä Vuosaaren sataman avajaisissa. Tuhlailua se ei kuulemma ole, koska tilaisuuksia on jopa parille päivälle! Minä kun ehdin jo pelkäämään että kaikille olisi luvassa ilmaisia huoria ja viinaa.
Suurin osa rahoista palaa vip-vieraiden juhlissa. Järjestelyistä vastaava Tapahtumantekijät Oy ja Helsingin Satama eivät halua paljastaa ohjelmasta liikaa ”juhlien ainutlaatuisuuden ja yllätyksellisyyden tunnun säilyttämiseksi”. Tosin voi etukäteen kuvitella että osa menee savuna ilmaan, ja koska satamassa ollaan, loput kurkusta alas.
Eikö asiantuntemattoman pukumiehen kuiva ja mitäänsanomaton puhe sekä nauhan leikkaaminen naurettavan isoilla saksilla räntäsateessa olisi riittänyt? Ihmiset olisivat huppu päässä hytisseet betonilaiturilla kymmenisen minuuttia ja lähteneet ilomielin kotiin. Kyse on sentään satamasta, joka on pakosta johonkin väliin tungettava. Nythän käyttäydytään kuin kyseessä olisi pohjoismaiden Disneyland.
Asiaan tietysti kuuluu että samaan aikaan ihmisiä kuolee leikkausjonoissa, kodittomia paleltuu hengiltä ja hoitoa tarvitsevat laitetaan kadulle lääkepurkki ja bussilippu kourassa. Kyynikot väittävät tietysti ettei saman rahan laittaminen näihin kohteisiin olisi poistanut kyseisiä ongelmia. Mitä sitten? Kysehän on kehtaamisesta.
Loviisan Porvoonkatua on viilattu noin vuoden verran, osa reunakivistä laitettiin varmuuden vuoksi pariin kertaan, koska tulivat ensimmäisellä väärälle korkeudelle. Asian pystyi maallikkokin havaitsemaan sadan metrin päästä mutta kun kukaan ei maallikolta kysynyt. Asiasta keskustellessa sain sen kuvan että tekijätkin olivat tietoisia suunnitteluvirheestä, jo kiviä laitettaessa. Koska suurin osa työntekijöistä oli ulkopuolelta palkattua väkeä, tuntipalkalla, asia ei tuntunut heitä suuremmin vaivaavan.
Kaupungin leveintä katua, jolla ei minun muistini mukaan ole sattunut yhtään mainittavaa kolaria tai yliajoa, kavennetaan nyt kadun ja pihan äpäräksi. Rekat tekevät paniikkijarrutuksia, vasta vauhtitöyssyjen jälkeen, koska eivät havainneet niitä. Lasti on säpäleinä ja akselit poikki. On shikaania ja kanttaria, varikko löytyy Euromasterilta. Ensimmäiset kolarit nähtäneen ensi talvena, toivon että kuolonuhreilta vältytään.
Aloitteen kadun muuttamiseksi teki tietääkseni eräs kadun varrella asunut mies. Hän oli ilmeisesti huomannut, vasta talon ostettuaan, että pihasta on liki mahdoton ajaa ulos kadulle ilman että joku tulee nyppylän takaa ja jyrää. Koska talon edustalta puuttui jalkakäytävä kokonaan ja siinä vaiheessa kun autosta näki sivuille, nokka oli jo ajotiellä. Nyt siinä on jalkakäytävä ja 300.000 euron edestä muitakin muutoksia, parannuksiksi niitä on kai viisainta kutsua. Asiaan tietysti kuuluu että kyseinen mies on jo muuttanut etelään. Ah, the maledizione! Rigoletto huutaa ennen kuin esiriippu laskee. Lepääkö Porvoonkadun yllä kirous?
Katuhan hoiti aikoinaan koko Loviisan läpi soljuvan liikenteen. Ennen ohitusteitä. Sitten pilattiin koko Chiewitzin symmetrisen, kirkon ympärille rakennetun kaupungin ajatuksen. Neljään ilmansuuntaan levittyvine puistoineen ja suihkulähteineen, jonka keskellä jalokivi. Korunkauniin kaavan päälle päätettiin kasata suunnaton hiekkavalli. Loviisan kaunis, juuri remontoitu, rautatieasema purettiin ja liikenne Porvoonkadulta suunnattiin melkein kirkon ovesta sisään. Televisioonhan sillä päästiin. Tiestä joka näyttäisi vievän kirkon läpi ja ydinvoimalasta Loviisa tunnetaan. Vaihtoehtona olisi voinut olla Suomen kaunein kaupungin keskusta. Rigoletossa kosto kääntyi häntä itseään vastaan, jolloin hän päästi kuuluisan huudahduksensa. Synkkinä hetkinä olen miettinyt hiekkavallin poistamista ja hiekan viemistä päätöksen tehneen valtuuston jälkipolvien puutarhoihin. Viidenteen polveen.
Sitten rauhoitun ja havahdun ajatukseen että raiskaus tehtiin verovaroilla, seikka joka tekee meistä kaikista osasyyllisiä. Niin olemme myös hetkenä jolloin raketit kohoavat Vuosaaren ylle. Juhlia ja ilotulitusta! Kuten mainio keisari Frans Joosef II huusi Lurensin Amadeus-näytelmässä koko viime kesän.
torstai 6. marraskuuta 2008
Ulkoinen olemus
Nyt kun pahin vaaliaallokko on tyyntynyt ajattelin heltyä antamaan liki pohjattomasta osaamisarkustani hiukan ilmaista imagoneuvontaa, oikealle ja vasemmalle. Mielestäni jonkun aikaa on jo ollut aistittavissa uusia tuulia poliittisella kentällä. Heidän, jotka uskovat pärjäävänsä sata vuotta vanhalla tematiikalla, on aika poistua areenalta. Myös ulkoisella olemuksella näyttäisi olevan entistä tärkeämpi rooli, ihan tutkimuksienkin mukaan. Seuraavissa vaaleissa rannalle jääminen saattaa olla kiinni vaikka väärästä farkkujen vyötärökorkeudesta. En minä pidä sitä välttämättä viisaana mutta älkää nyt sanansaattajaa ampuko.
Aloitetaan yleistäminen vihreistä, jotka ovat kipeimmin stailauksen tarpeessa: poppanat kuuluvat mattoon, eivät selkään ja juuttisäkit kuuluvat perunakellariin eivätkä jalkaan. Tukan pesemättä jättäminen on suurempi ympäristörikos kuin sen peseminen. Voin toki perustella näkemykseni - ennen kivityksen aloittamista. Tämän päivän, ja ennenkaikkea huomisen, vihreä keskivertoäänestäjä on keskituloinen normaalia elämää viettävä suomalainen. Hän ei hyväksy toisen omaisuuden polttamista vihreän vallankumouksen nimissä, eikä hän ole valmis kahliutumaan ydinjätejunan pyörään. Mutta hän on valmis yrittämään elämään ekologisemmin, mieluiten muiden joukossa. Joten älkää hyvät vihreät yrittäkö olla niin marginaalisia, jolloin valtavirran on helpompi hyväksyä teidät. Ja samaistua teihin. Kun vaalivoiton jälkeen katson lehdestä neukkutakkista Osmo Soininvaaraa lihaisa peukku pystyssä, niin joudun myöntämään että vielä en kykene. Ideologian allekirjoitan muttei sen edellyttämää nuhjuhabitusta. Siksi pysyttelen kaappivihreänä.
Otetaan sitten vaikka punaiset. Jutta Urpilainen on ottanut tyylikseen hottismummon, tarkoituksenaan ilmeisesti korostaa varteenotettavuuttaan. Suusta pursuavaa unelmahattaraa täytyy vielä hioa. Jos nyt käytetään Idols-termejä niin Jutta, "mun täytyy sanoa että ihan hyvin sä kyllä vedät - mä diggasin sun soundista - mutta sussa on se vika että sä esität demaria esittämässä demaria, yritä siis antaa enemmän itestäsi". SDP:läisyys ei saisi edellyttää niin haudanvakavaa jurpoilua. Uskottavilla miehillä saa olla muutakin päällään kuin pieneksi jäänyt pikkutakki ja vatsan kokoon nähden liian lyhyt verenpunainen solmio. Demareiden on ihan OK tunnustaa että tykkää kauniista esineistä, niin me muutkin teemme. Jos SDP:läinen omistaa Vuittonin väskyn, sen käyttäminen on jopa suotavaa, se inhimillistää. Demareidenkin ulkonäöstä pystyy päättelemään että harva on nähnyt nälkää, sen takia on naurettavaa esittää työnantajia ahmivina riistäjinä. Sen leiman ansaitsee koko yhteiskunta. Kokeilkaa siis ensi vaaleissa vaihteeksi kollektiivista syyllistämistä.
Entäs smurffit? No toivoa on... selkeästi parhaiten pukeutuva porukka. Etikettiä ja smalltalkia on useimmiten harjoiteltu. Vaarana on snobileima, jonka partaalla viimeisen päälle tyylikäs ja monikielinen Alexander Stubb taiteilee. Pälvikaljulla ja hikisellä Keijolla keskisuomesta, jonka karvaisia niskapoimuja ja niiden alapuolella sijaitsevaa takapuolta on liki mahdotonta erottaa toisistaan, voi olla vaikeuksia kannattaa "metroseveriä". Rajansa itsetunnon venymiselläkin. Voin lohduttaa Keijoja sillä että Stubbin ulkokuori on pitkän jalostuksen ja harjoittelun tulosta, kyseessä on nimenomaan mielikuva. Tosin samaan pyrkiminen on ihan sallittua mutta silloin täytyy teidän nurkilla sietää aikamoista homottelua. Entäs tinttimäinen Jyrki Katainen? Ei edelleenkään vakuuta, ei edes itkiessään. Liian smurffimainen.
Keskarit taas ovat aika hyvin päässeet eroon navettavaatteistaan. Ongelmana on se että heidän strategiansa on aikoinaan rakennettu juuri navetan ympärille, ja maajussien vähentyessä ideologia on tyhjän päällä. Aika ajanut ohi, omatkin muuttaneet kaupunkiin ja ainoat jotka jäävät pahemmin 2000-luvun urbaanijalkoihin ovat demarit.
RKP-kampaus, mallia Thors, on kieltämättä klassikko mutta kiellettäneen paloturvallisuuden nimissä lähivuosina. Tummansininen purhjehdustakki luumunkokoisilla kultanapeilla, kahdessa rivissä, sopisi paremmin blingiksi mustalle gangsta-räppärille. Vähän samaa vikaa kuin vihreissä, tutusta nutusta on vaikea luopua.
Persutko ovat uuden aikakautemme keulakuva? Saattaa hyvin olla, Soinin lupsakka persoona puree erittäin hyvin väliinputoaja-sukupolveen. Heihin jotka tottuivat edellisen laman jäljiltä parantamaan maailmaa parvekkeella laittomasti röökillä ja loskaiseen horisonttiin tuijottaen. Oma draivi ei sitten riittänyt nousemaan muun Suomen mukana ja suurimmaksi saavutukseksi jäi leijonavaakuna-tatuoinnin kaulaan hakkaaminen - patriootteja kun ovat. Ymmärtääkseni puolueen mainonnan siwamaisuus uppoaa myös hyvin vanhempaan sukupolveen, joka etsii kuumeisesti syitä maailman tämänpäiväiseen tilaan muualta kuin omasta toiminnastaan. Heei! Nyt kekkasin, syytetään nuorisoa nehän eivät olleet silloin edes elossa, joten väite on liki mahdoton todistaa vääräksi...
eino-nitti.blogspot.com
Aloitetaan yleistäminen vihreistä, jotka ovat kipeimmin stailauksen tarpeessa: poppanat kuuluvat mattoon, eivät selkään ja juuttisäkit kuuluvat perunakellariin eivätkä jalkaan. Tukan pesemättä jättäminen on suurempi ympäristörikos kuin sen peseminen. Voin toki perustella näkemykseni - ennen kivityksen aloittamista. Tämän päivän, ja ennenkaikkea huomisen, vihreä keskivertoäänestäjä on keskituloinen normaalia elämää viettävä suomalainen. Hän ei hyväksy toisen omaisuuden polttamista vihreän vallankumouksen nimissä, eikä hän ole valmis kahliutumaan ydinjätejunan pyörään. Mutta hän on valmis yrittämään elämään ekologisemmin, mieluiten muiden joukossa. Joten älkää hyvät vihreät yrittäkö olla niin marginaalisia, jolloin valtavirran on helpompi hyväksyä teidät. Ja samaistua teihin. Kun vaalivoiton jälkeen katson lehdestä neukkutakkista Osmo Soininvaaraa lihaisa peukku pystyssä, niin joudun myöntämään että vielä en kykene. Ideologian allekirjoitan muttei sen edellyttämää nuhjuhabitusta. Siksi pysyttelen kaappivihreänä.
Otetaan sitten vaikka punaiset. Jutta Urpilainen on ottanut tyylikseen hottismummon, tarkoituksenaan ilmeisesti korostaa varteenotettavuuttaan. Suusta pursuavaa unelmahattaraa täytyy vielä hioa. Jos nyt käytetään Idols-termejä niin Jutta, "mun täytyy sanoa että ihan hyvin sä kyllä vedät - mä diggasin sun soundista - mutta sussa on se vika että sä esität demaria esittämässä demaria, yritä siis antaa enemmän itestäsi". SDP:läisyys ei saisi edellyttää niin haudanvakavaa jurpoilua. Uskottavilla miehillä saa olla muutakin päällään kuin pieneksi jäänyt pikkutakki ja vatsan kokoon nähden liian lyhyt verenpunainen solmio. Demareiden on ihan OK tunnustaa että tykkää kauniista esineistä, niin me muutkin teemme. Jos SDP:läinen omistaa Vuittonin väskyn, sen käyttäminen on jopa suotavaa, se inhimillistää. Demareidenkin ulkonäöstä pystyy päättelemään että harva on nähnyt nälkää, sen takia on naurettavaa esittää työnantajia ahmivina riistäjinä. Sen leiman ansaitsee koko yhteiskunta. Kokeilkaa siis ensi vaaleissa vaihteeksi kollektiivista syyllistämistä.
Entäs smurffit? No toivoa on... selkeästi parhaiten pukeutuva porukka. Etikettiä ja smalltalkia on useimmiten harjoiteltu. Vaarana on snobileima, jonka partaalla viimeisen päälle tyylikäs ja monikielinen Alexander Stubb taiteilee. Pälvikaljulla ja hikisellä Keijolla keskisuomesta, jonka karvaisia niskapoimuja ja niiden alapuolella sijaitsevaa takapuolta on liki mahdotonta erottaa toisistaan, voi olla vaikeuksia kannattaa "metroseveriä". Rajansa itsetunnon venymiselläkin. Voin lohduttaa Keijoja sillä että Stubbin ulkokuori on pitkän jalostuksen ja harjoittelun tulosta, kyseessä on nimenomaan mielikuva. Tosin samaan pyrkiminen on ihan sallittua mutta silloin täytyy teidän nurkilla sietää aikamoista homottelua. Entäs tinttimäinen Jyrki Katainen? Ei edelleenkään vakuuta, ei edes itkiessään. Liian smurffimainen.
Keskarit taas ovat aika hyvin päässeet eroon navettavaatteistaan. Ongelmana on se että heidän strategiansa on aikoinaan rakennettu juuri navetan ympärille, ja maajussien vähentyessä ideologia on tyhjän päällä. Aika ajanut ohi, omatkin muuttaneet kaupunkiin ja ainoat jotka jäävät pahemmin 2000-luvun urbaanijalkoihin ovat demarit.
RKP-kampaus, mallia Thors, on kieltämättä klassikko mutta kiellettäneen paloturvallisuuden nimissä lähivuosina. Tummansininen purhjehdustakki luumunkokoisilla kultanapeilla, kahdessa rivissä, sopisi paremmin blingiksi mustalle gangsta-räppärille. Vähän samaa vikaa kuin vihreissä, tutusta nutusta on vaikea luopua.
Persutko ovat uuden aikakautemme keulakuva? Saattaa hyvin olla, Soinin lupsakka persoona puree erittäin hyvin väliinputoaja-sukupolveen. Heihin jotka tottuivat edellisen laman jäljiltä parantamaan maailmaa parvekkeella laittomasti röökillä ja loskaiseen horisonttiin tuijottaen. Oma draivi ei sitten riittänyt nousemaan muun Suomen mukana ja suurimmaksi saavutukseksi jäi leijonavaakuna-tatuoinnin kaulaan hakkaaminen - patriootteja kun ovat. Ymmärtääkseni puolueen mainonnan siwamaisuus uppoaa myös hyvin vanhempaan sukupolveen, joka etsii kuumeisesti syitä maailman tämänpäiväiseen tilaan muualta kuin omasta toiminnastaan. Heei! Nyt kekkasin, syytetään nuorisoa nehän eivät olleet silloin edes elossa, joten väite on liki mahdoton todistaa vääräksi...
eino-nitti.blogspot.com
maanantai 27. lokakuuta 2008
Kevytkuolema
Taistelen pimeydestä hiipivää läskiä vastaan siinä missä muutkin. Kymmenen vuotta sitten minulle väitettiin lääkärintarkastuksessa että voin varautua siihen että miesten paino nousee 30 ikävuoden jälkeen kilo per vuosi. Olen normaalipainoinen mies ja noin äkkiä laskettuna se tarkoittaisi sitä että painaisin 90 vuotiaana 134 kiloa. No, uskon sen olleen lähinnä pelottelutarkoituksessa lausuttua puppua. Tietenkin se olisi minullekin mahdollista, mutten aio painaa. Silti aion välttää laihduttamista, koska se tappaa. Yritän siis elää niin että kulutan yhtä paljon kuin saan ravintoa.
Laihdutuksissa suositaan usein erilaisia kevyttuotteita. Kevytrasvaisia margariineja, rasvatonta maitoa ja sokerittomia makeisia. Yhtälö on mielestäni hiukan ristiriitainen. Miksi rasvasta poistetaan rasva, entä mitä laitetaan tilalle? Ja jos keho huutaa sokeria, koska tarvitsee sitä, niin miksi syöttää sille asesulfaamia? Väitetäänkin ettei näistä kevyttuotteista ole painonhallinnassa suurempaa hyötyä koska keho kyllä huutaa kunnes on saanut haluamansa. Eli kevyttuotteita tulee syötyä enemmän ennen kuin keholta tulee aivoille lopettamissignaali. Jolloin hyöty on minimaalinen. Itse vältän kevyttuotteiden nauttimista koska uskon niiden olevan terveydelleni suorastaan haitallisia.
Kuinka moni tietää mitä on syklamaatti ja aspartaami? Silti niitä syödään silmät keveydestä loistaen. Wikipedian mukaan aspartaami on kiistanalainen keinotekoinen makeutusaine. Lääketieteen tohtori Ralph G. Waltonin selvitti 1980–1985 suoritettujen aspartaamin terveysvaikutuksia koskevien tutkimusten rahoitusta. 166 tutkimuksesta 74 oli kokonaan tai osittain makeutusaineyhtiöiden rahoittamia, 92 oli itsenäisesti rahoitettuja. Kaikki yritysten rahoittamat tutkimukset päätyivät siihen tulokseen, että aspartaami on turvallista. Itsenäisesti rahoitettujen tutkimusten tulos oli toinen. Niistä 92 prosentin mukaan, aspartaamilla on haitallisia terveysvaikutuksia. Ruotsissa mieshenkilö on huomannut että eräällä light-mehulla on kätevä hävittää muurahaispesiä, desilitra riittää koko yhdyskunnan tappamiseen. Karl E Arfors, Pharmacia:n entinen tutkimuspäällikkö USA:ssa ja mikrokierron professori kertoo aspartaamin olevan itseasiassa hermomyrkky. Minkä pystyy mielestäni kyllä maustakin jo päättelemään. Ihmiselle aine ei tietenkään ole vaarallista, valmistajan mukaan. Eipä tietenkään.
Syklamaatti kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1970, kun sen todettiin aiheuttavan syöpää hiirissä. Syklamaatti on kuitenkin nykyisellään hyväksytty makeutusaine yli 50 maassa, myös Suomessa. Keinotekoisten makeutusaineiden makeutusaste on monisatakertainen sokeriin verrattuna. Olenkin vakuuttunut sieltä löytyvän syyn niiden suosimiseen valmistajan puolelta. Syynä ei ole huoli läskeistämme vaan tuotteen valmistaminen käyttäen näitä aineita on paljon halvempaa kuin käyttäen luonnon tuottamaa sokeria.
Mitä kevytlevitteisiin ym. tulee niin eihän niissä mitään vaarallista voi olla, eihän? Niistähän on vain poistettu suurin osa rasvasta. Niissä ongelmana onkin rasvanpoistotapa. Käsittääksseni ainoa keksitty tapa saada rasva elintarvikkeista erotettua on uuttamalla. Ja se tehdään liuottimilla. Olen ymmärtänyt että levitteissä käytetään uuttamiseen puhdistettua bensiiniä ja kevytmaidoissa sinispriitä. Uuttamisen jälkeen liuottimet poistetaan elintarvikkeista höyrystämällä. Ja väitetään ettei tuotteeseen jäänyt mitään vaarallisia jäämiä liuottimista. Uskokoon ken tahtoo. Mieluumin syön kiitos voita.
Valmistajat yrittävät usein myös harhauttaa kuluttajia pallottelemalla eri käsitteillä. Kuten rasva, sokeri ja hiilihydraatit. Esimerkiksi karkkipussin kylkeen saatetaan painaa teksti "sisältää 0% rasvaa". Toivoen etteivät lapset ymmärrä että tuotteen sisältämä sokeri on itseasiassa hiilihydraattia joka muuntuu rasvaksi jos sitä saa enemmän kuin kuluttaa. Vanhemmathan eivät tähän vipuun mene?
En halua toistaa itseäni mutta muotoilen sen nyt näin: Jos valmistaja väittää että muurahaiset tappava hermomyrkky on turvallista ihmisen syödä, kunhan sitä ei syö liikaa, niin laittaisitko joka aamu vähän raidia leivän päälle?
Sleepy Sleepersin hittikappaleen voitaisiinkin mielestäni päivittää muotoon "Kevyt tulee ja kevyt tappaa".
Julkaisu: Loviisan Sanomat, www.lovari.fi
Laihdutuksissa suositaan usein erilaisia kevyttuotteita. Kevytrasvaisia margariineja, rasvatonta maitoa ja sokerittomia makeisia. Yhtälö on mielestäni hiukan ristiriitainen. Miksi rasvasta poistetaan rasva, entä mitä laitetaan tilalle? Ja jos keho huutaa sokeria, koska tarvitsee sitä, niin miksi syöttää sille asesulfaamia? Väitetäänkin ettei näistä kevyttuotteista ole painonhallinnassa suurempaa hyötyä koska keho kyllä huutaa kunnes on saanut haluamansa. Eli kevyttuotteita tulee syötyä enemmän ennen kuin keholta tulee aivoille lopettamissignaali. Jolloin hyöty on minimaalinen. Itse vältän kevyttuotteiden nauttimista koska uskon niiden olevan terveydelleni suorastaan haitallisia.
Kuinka moni tietää mitä on syklamaatti ja aspartaami? Silti niitä syödään silmät keveydestä loistaen. Wikipedian mukaan aspartaami on kiistanalainen keinotekoinen makeutusaine. Lääketieteen tohtori Ralph G. Waltonin selvitti 1980–1985 suoritettujen aspartaamin terveysvaikutuksia koskevien tutkimusten rahoitusta. 166 tutkimuksesta 74 oli kokonaan tai osittain makeutusaineyhtiöiden rahoittamia, 92 oli itsenäisesti rahoitettuja. Kaikki yritysten rahoittamat tutkimukset päätyivät siihen tulokseen, että aspartaami on turvallista. Itsenäisesti rahoitettujen tutkimusten tulos oli toinen. Niistä 92 prosentin mukaan, aspartaamilla on haitallisia terveysvaikutuksia. Ruotsissa mieshenkilö on huomannut että eräällä light-mehulla on kätevä hävittää muurahaispesiä, desilitra riittää koko yhdyskunnan tappamiseen. Karl E Arfors, Pharmacia:n entinen tutkimuspäällikkö USA:ssa ja mikrokierron professori kertoo aspartaamin olevan itseasiassa hermomyrkky. Minkä pystyy mielestäni kyllä maustakin jo päättelemään. Ihmiselle aine ei tietenkään ole vaarallista, valmistajan mukaan. Eipä tietenkään.
Syklamaatti kiellettiin Yhdysvalloissa vuonna 1970, kun sen todettiin aiheuttavan syöpää hiirissä. Syklamaatti on kuitenkin nykyisellään hyväksytty makeutusaine yli 50 maassa, myös Suomessa. Keinotekoisten makeutusaineiden makeutusaste on monisatakertainen sokeriin verrattuna. Olenkin vakuuttunut sieltä löytyvän syyn niiden suosimiseen valmistajan puolelta. Syynä ei ole huoli läskeistämme vaan tuotteen valmistaminen käyttäen näitä aineita on paljon halvempaa kuin käyttäen luonnon tuottamaa sokeria.
Mitä kevytlevitteisiin ym. tulee niin eihän niissä mitään vaarallista voi olla, eihän? Niistähän on vain poistettu suurin osa rasvasta. Niissä ongelmana onkin rasvanpoistotapa. Käsittääksseni ainoa keksitty tapa saada rasva elintarvikkeista erotettua on uuttamalla. Ja se tehdään liuottimilla. Olen ymmärtänyt että levitteissä käytetään uuttamiseen puhdistettua bensiiniä ja kevytmaidoissa sinispriitä. Uuttamisen jälkeen liuottimet poistetaan elintarvikkeista höyrystämällä. Ja väitetään ettei tuotteeseen jäänyt mitään vaarallisia jäämiä liuottimista. Uskokoon ken tahtoo. Mieluumin syön kiitos voita.
Valmistajat yrittävät usein myös harhauttaa kuluttajia pallottelemalla eri käsitteillä. Kuten rasva, sokeri ja hiilihydraatit. Esimerkiksi karkkipussin kylkeen saatetaan painaa teksti "sisältää 0% rasvaa". Toivoen etteivät lapset ymmärrä että tuotteen sisältämä sokeri on itseasiassa hiilihydraattia joka muuntuu rasvaksi jos sitä saa enemmän kuin kuluttaa. Vanhemmathan eivät tähän vipuun mene?
En halua toistaa itseäni mutta muotoilen sen nyt näin: Jos valmistaja väittää että muurahaiset tappava hermomyrkky on turvallista ihmisen syödä, kunhan sitä ei syö liikaa, niin laittaisitko joka aamu vähän raidia leivän päälle?
Sleepy Sleepersin hittikappaleen voitaisiinkin mielestäni päivittää muotoon "Kevyt tulee ja kevyt tappaa".
Julkaisu: Loviisan Sanomat, www.lovari.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)