Toivo jotain!

Langaton puhelin, kuvanauhuri ja autonavigaattori. Vain muutama vuosikymmen sitten nämä olivat kaikki scifiä - tieteisfantasioita. Selitin kerran 88-vuotiaalle ikäihmiselle että kaulastani roikkuvaan usb-muistitikkuun pystyy tallentamaan esimerkiksi 100.000 valokuvaa, tuhansia musiikkikappaleita tai muutama kokoillan elokuva.
- Jaa... ja missä ne siellä tikulla on, hän kysyi uteliaana?
Vastasin että ne eivät ole siellä varsinaisina kuvina, vaan ne on muunnettu matemaattiseksi informaatioksi, riviksi nollia ja ykkösiä, jotka on sitten tallennettu tikulle.
- No mutta missä ne numerot siellä tikulla on, hän jatkoi?
Kerroin että tikulla on muistipiirejä joihin numerot voi ohjelmoida.
Hänen kasvoilleen levisi sekavan pelokas ilme, näin hänen silmistään että nyt raksuttaa. Pienen hätääntyneen hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
- Hui... älä kerro enempää, älä puhu enää tuollaisia, en halua kuulla!

Hän hätääntyi koska ei voinut ymmärtää tietoteknologiaa. Että pystyy muuntamaan ison valokuvan näkymättömäksi, piilottamaan sen pieneen tikkuun, ja halutessaan muuntamaan sen takaisin valokuvaksi. Luulen että hän jollain tasolla pelkäsi että hänelle ehkä voidaan tehdä samoin. Mikä on täysin luonnollista - eikä enää aivan mahdotontakaan.

Teleportaatiota, eli materian siirtämistä langattomasti paikasta A niin että siirrettävä asia tai henkilö materialisoituu tyhjästä paikkaan B samalla kun tämä häviää paikasta A, on jo tehty. Yksi fotoni siirrettiin yhdestä teleportista erään joen länsirannalta toiseen teleporttiin joen itärannalle. Jos samaa yritettäisiin lähitulevaisuudessa ihmisellä niin voi olla että vain noin 80% materiasta tulisi menestyksekkäästi läpi, ja saaviin ehkä satunnaisessa järjestyksessä. Vapaaehtoisista siirrettävistä olisi tuskin kuitenkaan pulaa, niinkuin ei Marsin pelkälle menomatkallekaan. Tiede kiehtoo, ja ensimmäisenä oleminen.

Näkymätön mies oli aikoinaan yksi tv:n suosituimmista scifi-sarjoista. Kun hän riisui vaatteet ja kuminaamion, hän muuttui läpinäkyväksi. Nyt tiedemiehet ovat valmistaneet manttelin joka häivyttää esineet tietyillä valon aallonpituuksilla. Seuraavaksi se tulee tapahtumaan niillä aallonpituuksilla mitkä pystymme näkemään. Taivuttamalla tilan esineen ympärille. Se on siis olemassa ja paikoillaan muttei enää näy.

Näinhän se menee. Ensin meillä on mieltämme kiehtova tieteisfantasia, lopulta vastaava keksitään oikeasti. Miljardit lapset ovat kautta maailmanhistorian ennen nukkumaanmenoaan katsoneet ikkunasta pysättävän kiehtovaa kuutamme, lentäen sinne kuvitelmissaan. Jules Verne kirjoitti vuonna 1865 aiheesta kirjan Maasta Kuuhun ja vuonna 1969 matka toteutui oikeasti.

Johtuuko scifin vääjäämättömältä tuntuva toteutuminen siitä että mielemme on niin rajoittunut ettemme yksinkertaisesti voi kuvitella sellaista mikä ei olisi myöskin toteutettavissa? Vaiko siitä että pyrimme väsymättömästi toteuttamaan kaiken minkä pystymme kuvittelemaan? Jolloin ennemmin tai myöhemmin onnistumme siinä.

Se olisi perin lohdullista: sama tiede joka on saattanut meidät niin moneen umpikujaan tulee myös johdattamaan meidät niistä ulos. Tieteessähän on kyse kollektiivisistä unelmistamme, toiveistamme ja ponnisteluistamme erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Eli tieteessäkin toimii jonkinlainen demokratia - yleisin toive toteutuu lähes varmasti. Joten toivo jotain!