Perussuomalaisten kannatusluvut ovat hurjat. Muutamassa vuodessa he tulivat SDP:n rinnalle. Toisella on sadan vuoden kiistattomat näytöt ja toiseen on ladattu toiveita ainakin tälle vuosisadalle.
Kyseessä onkin toivoliike. Viimeisin vaalikausi oli tavallisen äänestäjän näkökulmasta kuin herätys painajaiseen. "Maksullisella arvovaltavaikuttamisella" on kaikessa hiljaisuudessa vaikutettu systemaattisesti eduskunnan ja hallituksen kokoonpanoon vuosikymmenien ajan, mikä vei monelta lopullisesti lapsellisen uskonsa kansanvaltaan. Vaikkei vaalirahoittaminen ole laitonta, se tarkoittaa käytännössä, että rikas pystyy ajamaan etujaan paremmin kuin köyhä. Vaalijärjestelmämme ei siis takaakaan jokaiselle yhtäläistä vaikutusmahdollisuutta. Sen ääneen sanominen tuntuu olevan todella vaikeaa. Toivon että koulujemme oppikirjojen tekstejä korjataan pikaisesti, ettei oppilaille enää synny asiasta väärää mielikuvaa. Harhaluulo on yksi sitkeimmistä, jo antiikin Ateenassa osa yhteiskunnasta suljettiin päätösvallan ulkopuolelle: naiset, alle 20-vuotiaat ja orjat, sekä Ateenaan muualta muuttaneet, eli metoikit - aikansa mamut.
Suomenkin kansa näkee nyt ahneita salaliittoja kaikkialla. Asuntojen hinnat ovat kaksinkertaistuneet lyhyessä ajassa, ovatko rakennusliikkeet kenties olleet aktiivisia rahoittajia? Entä ovatko heidän korkeat neliöhintansa myös kuluttajia lainoittavien pankkien intressissä? Onko mutualistisen synergian luomaa konsensusta ja näiden win-winiä? Häh?
Ruuan hinta on myös ennätyskorkealla, ketkä istuvat keskusliikkeiden johdossa? Tukien alkuperää säätiöiden kautta häivyttäneitä ministerintekijöitä? Miten kahvipaketti voi maksaa sentilleen saman verran eri ketjuihin kuuluvissa kaupoissa? Entä miten saksalainen ketju onnistuu myymään kaiken kolmanneksen halvemmalla?
Miten voi olla - ylituotantoa tai alituotantoa - aina sähkön hinta nousee? Entä bensa? Kuinka on mahdollista että joka vuosi loma-aikaan tulee hintapiikki, ja kaikilla monikansallisilla yhtiöillä samaan aikaan? Eteläisellä pallonpuoliskollahan on silloin talvi, tasoittamassa "kulutushuippua". Entä onko perää, että kapinallisketjutkin ovat bulvaanien kautta isojen öljy-yhtiöiden yhteisomistuksessa? Jolloin ne muutamat protestiroposetkin rullaavat lopulta samoihin taskuihin.
Asvalttikartelli, paperikartelli, puunhankintakartelli, rakennuskartelli, kemikaalikartelli, sähkökartelli ja teräskartelli. Epäilyt ja tuomiot vyöryvät päälle. Tuntuu siltä että kuormastamme ahmitaan jatkuvalla syötöllä alhaalta päin. Kuorman pinta näyttää hyvältä mutta sen taso alenee mystisesti.
Seuraavassa lauseessa vaalirahoitetut peräänkuuluttavat kansalaisilta vuorostaan lainkuuliaisuutta, veronmaksuhalukkuutta ja kriisiaikoina venymistä. Ei sen jälkeen vaalivoittoon mitään näyttöjä tarvita! Riittää että kaivetaan kunnallisen päätöksenteon laitamilta, muutama ennennäkemätön naama, kulmikkaalla - siis ei-sulavalla - ulosannilla. Populistin mansikkamaa on sellainen johon kaikki muut ovat tehneet tarpeensa. Siellä tuore planttu itää parhaiten, kunhan kykenee aikansa hajussa seisomaan.
Pyramidihuijauksenkin kaksi jalkaa ovat toivo ja epätoivo. Molemmista sataa pyörittäjän laariin; toivossa tulevasta ja menneen synnyttämässä epätoivossa, realiteetit ovat toissijaisia. Omienkaan kannattajien uskosta liikkeensä todelliseen laatuun kertokoon se, että vain pieni osa PS:n kannattajista voisi kuvitella omaa johtajaansa Timo Soinia pääministerinä.
PS tulee olemaan väliaikainen vaihe, joka saa olla vaikka nykyistä huonompi, kunhan kosto vanhaa valtaa kohtaan toteutuu. Silti väärän toivon herättäminen voi olla kohtalokasta, sillä kusetetun silmä on, sattuneista syistä, jatkossa yliherkkä juuri virtsalle. Hallitusvastuussa persujen tuleekin palauttaa palvelut syrjäkylille aika pian sekä laskea työttömyyttä ja vähän äkkiä.
Sillä tulevaisuuden on parempi olla hyvä tai sitten siitä tulee todella huono.
perjantai 25. helmikuuta 2011
torstai 17. helmikuuta 2011
Ady Gilin uppoaminen
Seuraan tarkasti 11-vuotiaan poikani ilmeitä, hänen purressa hermostuneesti sormenpäitään. Katsomme Valassotaa, eläinaktivisteista kertovaa ohjelmaa, jotka toiminnallaan yrittävät estää japanilaisten valaanpyynnin. Aktivistien pienemmästä pika-aluksesta on loppunut polttoaine ja se kelluu liki toimintakyvyttömänä. Japanilaisten harppuuna-alus Shonan Maru 2 ohittaa heidät läheltä ja poistuu horisonttia kohden. Silloin Ady Gilin miehistö menee kannelle, venyttelemään jalkojaan. Vähän ajan päästä yli kymmenen kertaa isompi harppuuna-alus ilmestyy uudelleen kuin tyhjästä. Noin 50 metrin päässä se tekee yhtäkkiä koukkauksen kohti ja murskaa lasikuituisen Ady Gilin teräksisen keulansa alle. Kuolonuhreilta vältytään vain satumaisella tuurilla. Ady Gil alkaa upota.
Kumpikaan meistä ei sano hetkeen sanaakaan. Itse olen osin tarkoituksella hiljaa, haluan nähdä poikani reaktion neitseellisenä. Seuraavassa kuvassa japanilainen ministeri syyttää tapahtuneesta aktivisteja, jolloin poikani suunpielet kiristyvät ja otsa menee kurttuun. Kyllä hän näki.
Hänen oikeudentajunsa on vahva ja sen muodostumisen seuraaminen äärimmäisen kiinnostavaa. Kamppailen tosin jatkuvasti itseni kanssa, kuinka paljon vaikutan sen kehittymisen suuntaan. En halua kouluttaa hänestä minkään ideologian soturia, vaan että hän valitsee suuntansa ja tiedostavuutensa asteen itse. Kirjastosta lainaamamme kirja ydinvoimastakin oli tieteellisen neutraali. Silti hän takertui heti ydinjätteeseen jonka hänen huolekseen jätämme. Tiedän hyvin, että saatan muutaman vuoden kuluttua joutua perustelemaan yhtä sun toista, kuten railakasta naudanlihansyöntiäni sekä talomme huoletonta lämmittämistä aineella joka kohta loppuu kesken. Sittenhän yritän tai muutun, hyvä kasvatus on kaksisuuntainen.
Hänen kysyessä kantaani eri asioihin, vastaan rehellisesti - siinä mielessä tietysti vaikutan häneenkin. Minun on väitetty aivopeseväni lapseni, millä kai tarkoitetaan että siirrän heille omia arvojani. Se on saanut minua tarkkailemaan itseäni ja miettimään koko mekanismia - ja hyvä niin. Mutta mitä voisin tehdä toisin? Valehdella oma kantani, kieltää lainaamasta joitain kirjoja tai pimittää tiettyjä luonto-ohjelmia? En pysty. Jos aivoja kerta pestään, suosin kirjopyykkiä. Ja jos värjää niin värjää.
Japanilaiset väittävät pyytävänsä valaita ainoastaan tutkimustarkoitukseen, mutta helikopterin kuva näyttää aluksen joka pystyy viipaloimaan ja pakkaamaan ruuaksi joka päivä kymmenen valasta, jotka pyydetään viiden harppuna-aluksen voimin. Valaiden vointia aiotaan siis tutkia niin perusteellisesti että viimeinenkin kuolee?
Poikani kuvaa japanilaisista uhanalaisten eläinten tappajina, täydentää heidän hölmöt tv-kilpailuohjelmansa. Joissa yksi kilpailija saattaa liukastua öljyttyyn puomiin ja lyödä kiveksensä, jolloin muut kaakattavat kuorossa ja heittävät tätä kananmunilla kunnes tippuu allaolevaan liejuun. Yritän selittää etteivät kaikki japanilaiset ole samanlaisia mutta pelkään ettei hän tule koskaan katsomaan heitä kunnioittaen. Sekin olisi korjattavissa, Japanin hallitus voisi ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lopettaa valaanpyynnin. Siis aikuisten oikeasti lopettaa.
Ja mikäli YK:n intressissä olisi olla vakuuttava, he määräisivät pyynnistä sellaiset sanktiot että se loppuisi. Minä en aio pojalleni selitellä ja myötäillä maailmanjärjestön munattomuutta tai rahajäykisteistä selkäranka. Kerron niinkuin asia mielestäni on, Japani maksaa 19,63 % YK:n rahoituksesta ja tekee mitä lystää.
Kumpikaan meistä ei ainakaan aio leikkiä ettemme näe mitään. Ja koska mikään ei muuten muutu, meille ei jää kuin ymmärrys ja kunnioitus vapaaehtoisia aktivisteja kohtaan. Mitä arvoihin tulee ne muodostuvatkin pääasiassa kokemalla, ei perimällä.
Hakemalla "Ady Gil crash" Youtubesta, jokainen voi muodostaa tapahtumasta oman mielipiteensä. Se on parempi niin.
Kumpikaan meistä ei sano hetkeen sanaakaan. Itse olen osin tarkoituksella hiljaa, haluan nähdä poikani reaktion neitseellisenä. Seuraavassa kuvassa japanilainen ministeri syyttää tapahtuneesta aktivisteja, jolloin poikani suunpielet kiristyvät ja otsa menee kurttuun. Kyllä hän näki.
Hänen oikeudentajunsa on vahva ja sen muodostumisen seuraaminen äärimmäisen kiinnostavaa. Kamppailen tosin jatkuvasti itseni kanssa, kuinka paljon vaikutan sen kehittymisen suuntaan. En halua kouluttaa hänestä minkään ideologian soturia, vaan että hän valitsee suuntansa ja tiedostavuutensa asteen itse. Kirjastosta lainaamamme kirja ydinvoimastakin oli tieteellisen neutraali. Silti hän takertui heti ydinjätteeseen jonka hänen huolekseen jätämme. Tiedän hyvin, että saatan muutaman vuoden kuluttua joutua perustelemaan yhtä sun toista, kuten railakasta naudanlihansyöntiäni sekä talomme huoletonta lämmittämistä aineella joka kohta loppuu kesken. Sittenhän yritän tai muutun, hyvä kasvatus on kaksisuuntainen.
Hänen kysyessä kantaani eri asioihin, vastaan rehellisesti - siinä mielessä tietysti vaikutan häneenkin. Minun on väitetty aivopeseväni lapseni, millä kai tarkoitetaan että siirrän heille omia arvojani. Se on saanut minua tarkkailemaan itseäni ja miettimään koko mekanismia - ja hyvä niin. Mutta mitä voisin tehdä toisin? Valehdella oma kantani, kieltää lainaamasta joitain kirjoja tai pimittää tiettyjä luonto-ohjelmia? En pysty. Jos aivoja kerta pestään, suosin kirjopyykkiä. Ja jos värjää niin värjää.
Japanilaiset väittävät pyytävänsä valaita ainoastaan tutkimustarkoitukseen, mutta helikopterin kuva näyttää aluksen joka pystyy viipaloimaan ja pakkaamaan ruuaksi joka päivä kymmenen valasta, jotka pyydetään viiden harppuna-aluksen voimin. Valaiden vointia aiotaan siis tutkia niin perusteellisesti että viimeinenkin kuolee?
Poikani kuvaa japanilaisista uhanalaisten eläinten tappajina, täydentää heidän hölmöt tv-kilpailuohjelmansa. Joissa yksi kilpailija saattaa liukastua öljyttyyn puomiin ja lyödä kiveksensä, jolloin muut kaakattavat kuorossa ja heittävät tätä kananmunilla kunnes tippuu allaolevaan liejuun. Yritän selittää etteivät kaikki japanilaiset ole samanlaisia mutta pelkään ettei hän tule koskaan katsomaan heitä kunnioittaen. Sekin olisi korjattavissa, Japanin hallitus voisi ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lopettaa valaanpyynnin. Siis aikuisten oikeasti lopettaa.
Ja mikäli YK:n intressissä olisi olla vakuuttava, he määräisivät pyynnistä sellaiset sanktiot että se loppuisi. Minä en aio pojalleni selitellä ja myötäillä maailmanjärjestön munattomuutta tai rahajäykisteistä selkäranka. Kerron niinkuin asia mielestäni on, Japani maksaa 19,63 % YK:n rahoituksesta ja tekee mitä lystää.
Kumpikaan meistä ei ainakaan aio leikkiä ettemme näe mitään. Ja koska mikään ei muuten muutu, meille ei jää kuin ymmärrys ja kunnioitus vapaaehtoisia aktivisteja kohtaan. Mitä arvoihin tulee ne muodostuvatkin pääasiassa kokemalla, ei perimällä.
Hakemalla "Ady Gil crash" Youtubesta, jokainen voi muodostaa tapahtumasta oman mielipiteensä. Se on parempi niin.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Mistä uusi piikki lihaan?
Minua huolestuttaa. Suomessa on aina tarvittu joku ulkoinen uhka mitä vastaan ryhmittäytyä. Muuten ei oikein osata olla, vaan ruvetaan ennenpitkää kyttäämään naapurin tekemisiä. Miettimään, mitä juonia se punookaan meidän henkiseksi tai taloudelliseksi kukistamiseksi. Kuvittelun kiihtyvä kierre, yhdistettynä veren korkeaan alkoholipitoisuuteen ja matalaan sokeriin, on johtanut lukuisiin verilöylyihin.
Kostopohjaa löytyy. Suomen kansan riistoa pursuavassa historiassa, meitä on pakotettu milloin mihinkin. Ja kuten tiedetään, ei kieltolakikaan mikään menestystarina ollut. Porukka joi avoimen uhmakkaasti vaikka vernissaa. Tämä väärinkohdelluilta talonpojilta peritty jukuripäisyys elää meissä vahvana tänäkin päivänä.
Mutta mistä tämä kansa aikoo ammentaa kollektiivisen harmistumisen aiheensa tästä eteenpäin? Mitä meille oikein tapahtuu, jos uutta kohdetta esimerkiksi pakkoruotsin tai EU-jäsenmaksujen jälkeen ei löydykään? Irtaantuminen unionista olisi sinänsä kyllä luontevaa, eihän yhteistyö ole koskaan ollut meidän juttumme. Siksihän meidät tunnetaankin "management by perkeleeestä"; suurin karjuu ja muut tottelevat. Ja Nokian raivoisa kehittyminen johtui yksinomaan siitä, ettei ruotsalaiselle LM Ericssonille kertakaikkiaan saanut hävitä. Tai olisi joutunut tekemään härmäläisen harakirin. Eli juomaan itsensä kiljusta tolkuttomaksi ja horjahtamaan sarkapalttoo pöllyten, ylösalaisten äestinpiikkien päälle.
Kalvava aavistus, toisten pomminvarmasta pahansuopuudesta ja ansaitsemattomasta tuurista, on vienyt meitä turvallisesti tasatyöntöä eteenpäin vuosisatoja. Tähän asti syy on aina löytynyt. Ensin kukistettiin yksilön integriteettiä sukupolvia vainonnut kylmä naurispuuro, sitten uhmattiin eläimeensekaantumiskieltoa. Omana elinaikanani, raivon on saanut tuta mm. sellaiset kohtuuttomuudet kuin auton turvavyö ja keskiolut. Niihin tosimies ei enää sekaantunutkaan.
Muualla maailmassa sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Meillä se tarvitaan Seppo Rädyn viemiseksi teatteriin. Kaiken uuden foobinen vastustaminen pidetäänkin jämerän miehen merkkinä, ettei pysty höynäyttämään mihinkään kotkotuksiin.
Ensisijaisena pontimena onkin mahdollisen nolostumisen välttäminen. Jolloin halutaan aina ensin varmistua siitä, miten lauman muut miehet asiaan suhtautuvat. Tästä syystä, ensireaktiona on aina epäluuloinen ja kovaääninen arvosteleminen. Johon muut miehet sitten - oma kanta varmistuneena - homogeenisesti mölisten yhtyvät.
Otamme toisistamme myös lakkaamatta mittaa, erilaisin ruumiillisin suorituksin. Esimerkiksi, jos kaksi miestä lähtee rinnakkain nousemaan kukkulaa ja toinen hengästyy, tämä korjaa uhkaavaa noloutta rytmittämällä hengityksensä väkisin liian hitaaksi, vaikka osa hapentarpeesta jääkin tyydyttämättä. Jolloin kengännauhat täytyy sitoa uudestaan mäen puolivälissä, tai värjäytyisi ruskainen kivikko vielä ylpeästä verestäkin. Joten seuraavan kerran kun näette tyhjäkatseisen miehen voitelevan ylämäessä polvillaan suksiaan, kyse ei suinkaan ole huonosta pidosta, vaan perisuomalaisesta tavasta säilyttää kasvonsa.
Yhtä perisuomalaista on, defensiivistä ja mölisevää uhmakautta seuraava vääjäämätön katkera alistuminen: pikkuhiljaa turvavyön käyttökin vakiintui ja harva vihaa enää silmittömästi digikameraa. Tämä johtuu siitä, että osa miehistä kokeilee joka tapauksessa uutuuksia salaa, ja aina joku "hinttari" narahtaa. Jolloin narauttaja, puolitukehduttavien räkänaurujen jälkeen, havahtuu hetkessä siihen, että on mahdollisesti jäänyt jostain paitsi, tai peräti huijattu... hänen pahat epäilyksensä olivat siis olleet oikeassa koko ajan!
Seuraus näkyy heti kaupassa, padotetun tarpeen aiheuttamana äkillisenä myyntipiikkinä. Ja sitten "tarpeettoman rakkineen" käyttö leviää kulovalkean tavoin. Lopulta, sosiaaliformaattimme luontevana päätöksenä, nauramme kivikautisen filmikameran käyttäjille.
Sellainen on kollektiivisuutemme.
Kostopohjaa löytyy. Suomen kansan riistoa pursuavassa historiassa, meitä on pakotettu milloin mihinkin. Ja kuten tiedetään, ei kieltolakikaan mikään menestystarina ollut. Porukka joi avoimen uhmakkaasti vaikka vernissaa. Tämä väärinkohdelluilta talonpojilta peritty jukuripäisyys elää meissä vahvana tänäkin päivänä.
Mutta mistä tämä kansa aikoo ammentaa kollektiivisen harmistumisen aiheensa tästä eteenpäin? Mitä meille oikein tapahtuu, jos uutta kohdetta esimerkiksi pakkoruotsin tai EU-jäsenmaksujen jälkeen ei löydykään? Irtaantuminen unionista olisi sinänsä kyllä luontevaa, eihän yhteistyö ole koskaan ollut meidän juttumme. Siksihän meidät tunnetaankin "management by perkeleeestä"; suurin karjuu ja muut tottelevat. Ja Nokian raivoisa kehittyminen johtui yksinomaan siitä, ettei ruotsalaiselle LM Ericssonille kertakaikkiaan saanut hävitä. Tai olisi joutunut tekemään härmäläisen harakirin. Eli juomaan itsensä kiljusta tolkuttomaksi ja horjahtamaan sarkapalttoo pöllyten, ylösalaisten äestinpiikkien päälle.
Kalvava aavistus, toisten pomminvarmasta pahansuopuudesta ja ansaitsemattomasta tuurista, on vienyt meitä turvallisesti tasatyöntöä eteenpäin vuosisatoja. Tähän asti syy on aina löytynyt. Ensin kukistettiin yksilön integriteettiä sukupolvia vainonnut kylmä naurispuuro, sitten uhmattiin eläimeensekaantumiskieltoa. Omana elinaikanani, raivon on saanut tuta mm. sellaiset kohtuuttomuudet kuin auton turvavyö ja keskiolut. Niihin tosimies ei enää sekaantunutkaan.
Muualla maailmassa sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Meillä se tarvitaan Seppo Rädyn viemiseksi teatteriin. Kaiken uuden foobinen vastustaminen pidetäänkin jämerän miehen merkkinä, ettei pysty höynäyttämään mihinkään kotkotuksiin.
Ensisijaisena pontimena onkin mahdollisen nolostumisen välttäminen. Jolloin halutaan aina ensin varmistua siitä, miten lauman muut miehet asiaan suhtautuvat. Tästä syystä, ensireaktiona on aina epäluuloinen ja kovaääninen arvosteleminen. Johon muut miehet sitten - oma kanta varmistuneena - homogeenisesti mölisten yhtyvät.
Otamme toisistamme myös lakkaamatta mittaa, erilaisin ruumiillisin suorituksin. Esimerkiksi, jos kaksi miestä lähtee rinnakkain nousemaan kukkulaa ja toinen hengästyy, tämä korjaa uhkaavaa noloutta rytmittämällä hengityksensä väkisin liian hitaaksi, vaikka osa hapentarpeesta jääkin tyydyttämättä. Jolloin kengännauhat täytyy sitoa uudestaan mäen puolivälissä, tai värjäytyisi ruskainen kivikko vielä ylpeästä verestäkin. Joten seuraavan kerran kun näette tyhjäkatseisen miehen voitelevan ylämäessä polvillaan suksiaan, kyse ei suinkaan ole huonosta pidosta, vaan perisuomalaisesta tavasta säilyttää kasvonsa.
Yhtä perisuomalaista on, defensiivistä ja mölisevää uhmakautta seuraava vääjäämätön katkera alistuminen: pikkuhiljaa turvavyön käyttökin vakiintui ja harva vihaa enää silmittömästi digikameraa. Tämä johtuu siitä, että osa miehistä kokeilee joka tapauksessa uutuuksia salaa, ja aina joku "hinttari" narahtaa. Jolloin narauttaja, puolitukehduttavien räkänaurujen jälkeen, havahtuu hetkessä siihen, että on mahdollisesti jäänyt jostain paitsi, tai peräti huijattu... hänen pahat epäilyksensä olivat siis olleet oikeassa koko ajan!
Seuraus näkyy heti kaupassa, padotetun tarpeen aiheuttamana äkillisenä myyntipiikkinä. Ja sitten "tarpeettoman rakkineen" käyttö leviää kulovalkean tavoin. Lopulta, sosiaaliformaattimme luontevana päätöksenä, nauramme kivikautisen filmikameran käyttäjille.
Sellainen on kollektiivisuutemme.
torstai 3. helmikuuta 2011
Kerberos 4.3 Home Edition
- Parasta meillä on se, että meillä on täällä kotona oma käytönvalvoja, sanoi vanhempi poikani mietteliäästi. Lukien samalla Aku Ankkaa, keksinmuruset suupielistä sinkoen.
Kyllä lämmitti. On sitä sentään selitetty ja sen eteen juostukin. Hylätty ruohonleikkuri ulvomaan pihalle, sillä aikaa kun isi kipaisee tietokoneelle syöttämään nettiselaimeen käytönvalvojan salasanansa. Sillä aikaa lapset katsovat aina toiseen suuntaan, mitä nyt nuorempi yrittää vähän salaa kurkkia. Vanhempaa poikaa ei kiinnosta, hän ei edes halua tietää mikä se on. Niin kauan kuin palvelu pelaa.
Ymmärsin että hän ei halua vielä ottaa täyttä vastuuta siitä, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. On paljon helpompaa kun välissä on automaattinen suodin, joka päättää asiasta hänen puolestaan. Hän luottaa siis siihen, että me tiedämme mitä teemme ja että toimimme hänen parhaakseen - vanhemmuudessa on siis palkintojakin?!
Kun toimii puskurina, on tottunut siihen että iskuja tulee, niin kodin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Kuten tiedetään, pahiksen rooliin jumiudutaan, niinkuin Åke Lindman suomifilmeissä. Joten niinä harvoina hetkinä kun näkee, että otettuja mustelmia myös arvostetaan, kannattaa pysäyttää ajan ja maistaa tunnetta piiiiiitkään...
Tiedän toki, että hänen ikätoverinsa pelaavat jo täysrealistista Call of Duty-sotapeliä ja häntä nuoremmatkin kahlaavat umpimähkään YouTubea - ihan sama. Kun hän kertoi asiasta, kysyin haluaisiko hän sitten pelata sotapelejä? Vastaus oli kielteinen mutta tiedän toki, että vailla rajoituksia hän olisi kuitenkin varmasti kokeillut.
Googleen hänellä ei ole vielä asiaa, ilman että jompikumpi vanhemmista on koneella mukana. Silloin kirjaudutaan koneelle aikuisen profiililla, niin ei tarvitse koko ajan syöttää jokaista poikkeusta hyväksyvää salasanaa. Katson mieluummin, että olen itse vieressä hänen hakiessa tietoa jostain vaikeasta termistä ja kone kysyy: "Tarkoititko: nekrofilia?". Oikealla näkyy sivuhaut ja vasemmalla kuva- ja videohaut. Kysymys kuuluu, olisiko hän yksinään koneella siirtynyt eteenpäin vai taaksepäin?
Enkä aio edes vaivata päätäni sillä, kuinka haitallista sotapelien pelaaminen on 11-vuotiaan psyykelle. Minulle riittää ettei se ole tarpeellista. Ja mitä tiedonhakuun tulee, niin onhan meillä Isipedia. Jonka tietoja ei ole tieteellisesti tarkistettu, joten ovat välillä sekä puutteellisia että keskeneräisiä. Toisinaan ne eivät mene tarkoituksella aivan aiheen ytimeen asti ja välillä niissä on suoranaisia valheita. Sellainen valta käytönvalvojalla on.
Toimessani nykypäivän Kerberoksena - palomuurin portinvartijana - minua ohjaa lapsiltani kautta rantain urkitut hajanaiset tietofragmentit, oma vajavainen psykologian tietotasoni sekä ihan puhdas intuitio - suomeksi sanottuna siis pelkkä mutu-tuntuma. Koska absoluuttista totuutta ei ole, emme ole vanhempina keksineet parempaakaan keinoa.
Hyvä usko olisi tietysti yksi vaihtoehto: ei jaksa koko ajan valvoa, kyllä ne handlaavat sen ja kysyvät sitten jos kysyttävää on. Mikä toimisi ehkä muuten, paitsi että lapsissa on sellainen mekanismi, että hekin haluavat suojella vanhempiaan järkytyksiltä - jätinhän minäkin kauheimmat asiat aikoinaan kertomatta.
Ja sosiaalinen tarkkailu se vasta huono vaihtoehto onkin; seurataan miten toiset toimivat näissä tilanteissa. Ensinnäkin lapset liiottelevat keskenään, mitä saavat kotona tehdä ja sitten omat lapset laittavat vielä vähän lisää. Vastapainona vanhemmat sitten esittävät, keskinäisissä vertailuissaan, tiukempia kuin todellisuudessa ovat. Ja kertomukset eivät yksinkertaisesti täsmää.
Oikean kokonaiskuvan rakentamiseksi, meille jää siis maaninen tietojen urkkiminen, petollinen rivien välistä lukeminen, sekä näistä johtuva vainoharhainen päättely ja ylisuojelun mahdollisuus. Olkoon sitten niin.
Kyllä lämmitti. On sitä sentään selitetty ja sen eteen juostukin. Hylätty ruohonleikkuri ulvomaan pihalle, sillä aikaa kun isi kipaisee tietokoneelle syöttämään nettiselaimeen käytönvalvojan salasanansa. Sillä aikaa lapset katsovat aina toiseen suuntaan, mitä nyt nuorempi yrittää vähän salaa kurkkia. Vanhempaa poikaa ei kiinnosta, hän ei edes halua tietää mikä se on. Niin kauan kuin palvelu pelaa.
Ymmärsin että hän ei halua vielä ottaa täyttä vastuuta siitä, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. On paljon helpompaa kun välissä on automaattinen suodin, joka päättää asiasta hänen puolestaan. Hän luottaa siis siihen, että me tiedämme mitä teemme ja että toimimme hänen parhaakseen - vanhemmuudessa on siis palkintojakin?!
Kun toimii puskurina, on tottunut siihen että iskuja tulee, niin kodin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Kuten tiedetään, pahiksen rooliin jumiudutaan, niinkuin Åke Lindman suomifilmeissä. Joten niinä harvoina hetkinä kun näkee, että otettuja mustelmia myös arvostetaan, kannattaa pysäyttää ajan ja maistaa tunnetta piiiiiitkään...
Tiedän toki, että hänen ikätoverinsa pelaavat jo täysrealistista Call of Duty-sotapeliä ja häntä nuoremmatkin kahlaavat umpimähkään YouTubea - ihan sama. Kun hän kertoi asiasta, kysyin haluaisiko hän sitten pelata sotapelejä? Vastaus oli kielteinen mutta tiedän toki, että vailla rajoituksia hän olisi kuitenkin varmasti kokeillut.
Googleen hänellä ei ole vielä asiaa, ilman että jompikumpi vanhemmista on koneella mukana. Silloin kirjaudutaan koneelle aikuisen profiililla, niin ei tarvitse koko ajan syöttää jokaista poikkeusta hyväksyvää salasanaa. Katson mieluummin, että olen itse vieressä hänen hakiessa tietoa jostain vaikeasta termistä ja kone kysyy: "Tarkoititko: nekrofilia?". Oikealla näkyy sivuhaut ja vasemmalla kuva- ja videohaut. Kysymys kuuluu, olisiko hän yksinään koneella siirtynyt eteenpäin vai taaksepäin?
Enkä aio edes vaivata päätäni sillä, kuinka haitallista sotapelien pelaaminen on 11-vuotiaan psyykelle. Minulle riittää ettei se ole tarpeellista. Ja mitä tiedonhakuun tulee, niin onhan meillä Isipedia. Jonka tietoja ei ole tieteellisesti tarkistettu, joten ovat välillä sekä puutteellisia että keskeneräisiä. Toisinaan ne eivät mene tarkoituksella aivan aiheen ytimeen asti ja välillä niissä on suoranaisia valheita. Sellainen valta käytönvalvojalla on.
Toimessani nykypäivän Kerberoksena - palomuurin portinvartijana - minua ohjaa lapsiltani kautta rantain urkitut hajanaiset tietofragmentit, oma vajavainen psykologian tietotasoni sekä ihan puhdas intuitio - suomeksi sanottuna siis pelkkä mutu-tuntuma. Koska absoluuttista totuutta ei ole, emme ole vanhempina keksineet parempaakaan keinoa.
Hyvä usko olisi tietysti yksi vaihtoehto: ei jaksa koko ajan valvoa, kyllä ne handlaavat sen ja kysyvät sitten jos kysyttävää on. Mikä toimisi ehkä muuten, paitsi että lapsissa on sellainen mekanismi, että hekin haluavat suojella vanhempiaan järkytyksiltä - jätinhän minäkin kauheimmat asiat aikoinaan kertomatta.
Ja sosiaalinen tarkkailu se vasta huono vaihtoehto onkin; seurataan miten toiset toimivat näissä tilanteissa. Ensinnäkin lapset liiottelevat keskenään, mitä saavat kotona tehdä ja sitten omat lapset laittavat vielä vähän lisää. Vastapainona vanhemmat sitten esittävät, keskinäisissä vertailuissaan, tiukempia kuin todellisuudessa ovat. Ja kertomukset eivät yksinkertaisesti täsmää.
Oikean kokonaiskuvan rakentamiseksi, meille jää siis maaninen tietojen urkkiminen, petollinen rivien välistä lukeminen, sekä näistä johtuva vainoharhainen päättely ja ylisuojelun mahdollisuus. Olkoon sitten niin.
Remontin hinta
Lehtien mukaan julkkisparin Aitolehti-Eerikäisen pari vuotta kestänyt avioliitto on päättymässä. Ongelmat alkoivat Eerikäisen mukaan vuodenvaihteessa ja 15.1 asia oli hänelle selvä. Kuka sanoo vielä, että nykyään erotaan liian harkitsemattomasti?
Näkemäni mukaan, päätöksen tehtyään, asian ääneen pukeminen voi helpostikin kestää kaksi viikkoa, mutta itse ongelmat alkoivat kyllä paljon aiemmin. Noin vuosi sitten kirjoitinkin ympärilläni uhkaavasti huojuvista tuttaviemme taloista. Ne kaatuivat kaikki.
Toisissa ongelmat näkyivät selvästi vuosikausia, toisissa keskusteltiin hillitysti katkeraan loppuun saakka - eivät olleet riitelijätyyppejä. Liittoja on monenlaisia, mutta näissä kaikissa tapauksissa oli yksi yhteinen nimittäjä: remontti oli juuri valmistunut ja pinnat hohtivat uutuuttaan.
Olisi lapsellista ajatella, että liitot olisivat yhä pystyssä ilman näitä remontteja, mutta kyllä sellainen suhdetta koettelee. Niissä punnitaan pariskunnan dynamiikka ja yhteistyökyky, siksi esimerkiksi meillä remontteja on viisaasti vältelty. Monesti voisikin olla halvempaa maksaa timpurille, ja lähteä itse kahden viikon lemmenristeilylle Karibialle, kuin halkoa koko talo keskeltä.
Jotkut käyttävät taas remonttejaan hautaamaan kaikki yhteisen rakkauden valuviat, kohtuuttomuudet, loukkaukset ja vääryydet. Vuosikausiksi purkupurujen, siirtolavojen ja lopulta uuden parketin alle. Mutta kuten tiedetään, huonosti alustetulla on tapana myöhemmin kupruilla. Silloin vanhat virheet korjataan sorkkaraudalla.
Keskustellessamme eroista, kahdeksanvuotias poikani antoi viiltävän tarkan analyysinsa siitä, kuinka naista kohdellaan.
- Sitä pussataan, halataan ja annetaan välillä kukkia.
Kyllä tuolla olisi aika monta liittoa pelastettu. Remonttimiehen aikajännekäsitys eroaa nimittäin oleellisesti kahdeksanvuotiaan vastaavasta. Remontin ajaksi, neuvon voisi vaikka kirjoittaa leveällä tussilla eteisen kipsilevyyn. Näkisi aina kun hoipertelee tajuttomuuden rajamailla ohi; kun projekti on päällä ja vuoden kuluttua taas aikaa. Sillä aivan liian moni on kylläkin palannut romantiikka-pisteeseen, sen vuoden kuluttua, mutta toinen ei ollut enää siellä. Toiset eivät kohtaa enää koskaan.
Useimpien perhe-elämä alkaa, kun siittiö kohtaa munasolun. Ja vain vähän myöhemmin solu jakaantuu kahdeksi soluksi; prosessi on alkanut ja vuosia myöhemmin koko perhe muodostaa taas, monen elämälle, yhden kokonaisen solun: kodin. Mutta joidenkin solujen elinkaaret voivat olla tavattoman kuluttavia. Ennenaikaisesti kuolemassa olevaa solua riivaakin usein kaikkien vaivojen kirjo. Puupäisyydestä, lapsettomuushoidoista ja sairauksista aina uskottomuuteen, alkoholismiin ja väkivaltaan asti. Geeniperimän osuus ei ole ihan vähäinen ja hylkimisreaktioita hallitaan vain harvoin tahdonvoimalla.
Vasta viime aikoina - työstettyäni katkeruuttani tuttavieni vaikeuksista - olen alkanut nähdä tällaisen solun elinkaaren loppua jälleen uuden syntynä. Jolloin kuoleman kynnyksellä solu jälleen jakaantuu. Ja vähän ajan kuluttua on muodostunut kaksi uutta solua, joissa on jälleen otollisemmat olosuhteet hyvälle kodille. Elämä jatkuu.
Onneksi olkoon, heille jotka löysivät pirullisen älypelin ratkaisun ensimmäisellä yrittämällä. Osanottoni heille, jotka kokosivat vuosikausia, vain huomatakseen ettei laatikossa koskaan ollut ollutkaan kaikki palaset. Ja voimia sekä onnea, heille jotka kykenemättömän ihmisen voimattoman itkun jälkeen, päättävät vielä kerran laittaa uuden madon koukkuun.
Näkemäni mukaan, päätöksen tehtyään, asian ääneen pukeminen voi helpostikin kestää kaksi viikkoa, mutta itse ongelmat alkoivat kyllä paljon aiemmin. Noin vuosi sitten kirjoitinkin ympärilläni uhkaavasti huojuvista tuttaviemme taloista. Ne kaatuivat kaikki.
Toisissa ongelmat näkyivät selvästi vuosikausia, toisissa keskusteltiin hillitysti katkeraan loppuun saakka - eivät olleet riitelijätyyppejä. Liittoja on monenlaisia, mutta näissä kaikissa tapauksissa oli yksi yhteinen nimittäjä: remontti oli juuri valmistunut ja pinnat hohtivat uutuuttaan.
Olisi lapsellista ajatella, että liitot olisivat yhä pystyssä ilman näitä remontteja, mutta kyllä sellainen suhdetta koettelee. Niissä punnitaan pariskunnan dynamiikka ja yhteistyökyky, siksi esimerkiksi meillä remontteja on viisaasti vältelty. Monesti voisikin olla halvempaa maksaa timpurille, ja lähteä itse kahden viikon lemmenristeilylle Karibialle, kuin halkoa koko talo keskeltä.
Jotkut käyttävät taas remonttejaan hautaamaan kaikki yhteisen rakkauden valuviat, kohtuuttomuudet, loukkaukset ja vääryydet. Vuosikausiksi purkupurujen, siirtolavojen ja lopulta uuden parketin alle. Mutta kuten tiedetään, huonosti alustetulla on tapana myöhemmin kupruilla. Silloin vanhat virheet korjataan sorkkaraudalla.
Keskustellessamme eroista, kahdeksanvuotias poikani antoi viiltävän tarkan analyysinsa siitä, kuinka naista kohdellaan.
- Sitä pussataan, halataan ja annetaan välillä kukkia.
Kyllä tuolla olisi aika monta liittoa pelastettu. Remonttimiehen aikajännekäsitys eroaa nimittäin oleellisesti kahdeksanvuotiaan vastaavasta. Remontin ajaksi, neuvon voisi vaikka kirjoittaa leveällä tussilla eteisen kipsilevyyn. Näkisi aina kun hoipertelee tajuttomuuden rajamailla ohi; kun projekti on päällä ja vuoden kuluttua taas aikaa. Sillä aivan liian moni on kylläkin palannut romantiikka-pisteeseen, sen vuoden kuluttua, mutta toinen ei ollut enää siellä. Toiset eivät kohtaa enää koskaan.
Useimpien perhe-elämä alkaa, kun siittiö kohtaa munasolun. Ja vain vähän myöhemmin solu jakaantuu kahdeksi soluksi; prosessi on alkanut ja vuosia myöhemmin koko perhe muodostaa taas, monen elämälle, yhden kokonaisen solun: kodin. Mutta joidenkin solujen elinkaaret voivat olla tavattoman kuluttavia. Ennenaikaisesti kuolemassa olevaa solua riivaakin usein kaikkien vaivojen kirjo. Puupäisyydestä, lapsettomuushoidoista ja sairauksista aina uskottomuuteen, alkoholismiin ja väkivaltaan asti. Geeniperimän osuus ei ole ihan vähäinen ja hylkimisreaktioita hallitaan vain harvoin tahdonvoimalla.
Vasta viime aikoina - työstettyäni katkeruuttani tuttavieni vaikeuksista - olen alkanut nähdä tällaisen solun elinkaaren loppua jälleen uuden syntynä. Jolloin kuoleman kynnyksellä solu jälleen jakaantuu. Ja vähän ajan kuluttua on muodostunut kaksi uutta solua, joissa on jälleen otollisemmat olosuhteet hyvälle kodille. Elämä jatkuu.
Onneksi olkoon, heille jotka löysivät pirullisen älypelin ratkaisun ensimmäisellä yrittämällä. Osanottoni heille, jotka kokosivat vuosikausia, vain huomatakseen ettei laatikossa koskaan ollut ollutkaan kaikki palaset. Ja voimia sekä onnea, heille jotka kykenemättömän ihmisen voimattoman itkun jälkeen, päättävät vielä kerran laittaa uuden madon koukkuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)