Etusormet heiluvat kilpaa. Pahimmat valittajat tuntuvat löytyvän sodanjälkeisistä suurista ikäluokista, heidän vinkuessaan nuorison vinkumisesta. Nuoriso on velttoa, hemmoteltua ja röyhkeää. Saamattomat piltit menevät pilalle tietokoneen ääressä, eivät sano päivää, sekä valittavat pahanmakuisesta ruuasta. Itsehän he tekivät niin kuin piti ja söivät minkä saivat.
Minusta tuntuu silti että heidän itsekuvansa on lievästi kaunisteltu. Sillä mitä laiskuuteen tulee niin useimmat heistä pakenevat eläkkeelle niin pian kuin suinkin pystyvät, mieluiten 55-vuotiaina vapaaehtoisen eläkevakuutuksen turvin. Vaikka maan etu vaatisi 13 vuotta pitempää työuraa. Mutta he ovat väsyneitä, työelämä imi heistä kaiken - hohhoijaa päiväunien paikka...
Raha-asiansa he ovat tietenkin aina osanneet hoitaa moitteettomasti, toisin kuin pikavipeillä pelaavat uusavuttomat nykyajan nuoret. Mutta mitä itse muistan ajasta jolloin he olivat nuorempia, niin kaikki oli samoin kuin nytkin. Pikavipin nimi oli silloin vekseli - silti yhtä tyhmä ja lyhytnäköinen ratkaisu. Epätoivo tai talouden huono suunnittelu siihenkin ajoi. Useimmat heistä kasvoivat kyllä ulos siitä, kantapään kokemusten kautta. Asuntolainansa ja serkun miehen yrityslainat he takasivat ristiin. Ja kun laman iskiessä "solidaarinen vastuu" laukesi, väitettiin ettei allekirjoittaessa oltu ymmärretty termiä. Mikä oli tietysti pankin vika.
Yksi heistä kirjoitti lehteen seuraavaan tyylisen tekstarin: "Hei anorektikko, seuraavan kerran kun oksennat, mieti niitä kellä on nälkä eikä rahaa ruokaan!". Peritty empatia on aina asunut heissä vahvana. Samaa ei voi sanoa asiantuntemuksesta, ymmärtääkseni buliimikko oksentaa syömänsä. Anorektikko ainoastaan jättää syömättä - usein tappavin seurauksin - jolloin tämän lyömättömän logiikan mukaan ruokaa jää enemmän muille. Vaikkakin yhä harvempi heistä näyttää enää aliravitulta.
Vanhoina hyvinä aikoina selkä pilattiin kunniakkasti sahalla, ei silloin mitään trukkeja ollut. Asbestikeuhko saatiin rakennustyömaalla ja polvet menivät pilalle jauhosäkkejä kantaessa. Mikäli vastaavaa tunnekylmyyttä soveltaisi toisinpäin, voitaisiin ajatella että kivun tulisi kestää kuin mies, eikä turvautua kaiken maailman nykyajan kotkotuksiin kuten mobilatiin ja tekoniveliin. Kelloteollisuus tarvitsisi titaanin, ravihevoset mobilatin.
Mitä tulee hyviin käytöstapoihin, kuten lakin ottamiseen päästä syödessä ja sisätiloissa, niin julkeutta on monenlaista. Yksi mummo löi kaupassa silloin 3-vuotiasta poikaani kasvoihin pienen television kokoisella käsilaukullaan. Poika pillahti itkuun, mummo tarkasteli harmistuneena ettei mokkaväskyyn jäänyt kyyneleen jälkiä ja jatkoi matkaa sanomatta sanaakaan. Sanoin pojalle ettei mummeli varmaan huomannut - valehtelin rumasti.
Talvensa tämä luunkova sodanjälkeinen sukupolvi haluaisi mieluiten viettää etelässä, Suomessa nimittäin viluttaa. Elämänlaatua he juovat tilastojen mukaan ennennäkemättömän paljon, tissuttelevat pieniä määriä kerralla mutta tasaisen tappavasti. Nuorison viikonloppukännejä he sensijaan taivastelevat kasvokkain yläruumis etukenossa, kämmenillä reisiin lyöden ja herranjestasta hokien.
Asiaan, milläköhän me nyt sitten saataisiin tuo veltto smegma ajettua meidän nuorisosta pihalle? Laittamalla 12-vuotiaina tukkimetsään? Ehkä karaisemalla henkisesti lyömällä remmillä selän verille, tai kenties sota tekisi eetvarttia?
Luulisi että jokainen soisi jälkeläisilleen parempaa kuin itsellään oli. Sukupolvien välistä kuilua voi leventää pilkkaamalla itselleen vierasta tai kaventaa tulemalla vastaan - dialogin avaamiseksi. Mielipiteitä saa tietysti olla mutta fiksu miettisi myös mikä on hyödyksi itselleen, toisen polkeminen vai näkökulman vaihto? Kunnioitus kun kasvaa kahteen suuntaan, tai ei kumpaankaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti