SYNTAX ERROR

On vuosi 1981, sormeni haisevat mopobensalle koska Dellorto-kaasuttimeni vuotaa. Istumme kaveriporukassa yhden tuttavani luona. Commodore 64 tietokoneen näytölle ilmestyy teksti SYNTAX ERROR. Takana on kolme päivää näpyttelyä Basic-ohjelmointikielellä, saadaksemme yhden lehden mukana tulleen pelin toimimaan. Peli oli painettuna lehden sivuille, ohjelmointi tapahtui kirjoittamalla 5000 riviä tekstiä koneeseen ja tallentamalla c-kasetille. Joskus lehdissä oli painovirhe, jolloin päivien työ meni tuskastuttavasti hukkaan. Grafiikan pienin palanen oli kursorin mittainen, eli noin 7x7 mm. Esimerkiksi panssarivaununa toimi blokki joka oli kolme kursoria leveä ja keskeltä kaksi kursoria korkea, piipusta lähtevä ammus oli yksi kursori joka eteni näytöllä yhden rivin kerrallaan.

Vaimoni Sirkka otti ensimmäiset askeleensa netissä pari vuotta sitten. Sitä edelsi vaihe jolloin hän kieltäytyi koskemasta saatanan tekeleeseen. Toisaalta ei hänen ollut tarvinnutkaan. Nykyään hän kokee Googlessa samanlaisia oivaltamisia kuin me teimme aikoinaan Commodoren kanssa. Oma työni ei olisi mahdollista ilman tietokoneita. Silti toisinaan arvioin tietokoneen hyötyä. Keskeneräisiä ohjelmia ja alati päivitettäviä ohjelmia sekä aivastamisesta rikkoontuvia laitteita. Sähköpostin selailu kiihottaa välillä kuin saunominen nokkosvihdalla. Kaikkien kiire on ”instant”-maailmassa lisääntynyt potenssissa viiteen, mutta taloudellinen tulos on kutakuinkin sama kuin silloin kun siesta oli vielä mahdollinen, tai tunnin rupattelu asiakkaan kanssa. Nykyään kirjoitetaan lyhenteillä esitäytetylle sähköpostipohjalle. Lisämausteena netistä löytyy talousrikollisuutta ja kaiken maailman filiat, pedot ja nekrot.

Haittapuolilta olemme yrittäneet varjella lapsiamme. Lähinnä sillä että he eivät vielä edes tiedä niiden olemassaolosta. Tutustumisen käsityskykynsä puutteellisuuksiin ehtivät mielestämme tehdä myöhemminkin. Heillä ei ole omaa telkkaria, kännykkää eikä pleikkaria. Rajoitettu tutustuminen valikkomaailmaan hoituu meidän vanhempien laitteiden kautta, mikä on toistaiseksi riittänyt vallan mainiosti. Tämä tosin tarkoittaa sitä että välillä heillä on tylsää, silloin he keksivät leikit omasta päästään. Kerran, kun kiireessä vedin sappaan jalkaan, sain huomata sen olevan täynnä liejua. Parempaa astiaa ”paskakeitolle” ei kuulemma ollut löytynyt. Sirkan aamutakista puuttuu vyö, viimeksi näin sen jonain palokunnan hinausköytenä pihalla. Teippirullat ovat aina tyhjiä, koska ympäri huushollia on teipattu DANGER ja CUSTOMS -kylttejä. Tämänhetken suosikkileikki on tulli. Lapset ovat tullimiehiä ja me olemme huumekuriireja ja laittomia maahantulijoita. Sirkalta löytyi rintaliiveistä sitruuna (tuholaisvaara) ja minulta vehnäjauhoa kirkkaassa pienessä muovipussissa. Tavaroiden moottoroidun läpivalaisulaitteen ovat lapset itse rakentaneet legoista, leimasimen kaiversin perunanpuolikkaasta. Raudoissa ollaan oltu kerran jos toisenkin. Kerran meidät laitettiin Sirkan kanssa samaan selliin, jolloin oma mielikuvitukseni lähti vuorostaan laukkaamaan ja Sirkka joutui, fyysistä koskemattomuuttaan turvatakseen, pyytämään siirtoa.

Pienemmältä vettyi silmäkulma, kun hän löysi sukkaan sullotun pehmohamsterin ja hän muisti kun tv-ohjelmassa löydettiin vastaavasta ahdingosta, huonossa hapessa oleva salakuljetettu lisko. Julmuuksia eläimiä kohtaan oli vaikea ymmärtää - ja meidän selittää. Sen takia sainkin sitten maistaa tullimiehen pamppua. Kehitystä on siis tapahtunut. Edellisellä kerralla tuli nappi otsaan, ihan pelkästä tottelemattomuudesta. Vanhempaa poikaa sen sijaan pystyy maahanmuuttaja manipuloimaan mennen tullen, kertomus kurjista oloista kotimaassa yleensä riittää. Silloin maahan pääsee, inhimillisistä syistä, vaikka lait sen periaatteessa kieltävätkin. Mutta ristiriita on luettavissa pojan kasvoilta. Ja kyseessä on sentään ”kotiviranomaisemme”, joka jo 5-vuotiaana huusi kuin hinaaja pysäköidessäni kieltomerkin kohdalle. Uhkasi ”kilauttaa koukuille”, ja paasaaminen loppui vasta siirrettyäni auton. Siirtäminen oli helpompaa kuin perustella, ettei merkki koske minua.

Takaisin vuoteen -81. Pienessä huoneessa repeää valtava huuto, kun panssarivaunun ammus vihdoin lähtee etenemään näytöllä, ääniehosteen saattelemana. Pum... rafs, rafs, rafs... se etenee rivin kerrallaan ja osuu kolme kursoria leveään lentokoneeseen joka häviää näytöltä. Mielestämme peli ylitti kaikki odotukset ja oli amisviiksiä nostattavan upea.

Kokisinko tänä päivänä vastaavaa edes hanskanmuotoisella liikeohjaimella ja 3D-laseilla? En usko, leikin riemu kumpuaa ihan jostain muusta kuin realistisuudesta. Todellisuus on nimittäin mielikuvituksen vastakohta - ja surma.