Suomalaisia kiinnostaa aina miten muut näkevät meidät. Olisi oikeudenmukaista että he näkisivät meidät samassa valossa kuin me näemme heidät. Ruotsalaisista puhutaan että he ovat kaikki homoja, heidän liberaalimman seksuaalipolitiikan vuoksi. Oman seksuaali-identiteetimme mittapuuksi naapurimaamme voisivat vastaavasti siis ottaa esimerkiksi Teemu Keskisarjan väitöskirjan ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa; perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa”.
Yleisin kuolemantuomion syy maassamme 1700-luvulla oli nimenomaan zoofilia, eläimiin sekaantuminen. Kun me kerromme vitsiä Pertistä, joka kävi Ruotsissa ja palasi Åke selässä, niin ajattelin tarjota naapureidemme käyttöön toisen kertomuksen Pertistä. Pertti oli oikeudessa syytettynä zoofiliasta, pää painuksissa ja lakki kädessä hän seisoi tuomarin edessä. Tuomari tiedusteli syytä järjettömään tekoon, johon Pertti vastasi että se nyt oli vaan sellainen päähänpisto. Jolloin Pertin naapuri, jolla oli näkymä Pertin navettaan, pomppasi pystyyn ja huusi että se nyt on emävale, kaksi päivää rakensit telineitäkin!
Kun naapurimme kehuvat saunan ympärille rakennettua identiteettiämme, meidän tulisi ymmärtää että he ovat kohteliaita. Mielenkiintoisempaa olisi tietää mitä he ajattelevat ja puhuvat keskenään. Pelkonani on että edustamme pohjoismaissa samaa kuin Make ja Ritu asunto-osakeyhtiön pikkujouluissa.
Maken mielestä sääli on sairautta ja keskusteleva mies homo. Ritun mielestä kaikki häntä paremmin pukeutuvat naiset ovat huoria. Tätä he eivät tietenkään sano ääneen, ennenkuin tarjoilu alkaa. Silloin padot murtuvat. Tunti juhlien alkamisen jälkeen Ritulta menee itsekontrolli ja hän kehoittaa kaikkia eri mieltä olevia haistamaan pitkän pashkan. Make tuijottaa vihaisesti kaikkia kulmien alta, jos joku sanoo vastaan hän aikoo lyödä. Kaksi tuntia on kulunut ja Make vääntää äänekästä äijäitkua. Hän kysyy miksi kaikki vihaavat heitä, luulevatko muut kenties olevansa heitä parempia? Kolme tuntia kulunut, Ritu istuu puheenjohtajan sylissä niin että ph-suojan siivekkeet paistavat, Makella on jo käsi nyrkissä - siinä meni homoargumentti! Sitten Ritulle tulee hikka, se on merkki siitä että on juonut liikaa, keskushermostolta pettää kontrolli. Make makaa siinä vaiheessa jo pöydän alla, sitten häneltä pettää sulkijalihas ja Ritun toive käy toteen. Hän seisoo tuolilla tukka silmillä ja huutaa: Haa haa, hyvä Makee! Siitäs saitte! Eikös hienohelmojen nenät kestä!
Sen jälkeen kun pariskunta on saatu talutettua kotiinsa, ja Maken eloton fennokarvainen ruho suihkutettua suihkukaapissa, muu joukko käy hämmentyneenä läpi tapahtunutta. Puheenjohtajan (Tanska) mielestä pariskuntaa pitää ymmärtää, heillä on vaikea historia takanaan. He varttuivat kahdessa ottokodissa (Ruotsi ja Venäjä). Se on varmasti jättänyt jälkensä heidän itsetuntoonsa. Sihteeri (Norja) sanoo kyllä ymmärtävänsä sen, mutta hänen mielestään siitä olisi kyllä hyvä päästä pikkuhiljaa yli. Psykologiaa lukenut rahastonhoitaja (Islanti) sanoo että itsehän he pitävät itseään muita huonompana, ja sitten toteuttavat itse maalaamansa kuvan. Muut nyökkäävät, häpeä on kierre mikä ruokkii itse itseään. Muu yhteisö päättää kuitenkin kutsua Suomi-pariskunnan ensikin vuonna juhlaan. Solidaarisuudesta pitkäaikaisia naapureita kohtaan. Ja ovathan he ihan kivoja silloin kun laskevat defensiivisyyden ja ovat aidosti omia itsejään.
Ritu on mitä sydämellisin ja empaattisin kun hän kertoo siitä miltä tunsi itsensä kun evakkoon joutui. Make ei ehkä ole maailman seurallisin mies mutta on hänelläkin hyvä sydän, ja käsistään hän on talkoissa aina kätevin. Lisäksi hän on rehti ja rehellinen. Mutta hänen laajentuneen eturauhasen (Kustaa III:n sota 1788-1790) vaikutuksista hänen elämänlaatuunsa ei edelleenkään kannata kysyä. Silloin kaikki muut ovat taas homoja.
Kaikki pudistelevat päitään, he ovat yrittäneet parhaansa, mutteivät tiedä kuinka kauan enää jaksavat toista pönkittää. Täytyisi vähän itsekin yrittää.
lauantai 26. joulukuuta 2009
Sellaisia he ovat
Nettifoorumeissa ihminen on rehellisimmillään. Siellä äidit ja isit, putkimiehet ja sairaanhoitajat sekä papit ja poliisit, ynnä muut rivikansalaiset pääsevät kertomaan syvimpiä tuntojaan. Vailla vastuuta, häpeää tai päälleliimattua ammatillista korrektiutta. Ahvenanmaahan halutaan mm. karkottaa kaikki ruotsinkieliset ja maahanmuuttajat (ja muut sellaiset) ja sen jälkeen katkaista lauttaliikenne, jolloin maamme raivostuttavista epäkohdista päästään kätevästi kertaheitolla. Foorumeissa taivastellaan ja kiroillaan kuinka paljon Ahvenanmaa ja kaksikielisyys meille maksaakaan. Käy aika nopeasti selville miten ylitsepääsemättömän vaikeaa monimuotoisuus onkaan. Ja ennenkaikkea vastenmielistä.
Taidanpa kokeilla tällaista ”järjen”-juoksua itsekin. Samalla lyömättömällä logiikalla ajateltuna koko Pohjois-Suomesta olisi päästävä eroon mahdollisimman pian, pelkkä rasite koko uloke. Miksi rikkaan Etelä-Suomen pitäisi elättää sellaista maan osaa jossa työttömiä ja erinäisten tukien varassa eläviä on niin paljon? Vuodelta 1929 peräisin olevassa, eli nettifoorumien avoiminta rasismia ajatellen, mitä ajankohtaisimmassa julkaisussa "Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten" luen että lappalainen on lyhyt ja hintelä; kasvot ovat leveät, poskipäät ulkonevat, nenä litteä ja tukka musta tai ruskea. Porolappalaiset asuvat joko puusta tehdyissä majoissa tai nahkaisissa teltoissa, joita siirretään paikasta toiseen.... Minä taas asun kivitalossa joka on paikoillaan joten meillä ei ole mitään yhteistä. Veks joutaa.
Samaten savolaisista pitäisi päästä, koska en ymmärrä mitä ne mongertavat. Jos joku ymmärtää, niin voi sitten itsekin muuttaa sinne Savoon. Omiensa joukkoon - päästään niistäkin - yksi ongelma vähemmän. Kierot savolaiset... sellaisiahan he kuulemani mukaan ovat. Paska ei kuulemma edes jää siihen mihin kyykistyivät... No, koska yhtään eteeni ulostavaa savolaista en ole nähnyt, joudun yksinkertaisesti luottamaan toisten sanaan. Pois pois.
Sensijaan tunnen yhden sietämättömän karjalaisen, joten minulla on heistä aika kattava kuva. Silti päätän järjenvastaisesti hankkia lisätietoja, ja Heninen.net-sivustolla löydän heistä seuraavan kuvauksen (gorilla?): Ulkonäöltään karjalainen on lyhyt, ruumiinrakenne on suhteeton, pitkät kädet ja lyhyet jalat vartalon pituuteen verrattuna. Karjalaisella on leveäposkiset kasvot, leveä nenä, harva ja suora tukka, haljakan vaaleanharmaat silmät. Luonteeltaan karjalainen on vaiteliaampi ja umpimielisempi kuin venäläinen... Ei, minulla taas on pitkät jalat joten en halua asua samassa maassa. Joutaa lähteä.
Onneksi asun Loviisassa, sehän kuuluu ilman muuta siihen osaan maata mistä Järki-Suomi tullaan aikanaan muodostamaan? Mutta kyllä Järki-Suomessakin ongelmakohta on, nimittäin Pukkila. Eräs mies sanoi minulle kerran että pukkilalaisia pitää varoa. Joten niin olen tehnytkin, sillä seurauksella etten tunne yhtään pukkilalaista. Heivataan varmuuden vuoksi vielä Pukkila Kuona-Suomen puolelle.
Kun Järki-Suomesta on sitten saatu epätoivottu aines siivottua, niin tänne voisi kyllä tuoda hämäläisiä halvalla töihin . Luen nimittäin että hämäläinen on vankka varreltaan, hartehikas ja vahva. Maan viljelykseen hän on innostunut. Työssään hän on erittäin kestävä ja käytännöllinen... Kuulostaa hyvältä hevoselta.
Pohjalaisten kanssa en halua olla tekemisissä koska ovat hämäläisten, savolaisten ja ruotsalaisten sekoitus. Ei auta vaikka heitä väitetään tarmokkaiksi, urhoollisiksi, tulisiksi ja kestäviksi maantyössä... Sekoitus on sekoitus, ei kelpaa.
Pidetään kuulkaa asiat ja ihmiset mahdollisimman yksinkertaisina. Turha meihin on sekoittaa ties mitä kermaanien keenejä, keikareiden kieliä ja pussmannien kotkotuksia. Sveitsikin pitäisi pakottaa yksikielisyyteen - ettei olla junttiudessamme yksin – ja Englanti metriseen systeemiin. Saksalta otetaan työkalut pois ja Norjalta kielletään turskan kalastus. Koska meilläpä syödään ruutanaa!
Vajaa maa, yksi ainoa kieli ja yksinkertainen mieli, on siinäkin ihmisillä paljon kertova tavoite; mahdollisimman pieni kontaktipinta ympäröivään maailmaan.
Taidanpa kokeilla tällaista ”järjen”-juoksua itsekin. Samalla lyömättömällä logiikalla ajateltuna koko Pohjois-Suomesta olisi päästävä eroon mahdollisimman pian, pelkkä rasite koko uloke. Miksi rikkaan Etelä-Suomen pitäisi elättää sellaista maan osaa jossa työttömiä ja erinäisten tukien varassa eläviä on niin paljon? Vuodelta 1929 peräisin olevassa, eli nettifoorumien avoiminta rasismia ajatellen, mitä ajankohtaisimmassa julkaisussa "Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten" luen että lappalainen on lyhyt ja hintelä; kasvot ovat leveät, poskipäät ulkonevat, nenä litteä ja tukka musta tai ruskea. Porolappalaiset asuvat joko puusta tehdyissä majoissa tai nahkaisissa teltoissa, joita siirretään paikasta toiseen.... Minä taas asun kivitalossa joka on paikoillaan joten meillä ei ole mitään yhteistä. Veks joutaa.
Samaten savolaisista pitäisi päästä, koska en ymmärrä mitä ne mongertavat. Jos joku ymmärtää, niin voi sitten itsekin muuttaa sinne Savoon. Omiensa joukkoon - päästään niistäkin - yksi ongelma vähemmän. Kierot savolaiset... sellaisiahan he kuulemani mukaan ovat. Paska ei kuulemma edes jää siihen mihin kyykistyivät... No, koska yhtään eteeni ulostavaa savolaista en ole nähnyt, joudun yksinkertaisesti luottamaan toisten sanaan. Pois pois.
Sensijaan tunnen yhden sietämättömän karjalaisen, joten minulla on heistä aika kattava kuva. Silti päätän järjenvastaisesti hankkia lisätietoja, ja Heninen.net-sivustolla löydän heistä seuraavan kuvauksen (gorilla?): Ulkonäöltään karjalainen on lyhyt, ruumiinrakenne on suhteeton, pitkät kädet ja lyhyet jalat vartalon pituuteen verrattuna. Karjalaisella on leveäposkiset kasvot, leveä nenä, harva ja suora tukka, haljakan vaaleanharmaat silmät. Luonteeltaan karjalainen on vaiteliaampi ja umpimielisempi kuin venäläinen... Ei, minulla taas on pitkät jalat joten en halua asua samassa maassa. Joutaa lähteä.
Onneksi asun Loviisassa, sehän kuuluu ilman muuta siihen osaan maata mistä Järki-Suomi tullaan aikanaan muodostamaan? Mutta kyllä Järki-Suomessakin ongelmakohta on, nimittäin Pukkila. Eräs mies sanoi minulle kerran että pukkilalaisia pitää varoa. Joten niin olen tehnytkin, sillä seurauksella etten tunne yhtään pukkilalaista. Heivataan varmuuden vuoksi vielä Pukkila Kuona-Suomen puolelle.
Kun Järki-Suomesta on sitten saatu epätoivottu aines siivottua, niin tänne voisi kyllä tuoda hämäläisiä halvalla töihin . Luen nimittäin että hämäläinen on vankka varreltaan, hartehikas ja vahva. Maan viljelykseen hän on innostunut. Työssään hän on erittäin kestävä ja käytännöllinen... Kuulostaa hyvältä hevoselta.
Pohjalaisten kanssa en halua olla tekemisissä koska ovat hämäläisten, savolaisten ja ruotsalaisten sekoitus. Ei auta vaikka heitä väitetään tarmokkaiksi, urhoollisiksi, tulisiksi ja kestäviksi maantyössä... Sekoitus on sekoitus, ei kelpaa.
Pidetään kuulkaa asiat ja ihmiset mahdollisimman yksinkertaisina. Turha meihin on sekoittaa ties mitä kermaanien keenejä, keikareiden kieliä ja pussmannien kotkotuksia. Sveitsikin pitäisi pakottaa yksikielisyyteen - ettei olla junttiudessamme yksin – ja Englanti metriseen systeemiin. Saksalta otetaan työkalut pois ja Norjalta kielletään turskan kalastus. Koska meilläpä syödään ruutanaa!
Vajaa maa, yksi ainoa kieli ja yksinkertainen mieli, on siinäkin ihmisillä paljon kertova tavoite; mahdollisimman pieni kontaktipinta ympäröivään maailmaan.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Mugaben lautakasa
Lapsuuden muistot ovat yllättäviä , hyvin yksinkertaisia asioita, ehkä jopa ohimennyt minuutti jolloin ei tapahtunutkaan mitään. Tai ikkunaan lentäneen linnun epätoivoiset siiveniskut nurmikolla törmäyksen jälkeen. Ei välttämättä niitä lastenjuhlia mitä vanhemmat olivat valmistelleet viikon, tai edes sitä hetkeä jolloin sai lahjan mitä aina oli toivonut.
Perjantai-iltaisin hiljaisuus sopii yleensä koko meidän perheelle, melua on jokaisella viikon aikana ollut liikaakin. Luen lehteä, vaimoni lukee lehteä ja neljäsluokkalainenkin lukee lehteä. Nuorempi leikkii kalsarisillaan etanaa, rullatun patjan sisällä. Havahdun siihen että neljäsluokkalainen on istunut hiljaa puoli tuntia lukien samaa lehteä, kun yleensä Aku vaihtuu vartin välein. Kysyn mitä hän lukee.
– Miehestä joka tuhosi Zimbabwen, Mugabesta, hän vastaa.
Huomaan että hän on löytänyt lehtikorista Hesarin kuukausiliitteen jonka ansiokkaassa artikkelissa valotetaan Zimbabwen kauhuja sekä niiden syitä. Kerrotaan yksityiskohtaisesti maan terrorista, ihmisten pahoinpitelyistä, silpomisista ja kidutuksista sekä vainoista ja massamurhista. Ensin säikähdän, kyseessähän on herkkä lapsemme jota on varjeltu maailman kauheuksilta lähes maanisesti, revitty hihasta kauheiden lööppien edestä kaupassa siitä asti kun oppi lukemaan, ja jonka kulmakarvat menevät kurttuun edelleen aina kun hän näkee Haisulin. Sitten huomaan että kolme neljäsosaa pitkästä jutusta on jo luettu. Ehkä on parempi antaa lukea loppuun, hyvä kirjoittaja yleensä sitoo langat yhteen loppukaneetissa. Ehkä paremmin kuin minä osaisin asiat selittää. Ja itse luettunahan pojalla on mahdollisuus käsitellä asiat oman ymmärrystasonsa kautta. Tv-uutisten kautta katsottuna se olisi kuin heittäisi uimataidotonta laiturilta veteen.
Kun juttu on luettu loppuun kysyn mikäli jokin jäi artikkelissa askarruttamaan?
– Isä, mikä on korruptio, hän kysyy?
Selitän että se on sitä että joku voi ostaa mieleisensä päätökset. Jatkan että Suomi on hyvä maa, täällä ei esimerkiksi poliisia voi ostaa, vaan uskaltaa aina kääntyä heidän puoleensa kun on hätä. Toisin kuin Zimbabwessa jossa korruptoitunut poliisi voi hakata pampulla jalkapohjiin, jälkiä jättämättä, niinkuin artikkelissa luki.
- Niin tai teloittaa, poika kommentoi.
- Mitä teloitus on, kuuluu etanankuoren sisältä?
Oma lukemiseni jää siihen. Keskustelemme lasten kanssa diktaattoreista, ja maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Selitämme vaimoni kanssa että pakolaiset ovat sellaisia jotka ovat juuri tällaisten hirmuvaltiaiden kauheuksia paenneet tänne. Vanhemman alahuuli väpättää kun hän sanoo että kyllä meille vielä mahtuu. Ja että onneksi meillä on demokratia, ja Tarja Halonen. Ajattelen ettei muumimamma-nimitys ehkä niin kauhea olekaan – Bokassan ja Idi Aminin kaltaisten kannibaalipresidenttien rinnalla.
Sitten tulee se hänen lapsuutensa hetki jonka ainakin minä tulen aina muistamaan, ehkä hänkin. Näen hänen viattomista kosteista silmistään kuinka ovi raadolliseen maailmaan on raollaan. Hirveydet mitä ihmiset kykenevät toisilleen tekemään. Seuraavaksi näen hetken jolloin hän oivaltaa kuinka hyvä ja turvallista Suomessa on kuitenkin elää, valo palaa hänen silmiinsä. Me jatkamme keskusteluamme artikkelista ja tilanteen rauhoituttua kysyn mikäli vielä jokin mietityttää?
- Ei, kyllä siinä oli kaikki, heippa! hän huikkaa ja rientää leikkimään leegoilla. Ovi aikuisten maailmaan on jälleen kiinni.
Turvallista lapsuutta elävä kestää myös vähän turvattomuutta. Koska perusta on luja, löytyy uskoa oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen, maailmassa jossa esiintyy myös pahuutta. Yhteiskunnan turvallisuudentunteen kannalta on tärkeää ettei poliisia voi lahjoa, tai toista ryöstää joutumatta edesvastuuseen. Tappamisesta pitää rangaista kovaa, ja oikeusjärjestelmän on oltava puolueeton. Demokratian on oltava lahjomaton.
Tämä nyt heille joiden mielestä yhden lautakasan penkominen, tai jonkun sohvakauppa-alennusten selvittäminen, on naurettavaa. Uskokaa minua, korruptoitunutta yhteiskuntaa ei kukaan meistä halua. Hattivateilta taisi naivisuus tosin karista jo - mutta taistella pitää.
Perjantai-iltaisin hiljaisuus sopii yleensä koko meidän perheelle, melua on jokaisella viikon aikana ollut liikaakin. Luen lehteä, vaimoni lukee lehteä ja neljäsluokkalainenkin lukee lehteä. Nuorempi leikkii kalsarisillaan etanaa, rullatun patjan sisällä. Havahdun siihen että neljäsluokkalainen on istunut hiljaa puoli tuntia lukien samaa lehteä, kun yleensä Aku vaihtuu vartin välein. Kysyn mitä hän lukee.
– Miehestä joka tuhosi Zimbabwen, Mugabesta, hän vastaa.
Huomaan että hän on löytänyt lehtikorista Hesarin kuukausiliitteen jonka ansiokkaassa artikkelissa valotetaan Zimbabwen kauhuja sekä niiden syitä. Kerrotaan yksityiskohtaisesti maan terrorista, ihmisten pahoinpitelyistä, silpomisista ja kidutuksista sekä vainoista ja massamurhista. Ensin säikähdän, kyseessähän on herkkä lapsemme jota on varjeltu maailman kauheuksilta lähes maanisesti, revitty hihasta kauheiden lööppien edestä kaupassa siitä asti kun oppi lukemaan, ja jonka kulmakarvat menevät kurttuun edelleen aina kun hän näkee Haisulin. Sitten huomaan että kolme neljäsosaa pitkästä jutusta on jo luettu. Ehkä on parempi antaa lukea loppuun, hyvä kirjoittaja yleensä sitoo langat yhteen loppukaneetissa. Ehkä paremmin kuin minä osaisin asiat selittää. Ja itse luettunahan pojalla on mahdollisuus käsitellä asiat oman ymmärrystasonsa kautta. Tv-uutisten kautta katsottuna se olisi kuin heittäisi uimataidotonta laiturilta veteen.
Kun juttu on luettu loppuun kysyn mikäli jokin jäi artikkelissa askarruttamaan?
– Isä, mikä on korruptio, hän kysyy?
Selitän että se on sitä että joku voi ostaa mieleisensä päätökset. Jatkan että Suomi on hyvä maa, täällä ei esimerkiksi poliisia voi ostaa, vaan uskaltaa aina kääntyä heidän puoleensa kun on hätä. Toisin kuin Zimbabwessa jossa korruptoitunut poliisi voi hakata pampulla jalkapohjiin, jälkiä jättämättä, niinkuin artikkelissa luki.
- Niin tai teloittaa, poika kommentoi.
- Mitä teloitus on, kuuluu etanankuoren sisältä?
Oma lukemiseni jää siihen. Keskustelemme lasten kanssa diktaattoreista, ja maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Selitämme vaimoni kanssa että pakolaiset ovat sellaisia jotka ovat juuri tällaisten hirmuvaltiaiden kauheuksia paenneet tänne. Vanhemman alahuuli väpättää kun hän sanoo että kyllä meille vielä mahtuu. Ja että onneksi meillä on demokratia, ja Tarja Halonen. Ajattelen ettei muumimamma-nimitys ehkä niin kauhea olekaan – Bokassan ja Idi Aminin kaltaisten kannibaalipresidenttien rinnalla.
Sitten tulee se hänen lapsuutensa hetki jonka ainakin minä tulen aina muistamaan, ehkä hänkin. Näen hänen viattomista kosteista silmistään kuinka ovi raadolliseen maailmaan on raollaan. Hirveydet mitä ihmiset kykenevät toisilleen tekemään. Seuraavaksi näen hetken jolloin hän oivaltaa kuinka hyvä ja turvallista Suomessa on kuitenkin elää, valo palaa hänen silmiinsä. Me jatkamme keskusteluamme artikkelista ja tilanteen rauhoituttua kysyn mikäli vielä jokin mietityttää?
- Ei, kyllä siinä oli kaikki, heippa! hän huikkaa ja rientää leikkimään leegoilla. Ovi aikuisten maailmaan on jälleen kiinni.
Turvallista lapsuutta elävä kestää myös vähän turvattomuutta. Koska perusta on luja, löytyy uskoa oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen, maailmassa jossa esiintyy myös pahuutta. Yhteiskunnan turvallisuudentunteen kannalta on tärkeää ettei poliisia voi lahjoa, tai toista ryöstää joutumatta edesvastuuseen. Tappamisesta pitää rangaista kovaa, ja oikeusjärjestelmän on oltava puolueeton. Demokratian on oltava lahjomaton.
Tämä nyt heille joiden mielestä yhden lautakasan penkominen, tai jonkun sohvakauppa-alennusten selvittäminen, on naurettavaa. Uskokaa minua, korruptoitunutta yhteiskuntaa ei kukaan meistä halua. Hattivateilta taisi naivisuus tosin karista jo - mutta taistella pitää.
torstai 10. joulukuuta 2009
Epäusko epätoivo rakkaus
Talot huojuvat. Tuntuu että aina kun istahdamme jonkun kaveriporukan kanssa lauteille huurteinen kädessä, niin jossain vaiheessa joku vakavoituu ja sanoo kuin ohimennen sen lauseen.
- Niin, laitettiin muuten sitten hopeat jakoon...
Kiuas sihisee. Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa, joku näplää kuollutta ihoa isovarpaastaan - miesten keskustelu voi olla myös pelkkä syvä ymmärtävä hiljaisuus. Hikipisaroiden tippumisen voi kuulla, meditatiivisesti yksitellen.
Kun ero tulee, puhutaan että ensimmäinen kierros on nyt käyty. Useimmat lähtevät sitten aikanaan toisellekin kierrokselle, tietäen ainakin mitä ei halua seuraavalta suhteeltaan. Mutta onpa noita kolmannellakin kierroksella olevia. Perheitä, uusioperheitä ja näiden fuusioperheitä.
Mikä mättää? Mitä meille tapahtuu, miksi elämä on niin vaikeaa? Tuntuu että yhdessä, yhteisellä tavoitteella elämää lähdetään rakentamaan. Ja kymmenen vuoden kuluttua, samat ihmiset kommunikoivat metrin välimatkalta sylki lentäen, eri suuntaan repien. Tottakai ihmiset muuttuvat liiton aikana, ja ihannetilanne olisi että molempien liike olisi samansuuntainen. Mutta kun partnerin valinta näyttäisi olevan jotain järjetöntä riskinottoa huonoilla kertoimilla, eräänlaista käänteistä venäläistä rulettia, jossa ehkä yhdessä kuudesta liitosta kasvetaan vaikeuksien kautta yhteen. Muissa kivet kerääntyvät pikkuhiljaa taipaleella reppuun, tulevia keskusteluja varten. Joissa sitten sormella osoitetaan ja syytetään toista kaikesta mikä elämässä meni vikaan. On huutoa ja itkua, silkkaa raivoa ja syvää pettymystä. Elämästä ei tullut sellainen kuin piti, ja meistä tuli juuri sellaisia mitä yritimme välttää. Rakastuneina naurettiin ylimielisesti kyynisille ja nyt kyynisenä pilkallisesti rakastuneille. Onnellisuuden puuttuessa puhumme sen saavuttamisen toivosta. Ja kun hetkittäin saavutamme, tuntuu tyhjältä. Tässäkö tämä oli? Onnen piti olla laadultaan parempaa.
Joskus haluaisin olla todella yksinkertainen - iloita hyvästä pierusta. Istua autossa kaikki ikkunat kiinni ja rööki suussa, sormi toista niveltä myöten pottumaisessa nenässäni, kuin jostain Martti "Huu-Haa" Innasen taulusta. Ehkä syödä sen limpin ja sitten suudella mun hielle haisevaa rasvatukkaista muikkelia moonbuutseissa. Takapenkillä homehtuisi viikon vanha pitsanriekale ja sen vieressä Limppu, meidän läskeihinsä tukehtumaisillaan oleva koira. Kotiin päästyämme äheltäisin kysymättä muijan viereen pikaiselle ja heti jälkeenpäin söisin lihapiirakan. Kädet pyyhkisin tietysti paitaan, samalla katsoen innoissani tv:stä hulluja japanilaisia. Muija sipsuttaisi hiljaa eteisen läpi pesulle, vilkaisisi olohuoneeseen ja ajattelisi että, voih mikä ihana jörrikkä! Elämä olisi - ja se riittäisi meille.
Voitaisiinpa nollata tunnelaskurit, antaa kaikelle ylimääräiselle säätämiselle haileet ja välillä vaan tykätä elämästämme, itsestämme ja muista. Ajattelematta, toivomatta ja vaatimatta niin helvetin paljon. Totuus on että avioliitossa tarvitaan uhrautumista, venymistä ja heittäytymistä - rakkaus on tahtotila - ihan niinkuin keihäänheitossa. Silloin tulee pitkä kaari.
Yksi eronnut ystäväni sanoi että, ehkä suurin virhe on ajatella että toisen tehtävä on tehdä jatkuvasti onnelliseksi. Ja ottaa kolmansia osapuolia, kun toinen ei pystynyt. Vaikka onneaan olisi kannattanut etsiä jo alunperin ensimmäisestä persoonasta - itsestään. Jolloin se toinen olisi ehkä riittänyt alunperinkin.
Niin järjettömän paradoksaalinen rakkauden ekvaatio että tekisi mieli nauraa. Muttei pysty.
- Niin, laitettiin muuten sitten hopeat jakoon...
Kiuas sihisee. Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa, joku näplää kuollutta ihoa isovarpaastaan - miesten keskustelu voi olla myös pelkkä syvä ymmärtävä hiljaisuus. Hikipisaroiden tippumisen voi kuulla, meditatiivisesti yksitellen.
Kun ero tulee, puhutaan että ensimmäinen kierros on nyt käyty. Useimmat lähtevät sitten aikanaan toisellekin kierrokselle, tietäen ainakin mitä ei halua seuraavalta suhteeltaan. Mutta onpa noita kolmannellakin kierroksella olevia. Perheitä, uusioperheitä ja näiden fuusioperheitä.
Mikä mättää? Mitä meille tapahtuu, miksi elämä on niin vaikeaa? Tuntuu että yhdessä, yhteisellä tavoitteella elämää lähdetään rakentamaan. Ja kymmenen vuoden kuluttua, samat ihmiset kommunikoivat metrin välimatkalta sylki lentäen, eri suuntaan repien. Tottakai ihmiset muuttuvat liiton aikana, ja ihannetilanne olisi että molempien liike olisi samansuuntainen. Mutta kun partnerin valinta näyttäisi olevan jotain järjetöntä riskinottoa huonoilla kertoimilla, eräänlaista käänteistä venäläistä rulettia, jossa ehkä yhdessä kuudesta liitosta kasvetaan vaikeuksien kautta yhteen. Muissa kivet kerääntyvät pikkuhiljaa taipaleella reppuun, tulevia keskusteluja varten. Joissa sitten sormella osoitetaan ja syytetään toista kaikesta mikä elämässä meni vikaan. On huutoa ja itkua, silkkaa raivoa ja syvää pettymystä. Elämästä ei tullut sellainen kuin piti, ja meistä tuli juuri sellaisia mitä yritimme välttää. Rakastuneina naurettiin ylimielisesti kyynisille ja nyt kyynisenä pilkallisesti rakastuneille. Onnellisuuden puuttuessa puhumme sen saavuttamisen toivosta. Ja kun hetkittäin saavutamme, tuntuu tyhjältä. Tässäkö tämä oli? Onnen piti olla laadultaan parempaa.
Joskus haluaisin olla todella yksinkertainen - iloita hyvästä pierusta. Istua autossa kaikki ikkunat kiinni ja rööki suussa, sormi toista niveltä myöten pottumaisessa nenässäni, kuin jostain Martti "Huu-Haa" Innasen taulusta. Ehkä syödä sen limpin ja sitten suudella mun hielle haisevaa rasvatukkaista muikkelia moonbuutseissa. Takapenkillä homehtuisi viikon vanha pitsanriekale ja sen vieressä Limppu, meidän läskeihinsä tukehtumaisillaan oleva koira. Kotiin päästyämme äheltäisin kysymättä muijan viereen pikaiselle ja heti jälkeenpäin söisin lihapiirakan. Kädet pyyhkisin tietysti paitaan, samalla katsoen innoissani tv:stä hulluja japanilaisia. Muija sipsuttaisi hiljaa eteisen läpi pesulle, vilkaisisi olohuoneeseen ja ajattelisi että, voih mikä ihana jörrikkä! Elämä olisi - ja se riittäisi meille.
Voitaisiinpa nollata tunnelaskurit, antaa kaikelle ylimääräiselle säätämiselle haileet ja välillä vaan tykätä elämästämme, itsestämme ja muista. Ajattelematta, toivomatta ja vaatimatta niin helvetin paljon. Totuus on että avioliitossa tarvitaan uhrautumista, venymistä ja heittäytymistä - rakkaus on tahtotila - ihan niinkuin keihäänheitossa. Silloin tulee pitkä kaari.
Yksi eronnut ystäväni sanoi että, ehkä suurin virhe on ajatella että toisen tehtävä on tehdä jatkuvasti onnelliseksi. Ja ottaa kolmansia osapuolia, kun toinen ei pystynyt. Vaikka onneaan olisi kannattanut etsiä jo alunperin ensimmäisestä persoonasta - itsestään. Jolloin se toinen olisi ehkä riittänyt alunperinkin.
Niin järjettömän paradoksaalinen rakkauden ekvaatio että tekisi mieli nauraa. Muttei pysty.
maanantai 7. joulukuuta 2009
Bisnesmies olohuoneessa
Se on termi jonka itse keksin, en ainoastaan lainannut muiden sanoja ja laittanut kummalliseen järjestykseen. Mutta sitäkin olen toki kokeillut, kerran otin nimittäin netistä satunnaisgeneraattorilla sanoja. Järjestelin niitä kuusi tuntia, poistin eräitä ja lisäsin päästäni toisia. Kunnes olin ihan sekaisin ja koin sen ilmestyksen: ”Jos syöt kakun, voit silti säästää sen!”.
Ei olisi uskonut... ajattelin ensin. Mutta kun minä kerran sanoin niin, sitten kirjoitin sen ja lopuksi luin sen itse, niin kyllä se oli niin! Jumankekka... olin osunut henkiseen kultasuoneen.
Kun lausuin kyseisen ajatukseni, 3500 euroa maksavalla psykoluennollani, mummukuumeiset ponkaisivat pystyyn hurraamaan minulle. Olin niin otettu että elämää nähneet viisaat silmäkulmani kostuivat. Silloin suosionosoitukset meinasivat nostaa katon palkeiltaan. Annoin lauman hurrata kuusi minuuttia kunnes tyynnytin painamalla kämmenilläni ikäänkuin ilmaa alaspäin. Mummut löyhyyttelivät perässäni kämmenillään kuumia aaltoja hikisistä kauloistaan. Silloin minä sen tajusin! Olin tarjonnut heille sielun viilennystä! Oloni oli messiaaninen.
Ja puoliajalla se sitten tapahtui, annoin pääsymaksuille vastinetta. Mummut ahmivat kakkua... ja silti säästivät sen! Vyötäröillään!
Kylmät väreet kulkivat ruumiillishenkistä rintakehääni pitkin... olin vihdoin osoittanut sen todeksi. Kaikki olivat uskoneet ettei kakun syöminen ja säästäminen voinut olla mitenkään mahdollista. Ja sitten minä osoitin toisin sanomalla niin, minä pikkukaupungin poika. Minä Syvästi Tiedostava Ihminen.
Senhetkistä minua arvostavaa tunnetta en tule koskaan unohtamaan. Tunsin jonkinlaista henkistä sukupuoliyhteyttä (telekopulointia?), Andrew Wilesiin joka ratkaisi ratkaisemattomana pidetyn Fermat´n teoreettisen ongelman vuonna 1995. Paitsi että minä ratkaisin kakkuongelman ihan yksin. Wiles käytti monilta osin muiden matemaatikkojen pohjustuksia. Silti ratkaisun löytäminen vei häneltä seitsemän vuotta, minulta vain kuusi tuntia. Ja häntä pidettiin hulluna.
Ei ei ei! Ei ole totta! Henkinen Heureka! Näettekö yhteyden, minulta meni kuusi tuntia, häneltä seitsemän vuotta, nehän ovat peräkkäisiä lukuja! Holy soul! Vielä yksi luku ja niitä on kolme, ja tiedättekö mikä se silloin on? ... silloin se on kolminaisuus... KOLMINAISUUS!
Nyt on pakko rauhoittua – vähän saamalla luopua vai mikä se nyt oli? – kädetkin tärisee. Viimeinen numero... mikähän se oikein on? ... uijuijuuij... sepäs alkaakin k:lla... mutta enempää en voi nyt kertoa. Sillä se tulee seuraavaan kirjaani, sieltä sen voi lukea. Aiheena henkisesti repaleinen ihmiskunta, tiedostamaton ihmispolon sielu ja pelastajaminä. Henkinen kolminaisuus kolmellakymmenelläkolmella eurolla... siinähän sen nimikin on!
Oman henkisen kasvuni kohtaaminen uuvutti minut, nyt on pakko levätä hetki – maailman riekaleisten minäkuvien tähden. Ja heei... mitä vikaa siinä on että syvällä tiedostavuudellani saan aika reippaasti maallisuutta, myymällä ihmisille niiltä puuttuva henkisyyttä? - toikin kuulosti muuten mun suusta aika helkkarin hyvältä - taidanpa kirjoittaa siitäkin kirjan. Sitten naistenlehtiin ja telkkariin. Sitten kirjamessuille ja sen jälkeen taas naistenlehtiin ja telkkariin. Siellä minä sitten aivan ilmeisenä olen, silti kukaan ei ole näkevinään minua. Bisnesmiestä olohuonessanne.
Seuraavaksi aionkin rekisteröidä ja tuotesuojata sanan ”kasvu”. Jonka jälkeen kaikki jotka kasvavat joutuvat maksamaan siitä minulle.... Muhahhaahhaaa!
Ei olisi uskonut... ajattelin ensin. Mutta kun minä kerran sanoin niin, sitten kirjoitin sen ja lopuksi luin sen itse, niin kyllä se oli niin! Jumankekka... olin osunut henkiseen kultasuoneen.
Kun lausuin kyseisen ajatukseni, 3500 euroa maksavalla psykoluennollani, mummukuumeiset ponkaisivat pystyyn hurraamaan minulle. Olin niin otettu että elämää nähneet viisaat silmäkulmani kostuivat. Silloin suosionosoitukset meinasivat nostaa katon palkeiltaan. Annoin lauman hurrata kuusi minuuttia kunnes tyynnytin painamalla kämmenilläni ikäänkuin ilmaa alaspäin. Mummut löyhyyttelivät perässäni kämmenillään kuumia aaltoja hikisistä kauloistaan. Silloin minä sen tajusin! Olin tarjonnut heille sielun viilennystä! Oloni oli messiaaninen.
Ja puoliajalla se sitten tapahtui, annoin pääsymaksuille vastinetta. Mummut ahmivat kakkua... ja silti säästivät sen! Vyötäröillään!
Kylmät väreet kulkivat ruumiillishenkistä rintakehääni pitkin... olin vihdoin osoittanut sen todeksi. Kaikki olivat uskoneet ettei kakun syöminen ja säästäminen voinut olla mitenkään mahdollista. Ja sitten minä osoitin toisin sanomalla niin, minä pikkukaupungin poika. Minä Syvästi Tiedostava Ihminen.
Senhetkistä minua arvostavaa tunnetta en tule koskaan unohtamaan. Tunsin jonkinlaista henkistä sukupuoliyhteyttä (telekopulointia?), Andrew Wilesiin joka ratkaisi ratkaisemattomana pidetyn Fermat´n teoreettisen ongelman vuonna 1995. Paitsi että minä ratkaisin kakkuongelman ihan yksin. Wiles käytti monilta osin muiden matemaatikkojen pohjustuksia. Silti ratkaisun löytäminen vei häneltä seitsemän vuotta, minulta vain kuusi tuntia. Ja häntä pidettiin hulluna.
Ei ei ei! Ei ole totta! Henkinen Heureka! Näettekö yhteyden, minulta meni kuusi tuntia, häneltä seitsemän vuotta, nehän ovat peräkkäisiä lukuja! Holy soul! Vielä yksi luku ja niitä on kolme, ja tiedättekö mikä se silloin on? ... silloin se on kolminaisuus... KOLMINAISUUS!
Nyt on pakko rauhoittua – vähän saamalla luopua vai mikä se nyt oli? – kädetkin tärisee. Viimeinen numero... mikähän se oikein on? ... uijuijuuij... sepäs alkaakin k:lla... mutta enempää en voi nyt kertoa. Sillä se tulee seuraavaan kirjaani, sieltä sen voi lukea. Aiheena henkisesti repaleinen ihmiskunta, tiedostamaton ihmispolon sielu ja pelastajaminä. Henkinen kolminaisuus kolmellakymmenelläkolmella eurolla... siinähän sen nimikin on!
Oman henkisen kasvuni kohtaaminen uuvutti minut, nyt on pakko levätä hetki – maailman riekaleisten minäkuvien tähden. Ja heei... mitä vikaa siinä on että syvällä tiedostavuudellani saan aika reippaasti maallisuutta, myymällä ihmisille niiltä puuttuva henkisyyttä? - toikin kuulosti muuten mun suusta aika helkkarin hyvältä - taidanpa kirjoittaa siitäkin kirjan. Sitten naistenlehtiin ja telkkariin. Sitten kirjamessuille ja sen jälkeen taas naistenlehtiin ja telkkariin. Siellä minä sitten aivan ilmeisenä olen, silti kukaan ei ole näkevinään minua. Bisnesmiestä olohuonessanne.
Seuraavaksi aionkin rekisteröidä ja tuotesuojata sanan ”kasvu”. Jonka jälkeen kaikki jotka kasvavat joutuvat maksamaan siitä minulle.... Muhahhaahhaaa!
tiistai 1. joulukuuta 2009
Usko pukkiin
Lapset laativat kiireettömänä lauantaiaamuna kirjeen joulupukille, vierekkäin saman täkin alla maaten. Ulkona oli vielä pimeä.
- Miten porot voivat lentää, nuorempi ihmetteli?
- En tiedä, ehkä ne ovat maagisia poroja, vastasin.
Jo kymmenvuotias oli tulevasta joulusta aivan yhtä tohkeissaan kuin edellisinä vuosinakin. Ehkä jopa enemmän, tällä kertaa ei nimittäin tyydyttäisikään siihen että pukki jättää lahjat rapulle. Tänä vuonna pukki tulee sisälle. Tuleehan?
On vaikea pysyä horjumattomana kun kokonainen maailma ympärillä liikkuu - omasta mielestä väärään suuntaan. Heikkona hetkenä sorruin siis ajattelemaan onko kymmenvuotiaan enää soveliasta uskoa pukkiin? Vai pitäisikö paljastaa se Suuri Salaisuus? Mitä jos koulukaverit kiusaavat moisesta? Harva kymmenvuotias uskoo nimittäin enää joulupukkiin, kaikki lapsenomainen on nykyään niin kuollettavan noloa. Aikuiseksi pitää tulla mahdollisimman äkkiä. Olenkin huomannut kuuntelevani radiosta samoja bändejä joidenkin kymmenvuotiaiden kanssa. Kumman pitäisi siinä tilanteessa oikein menehtyä nolouteen? Kovia juttuja kymmenvuotiaille ovat kuulemma diskot ja eritoten slovarit vastakkaisen sukupuolen kanssa. O tempora, o mores!
Sitten tulin taas järkiini, miten saatoinkaan sortua ajattelemaan niin typerästi. Kukaanhan ei pakota poikaa olemaan lapsi. Hän on pysynyt lapsena omasta tahdostaan, koska hänellä on siihen elinpiirissään mahdollisuus ja hän nauttii siitä. Leikit tyttöjen kanssa ovat sitä luokkaa että juostaan perässä, otetaan kiinni ja leikitään vankilaa. Se maailma sopii hänelle, siinä hän haluaa selvästi vielä elää. Miksi minä menisin sitä ehdoin tahdoin järkyttämään?
Olen varma että moni kaveri on sanonut hänelle, jo vuosia sitten, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Kerran hän sanoi niin minullekin. Vastasin että se on valhe, koska näin itse pukin omin silmin telkkarista viime vuonna. Se riitti. Yritämme perheenä välttää kaupoissa käyntiä joulun alla. Koska kun joka kaupassa on vähän erinäköinen pukki, pukilta tahtoo mennä katu-uskottavuus. Mutta ei kahden pukin samanaikaisella näkemiselläkään ole ollut merkitystä. Hän tietää - tahtoo uskoa - etteivät ne tusinapukit oikeita ole, he vain esittävät oikeaa pukkia.
Oikea pukki asuu Korvatunturilla, hän lukee jokaisen lapsen kirjeen ja toteuttaa parhaansa mukaan toiveet. Yhtenä vuonna kun ei tullut just sitä toivottua lahjaa, poika totesi viiden sekunnin pettymyksen jälkeen tyynesti etteivät kaikki voi saada kaikkea. Ei pukillakaan rajattomia resursseja ole, lahjoja täytyy riittää kaikille. Eihän siitä mitään tule että joku saa kymmenen ja joku jää ilman - se ei ole oikeudenmukaista. Ja sillä hetkellä toiseksi hartaimmasta toiveesta tuli hartain. Kyky sopeutua, ja iloita toiseksi parhaasta vaihtoehdosta, on hieno lahja josta on minulla, ja monella muullakin, opittavaa.
Lapsestani on tulossa iso, hän on pitkä mutta ei enää sukkapuikko, hänen rintakehänsä on leventynyt viime joulusta. Puolitoistametristä miehenalkua on haastava pitää sylissä. Jos laittaa poikittain tuntuu kuin ruumista kantaisi, jos pitää istumassa niin takaa ei näe mitään koska hänen päänsä on samalla korkeudella omani kanssa. Pian hän on samanpituinen.
Mutta mieleltään hän haluaa selvästi vielä olla pieni. Olkoon sitä sitten niin kauan kuin haluaa. Koska sinä päivänä kun luopuu lapsenuskostaan, sitä ei voi enää saada takaisin. Paitsi ehkä hetkellisesti juuri jouluna.
Pukki tulee siis meille tänä vuonna sisään, ja hetki tulee olemaan niin taianomainen että se on se oikea pukki joka tulee. Jos lahkeesta näkyy tuubisukka niin tulemme näkemään sen harmaana villasukkana. Ja jos parta heiluu, se johtuu siitä että pukki hekottaa. Jos pukki taas vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä että pukissa on vähän meitä kaikkia ja kaikissa meissä on vähän pukkia. Polyesterinen kaulus tulee muuttumaan valkoiseksi turkikseksi ja pihaan ilmestyy lentäviä poroja ja säihkyvä reki. Kaikkihan sen näkevät - taianomaisesti. Jos vain avaa mielensä ja on hetken aikaa lapsi.
- Miten porot voivat lentää, nuorempi ihmetteli?
- En tiedä, ehkä ne ovat maagisia poroja, vastasin.
Jo kymmenvuotias oli tulevasta joulusta aivan yhtä tohkeissaan kuin edellisinä vuosinakin. Ehkä jopa enemmän, tällä kertaa ei nimittäin tyydyttäisikään siihen että pukki jättää lahjat rapulle. Tänä vuonna pukki tulee sisälle. Tuleehan?
On vaikea pysyä horjumattomana kun kokonainen maailma ympärillä liikkuu - omasta mielestä väärään suuntaan. Heikkona hetkenä sorruin siis ajattelemaan onko kymmenvuotiaan enää soveliasta uskoa pukkiin? Vai pitäisikö paljastaa se Suuri Salaisuus? Mitä jos koulukaverit kiusaavat moisesta? Harva kymmenvuotias uskoo nimittäin enää joulupukkiin, kaikki lapsenomainen on nykyään niin kuollettavan noloa. Aikuiseksi pitää tulla mahdollisimman äkkiä. Olenkin huomannut kuuntelevani radiosta samoja bändejä joidenkin kymmenvuotiaiden kanssa. Kumman pitäisi siinä tilanteessa oikein menehtyä nolouteen? Kovia juttuja kymmenvuotiaille ovat kuulemma diskot ja eritoten slovarit vastakkaisen sukupuolen kanssa. O tempora, o mores!
Sitten tulin taas järkiini, miten saatoinkaan sortua ajattelemaan niin typerästi. Kukaanhan ei pakota poikaa olemaan lapsi. Hän on pysynyt lapsena omasta tahdostaan, koska hänellä on siihen elinpiirissään mahdollisuus ja hän nauttii siitä. Leikit tyttöjen kanssa ovat sitä luokkaa että juostaan perässä, otetaan kiinni ja leikitään vankilaa. Se maailma sopii hänelle, siinä hän haluaa selvästi vielä elää. Miksi minä menisin sitä ehdoin tahdoin järkyttämään?
Olen varma että moni kaveri on sanonut hänelle, jo vuosia sitten, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Kerran hän sanoi niin minullekin. Vastasin että se on valhe, koska näin itse pukin omin silmin telkkarista viime vuonna. Se riitti. Yritämme perheenä välttää kaupoissa käyntiä joulun alla. Koska kun joka kaupassa on vähän erinäköinen pukki, pukilta tahtoo mennä katu-uskottavuus. Mutta ei kahden pukin samanaikaisella näkemiselläkään ole ollut merkitystä. Hän tietää - tahtoo uskoa - etteivät ne tusinapukit oikeita ole, he vain esittävät oikeaa pukkia.
Oikea pukki asuu Korvatunturilla, hän lukee jokaisen lapsen kirjeen ja toteuttaa parhaansa mukaan toiveet. Yhtenä vuonna kun ei tullut just sitä toivottua lahjaa, poika totesi viiden sekunnin pettymyksen jälkeen tyynesti etteivät kaikki voi saada kaikkea. Ei pukillakaan rajattomia resursseja ole, lahjoja täytyy riittää kaikille. Eihän siitä mitään tule että joku saa kymmenen ja joku jää ilman - se ei ole oikeudenmukaista. Ja sillä hetkellä toiseksi hartaimmasta toiveesta tuli hartain. Kyky sopeutua, ja iloita toiseksi parhaasta vaihtoehdosta, on hieno lahja josta on minulla, ja monella muullakin, opittavaa.
Lapsestani on tulossa iso, hän on pitkä mutta ei enää sukkapuikko, hänen rintakehänsä on leventynyt viime joulusta. Puolitoistametristä miehenalkua on haastava pitää sylissä. Jos laittaa poikittain tuntuu kuin ruumista kantaisi, jos pitää istumassa niin takaa ei näe mitään koska hänen päänsä on samalla korkeudella omani kanssa. Pian hän on samanpituinen.
Mutta mieleltään hän haluaa selvästi vielä olla pieni. Olkoon sitä sitten niin kauan kuin haluaa. Koska sinä päivänä kun luopuu lapsenuskostaan, sitä ei voi enää saada takaisin. Paitsi ehkä hetkellisesti juuri jouluna.
Pukki tulee siis meille tänä vuonna sisään, ja hetki tulee olemaan niin taianomainen että se on se oikea pukki joka tulee. Jos lahkeesta näkyy tuubisukka niin tulemme näkemään sen harmaana villasukkana. Ja jos parta heiluu, se johtuu siitä että pukki hekottaa. Jos pukki taas vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä että pukissa on vähän meitä kaikkia ja kaikissa meissä on vähän pukkia. Polyesterinen kaulus tulee muuttumaan valkoiseksi turkikseksi ja pihaan ilmestyy lentäviä poroja ja säihkyvä reki. Kaikkihan sen näkevät - taianomaisesti. Jos vain avaa mielensä ja on hetken aikaa lapsi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)