Katsoin (toistamiseen) Kai Nordbergin tekemän tärkeän dokumenttielokuvan ”Aikansa lapsia”. Se on kuvattu kaupunkihuoneistossa vailla huonekaluja, valo heijastuu paljaasta parkettilattiasta. Huoneessa on vain kaksi tuolia vastakkain – kuulustelu voi alkaa. Kai haluaa saada isältään vastauksia, kysymyksiin mitä hän on kantanut sisällään koko elämänsä ajan. Näkemykset siitä mitä kaikkea hänen lapsuutensa piti sisällään eroavat radikaalisti toisistaan. Kun Kai kertoo asioista mitä hän koki jonkinasteisena henkisenä kidutuksena, hänen isänsä antaa ymmärtää että toisilla on parempi huumorintaju kuin toisilla. Ja kun hän kertoo tunnekylmyydestä mitä on kokenut, isä kutsuu valehtelijaksi ja kysyy josko hän on varma ettei tunne rakkaudettomuudesta ole hänen psykiatrinsa istuttama - helpoksi selitykseksi hänen tunnepuolen ongelmiinsa. Lopuksi isä vertaa hänen kyselyitään Vuosaaren ruoppauksiin, jossa meren pohjassa olevat sedimentoituneet myrkyt eivät ole kenellekään haitaksi. Kunhan ei ruveta niitä mylläämään.
Elokuvaa on pidetty ”urheana yrityksenä” keskusteluyhteyden ja ymmärryksen rakentamiseksi kahden sukupolven välille. Sukupolvien välisen valtavan rotkon ylityksestä ei tosiaankaan ole varmuutta. Sen saattaa joutua kiertämään, tai jättää kokonaan yrittämättä. Minulla on tuttavapiirissäni ihmisiä jotka sanovat etteivät he yksinkertaisesti jaksa. Jos toinen osapuoli ei edes ymmärrä termejä, tai totuudet ovat päinvastaiset, niin mistä he voisivat keskustella? Jo itsensä vuoksi anteeksiantaminen saattaa tunnetyhjiössä olla lobotomian takana. Jos ei ”vaivaa” kyetä parantamaan niin ehkä se on parempi vaan poistaa mielestä.
Olen Kain kanssa samaa sukupolvea, ensimmäisiä joilla on mahdollisuus valittaa - muusta kuin nälästä tai sodasta. Edelliset on piesty koviksi, tunteet poistettu määrätietoisella uuttamisella. Isät ovat antaneet mallia miten naista ja lapsia kohdellaan. Itkeminen, kun sisällä tuntuu pahalta, ei ole kuulunut siirrettäviin ominaisuuksiin. Luun katkeamisen yhteydessä itkeminen on rajatapaus. Routa on raiskannut tämän maan, vuodesta toiseen - ja maa sen asukkaat. Pimeässä on vaellettu, vailla tietoa huomisesta ateriasta ja äpärät ovat saaneet syyttää elämästään itseään. Mutta missä vaiheessa ollaan opittu ajattelemaan että kannustus ja kehuminen ylpistää ja pilaa lapsen? Että nujerrettu ja onneton lapsi pärjäisi paremmin? Ei kai ilottomuus tai tapettu itsetunto ole edistänyt henkiinjäämistä, väitän päinvastaista. Väitän että onneton ihminen yksinkertaisesti harvoin haluaa vierellensä onnellisen, tai voi haluta muttei siedä häntä. Samalla tavalla kuin huonommin koulussa menestyvä ei siedä lukutoukan iloa saavutuksistaan. Onnellisuus on kuin voikukka, anna milli tilaa ja tilkka vettä sekä pidä myrkyt loitolla, niin sieltä se tunkee.
Usein kuulen puhuttavan nykynuorten hyvien käytöstapojen puutteesta, lakki päässä syömisestä ynnä muusta. Kun huomautan että lyöminen, pilkkaaminen ja nujertaminen eivät myöskään kuulu hyviin tapoihin keskustelu tyssää siihen. Kirkko on hoitanut nujertamisessa omaa osuuttaan kiitettävällä tarmolla, kehoaan ja tunteitaan sekä tarpeitaan on pitänyt hävetä. Jaettavan häpeän monopolisiointi on ollut mahtava työkalu päästä omiin päämääriinsä, usein varmasti pienen yhteisön papin henkilökohtaisiin. Itkuisista naisista rehabilitoitiin ”hysteerisyys” mm. Nikkilän mielisairaalassa. Kävin itse toissavuonna sairaalan museossa tutustumassa menetelmiin ja välineistöön. Jo lapsena tiesin kuka meidän kyliltä oli käynyt ”lataamossa”, vaikken heistä muuta tiennytkään. Syntymäpäivillä pullaa mutustellessa, pienet korvat kuulivat kaikenlaista.
Tuloksena on johdonmukaisesti kansa joka häpeää yhtä sun toista. Itse olen kasvanut aikana jolloin maan tapana oli kotijuhlissa sijoittaa, avoimesti pöydän sijasta, viinapullo lattialle sohvapöydän jalan viereen. Hyvä niin, sillä sieltä se oli varmasti helpompi löytää, omalta näkökorkeudeltaan. Häpeästä pääsyä on perinteisesti hoidettu, kaikessa hiljaisuudessa, muita vaivaamatta ja paikkoja sotkematta, jäisen pellon reunalla. Polvillaan, kylmä asemetalli suussa, on saattanut tulla aikuiselämän ensimmäiset ja viimeiset kyyneleet. Kirkko viimeisteli sitten häpeän pyyhkimällä syntisen henkilötiedot kirkonkirjoista, sukupuista ja historiasta.
Tänäkin päivänä saamme lukea järkyttävistä perhesurmista, koska vanhempi on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jolloin, häpeän kohtaamisen sijasta, on tuntunut helpommalta surmata koko perhe. Sängyissään nukkuvia lapsia myöten - häpeästä olla rahaton.
Maailman muuttuessa sellaiseksi ettei kenenkään tarvitse kuolla nälkään, suomalaisilla on tuntunut olevan vaikeuksia mukautua. Ei olla kyetty oppimaan että iloitsemalla toisen puolesta, saa onnea itsekin. On inuiiteillakin ollut pimeää ja rankkaa, silti ne hymyilevät jatkuvasti. Hellyys ei ehkä ollutkaan ominaisuus minkä voi laittaa hyllylle, odottamaan parempia aikoja. Ehkä tehtävänämme on nyt luoda henkistä hyvinvointia edistävät ominaisuudet tyhjästä. Itsemme ja jälkeläistemme tähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti