Yritän kuumeisesti löytää todisteita siitä että puolueseminaareita on oikeasti järjestetty. Google-haku "puolueseminaari" löytää kolme osumaa. Vain kolme osumaa! Sanalla "liipotin" osumia tulee 12.100 kappaletta. Kyseessä on siis pieni osa vanhassa kellokoneistossa jonka nimitystä vain harva tietää. Kaksitoistatuhattasata vastaan kolme! Joko ne seminaarit olivat huippusalaisia tai sitten merkityksettömiä.
Haluaisin tietää mistä niissä luennoidaan. Lukemani mukaan pääsylippu maksaa tuhannen euron tietämillä, mistäköhän niitä saa ostaa? Netistä en ostokanavaa löydä, ei Lippupalvelustakaan. Ebay:sta löytyy Hummer-autoja alehintaan... jonkun tukkaa on myytävänä... usb-leivänpaahdin... muttei puolueseminaarilippuja. Sitten nappaa, kokonaista kaksi google-osumaa! "NKP:n ja Kommunistien Liiton puolueseminaari”, liput 700 euroa - ei paha. Puhujana on Sergei Skvortsov, aiheena eurokommunismi ja NKP:n ajautuminen revisionismiin! Jess! Ääääh... seminaari meni jo. Kuvatodistekin löytyy, siinä Sergei ja Kalevi Wahrman paiskaavat kättä, molempien kasvot kameraan päin - kuten lehtikuvissa pitää. Kuvassa näkyy myös kaksi muuta henkilöä, jonkun eurokommunistiset kädet, sekä Marxin kuva seinällä. Tila näyttää pieneltä. Pullaa on syöty, veikkaan kuivaa viipalepullaa koska kahvitkin on juotu kertakäyttömukeista. 700 euron kahvit kertakäyttömukeista, mitä häh!?
Mietin miltä tuntuisi puhua puolueseminaarissa. Kuvittelen itseni puhujanpönttöön:
- Hyvä nainen ja herra... on ilo nähdä teidät tänä iltana näinkin runsaslukuisena... öööh... vanhan NKP:n johto joka tavallaan johti taistelua kommunistisen liikkeen puhtauden puolesta, siirtyi itse avoimesti revisionistiselle kannalle...
Perhana! Destian herralla taisi eturauhanen painaa rakkoa, kun jo tässä vaiheessa poistuu aulaan. No, Patrian rouvahan istuu kuitenkin vielä paikallaan... mutta miksi hänen niskansa on noin pahasti? Pää retkottaa rinnuksilla.. no nyt hampaatkin tippui syliin! Kuoliko se?
- ... KÖHÖMM! KÄVI NIIN ETTÄ MARXILAIS-LENINISTISET VOIMAT...
Huhhuh, se nytkähti, mutta mihin Destian herra jäi? Lakkikin on kadonnut. Haloo, pullankankea on vielä! Hei toveri! PULLAAA...
Naurattaa aivan vietävästi, mutta jätän huvittelut sikseen ja jatkan etsimistä netistä. Täytyyhän jotain merkintöjä olla. Löydän uutisen ” Kokoomus ja Yhtenäinen Venäjä päättivät järjestää lokakuussa puolueseminaarin laivaliikenneongelmista”. Ehkä siellä oli se sama Sergei puhumassa? Jospa hän on tehnyt tästä ammatin, puolueseminaaripuhuja Venäjältä? Käy vetämässä aina maksusta sen saman puheen, seminaareissa joihin on myyty satoja lippuja tuhannen euron kappalehintaan, mutta joissa kukaan ei käy. Siistiä, vähän niinkuin myisi ihmisille ilmaa! Voisikohan sinne viedä pelkän pahvikuvan ja laittaa nauhan pyörimään?
Ei varmaankaan, luulisi ainakin valtionyhtiöissä olevan niin korkea moraali että jos maksettu on, niin paikalle mennään kakkua istumaan vaikkei kiinnostaisikaan. Taitaa nakki napsahtaa jollekin pääkonttorin innokkaalle suviuunolle. Mp3-soittimeen kannattaa vaan hankkia sellainen veividynamo, jolla laitteen pystyy lataamaan siellä penkkirivistössä istuen. Tai kannettavan dvd-soittimen jossa on silmälappunäyttö. Siihen sitten vaan imuroi Seinfeldin vuosikerrat 89-94. Helpottaa kärsimystä.
Tie nousee pystyyn, todisteita siitä että Kokoomuksen seminaari olisi koskaan järjestetty ei löydy. Ei yhtään pöytäkirjaa, tiivistelmää tai kommenttia. Siis, aikana jolloin blogataan omasta hiivatulehduksestakin! Ja mäyräkoiraliiton kevätliittokokouksen pöytäkirjasta voin netistä vapaasti lukea pienoismäyräkoirien käyttötaipumuskokeen sääntöesityksestä. Ehkei niitä seminaareja koskaan järjestettykään? Ehkä koko ilmiö on X-file? Täyttä varmuutta niiden olemassaolosta ei ehkä koskaan saada - ehkä totuus on siellä ulkona?
tiistai 18. elokuuta 2009
maanantai 10. elokuuta 2009
Onnizombiet
Madonna on ymmällään Jätkäsaaressa. Laulun lopussa Madonna kysyy, osaako vain yksi ihminen hänen laulunsa sanat, onko tässä kaikki mihin pystytte Suomi? Joku huutaa, jeeees! 85.000 ihmistä tarkkailee tilannetta.
Tiedän mitä Madonna tarkoittaa, olen ollut Helsingissä katsomassa Bruce Springsteeniä. Ja toivoin että olisin mennyt Ruotsiin katsomaan. Stadionille oli pakkautunut parikymmentätuhatta ihmistä. Harva näytti olevan hirveän tohkeissaan Brucen musiikista. Lippuja oli myyty tukuttain yrityksille, jotka antoivat niitä lahjaksi asiakkailleen. Asiakkaista osa oli ehkä vielä antanut ne eteenpäin jollekin Brucesta kuulleelle sukulaiselle. Meno oli sen mukaista, tai lähinnä sen puute - siellä ne firmajampat vaihtoivat kentällä käyntikorttejaan ja pällistelivät "meininkiä". Musiikki häiritsi selvästi keskustelua. Göteborgissa Brucen keikalla halkesi stadionin perustukset, ihmisten rytmikkäästä hyppimisestä.
Kun Suomeen järjestetään "megatapahtuma", niin yllättävän suuri osa menee nimenomaan sitä megaa katsomaan. Halutaan olla osa spektaakkelia. Artisti tuntuu joskus toisarvoiselta, mutta satatuhatta kärpästähän ei voi olla väärässä. Kun tähän yhdistetään se tosiasia, että suomalaisen on hirveän vaikea positiivisesti riehaantua, niin valjultahan se näyttää. Siksi voisi ajatella että on hyvä jos siellä saa kaljaa, auttamassa irrottelussa. Mutta kun alkoholi on epävakaa tunneboosteri, joka yleensä voimistaa senhetkistä tunnetilaa, muttei pysty muuntamaan viiden polven fennovitutusta huumaavaksi onneksi.
Seuraavaksi Madonna kysyi mistä suomalaisten maine villeinä ja hulluina on peräisin? Tietäisi vaan. Ilmeisesti hän kysyi, koska firmajampat ja hetkelliskreisit mammat farkkuhameissa ja pissiskalsareissa vaikuttivat Jätkäsaaressa puudutetuilta. Mikä tietysti voi johtua siitä että alkoholillisen riemunkaaren profiili on kovin terävä. Nousu on nopea, riemu lyhyt ja sitä seuraava melankolia syvä. Ja tuloskunnon ajoittaminen vielä oikean biisin kohdalle on liki mahdotonta, jopa vaikka saisi biisilistan etukäteen. Reisille menee valtaosa känneistä.
Mukaansa tempautuvaa miestä pidetään meillä vähän yksinkertaisena ja naista kevytkenkäisenä. Suomalaisesta zombiekasvatuksesta johtuen spontaani bilettäminen näyttää vaivalloiselta. Silloin käy artistia sääliksi, esityksen laadusta se ei aina ole kiinni. Kyseessä ei ole vika, vaan ominaisuus, eikä sillä ole tarkoitus loukata artistia. Tällaisia me olemme - historiamme koulimia juhlapölkkyjä. Gotlertankoja. Aivan kammottava yleistys, mutta asian voi todeta massatapahtumassa itse kukin. Ja itselleen nauraminen on vapauttava kokemus.
Vaikka se ei näy päällepäin, korvien välissä kyllä kipinöi. Suomalainenkin kokee pakahduttavaa onnellisuutta - laiturin nokassa, tunturin laella, hyvien ystävien kesken ja varmasti Jätkäsaaressakin. Sitä on vain vaikea nähdä. Koska kulttuurimme on kouluttanut meitä piilottamaan tunteemme julkisella paikalla. Kerran näin pariskunnan tulisesti riitelevän kassajonossa, omasta mielestään varmasti huomaamattomasti. Sen näki siitä että naisen huulet olivat liikkumattomina jäntevinä viiruina, välistä kuului sihinää, ja silmät sinkoilivat kuin flipperikuulat. Mies hyperventiloi nenän kautta, nyrkit taskuissa - ei siinä sanoja tarvittu.
Se, että sitten humaltuneena tunteemme pursuavat kuin henki pullosta, kertoo siitä että meidät on tähän muottiin jonkinasteisella väkivallalla sullottu. Ja että oikeasti haluaisimme iloita julkisellakin paikalla, itkeä muidenkin nähden ja näyttää onneamme silloin kun sitä tunnemme. Emme jaksaisi jatkuvasti kontrolloida itseämme muiden silmissä. No, ei lopettamiseen kuole, päinvastoin, siitä saa elinvoimaa.
"Kell´onni on, se onnen kätkeköön"-sananlaskun käyttö voitaisiin maassamme huoletta kieltää yleishaitallisena - aina joku ottaa sen todesta. Muunkielisenä sitä tuskin esiintyykään.
Tiedän mitä Madonna tarkoittaa, olen ollut Helsingissä katsomassa Bruce Springsteeniä. Ja toivoin että olisin mennyt Ruotsiin katsomaan. Stadionille oli pakkautunut parikymmentätuhatta ihmistä. Harva näytti olevan hirveän tohkeissaan Brucen musiikista. Lippuja oli myyty tukuttain yrityksille, jotka antoivat niitä lahjaksi asiakkailleen. Asiakkaista osa oli ehkä vielä antanut ne eteenpäin jollekin Brucesta kuulleelle sukulaiselle. Meno oli sen mukaista, tai lähinnä sen puute - siellä ne firmajampat vaihtoivat kentällä käyntikorttejaan ja pällistelivät "meininkiä". Musiikki häiritsi selvästi keskustelua. Göteborgissa Brucen keikalla halkesi stadionin perustukset, ihmisten rytmikkäästä hyppimisestä.
Kun Suomeen järjestetään "megatapahtuma", niin yllättävän suuri osa menee nimenomaan sitä megaa katsomaan. Halutaan olla osa spektaakkelia. Artisti tuntuu joskus toisarvoiselta, mutta satatuhatta kärpästähän ei voi olla väärässä. Kun tähän yhdistetään se tosiasia, että suomalaisen on hirveän vaikea positiivisesti riehaantua, niin valjultahan se näyttää. Siksi voisi ajatella että on hyvä jos siellä saa kaljaa, auttamassa irrottelussa. Mutta kun alkoholi on epävakaa tunneboosteri, joka yleensä voimistaa senhetkistä tunnetilaa, muttei pysty muuntamaan viiden polven fennovitutusta huumaavaksi onneksi.
Seuraavaksi Madonna kysyi mistä suomalaisten maine villeinä ja hulluina on peräisin? Tietäisi vaan. Ilmeisesti hän kysyi, koska firmajampat ja hetkelliskreisit mammat farkkuhameissa ja pissiskalsareissa vaikuttivat Jätkäsaaressa puudutetuilta. Mikä tietysti voi johtua siitä että alkoholillisen riemunkaaren profiili on kovin terävä. Nousu on nopea, riemu lyhyt ja sitä seuraava melankolia syvä. Ja tuloskunnon ajoittaminen vielä oikean biisin kohdalle on liki mahdotonta, jopa vaikka saisi biisilistan etukäteen. Reisille menee valtaosa känneistä.
Mukaansa tempautuvaa miestä pidetään meillä vähän yksinkertaisena ja naista kevytkenkäisenä. Suomalaisesta zombiekasvatuksesta johtuen spontaani bilettäminen näyttää vaivalloiselta. Silloin käy artistia sääliksi, esityksen laadusta se ei aina ole kiinni. Kyseessä ei ole vika, vaan ominaisuus, eikä sillä ole tarkoitus loukata artistia. Tällaisia me olemme - historiamme koulimia juhlapölkkyjä. Gotlertankoja. Aivan kammottava yleistys, mutta asian voi todeta massatapahtumassa itse kukin. Ja itselleen nauraminen on vapauttava kokemus.
Vaikka se ei näy päällepäin, korvien välissä kyllä kipinöi. Suomalainenkin kokee pakahduttavaa onnellisuutta - laiturin nokassa, tunturin laella, hyvien ystävien kesken ja varmasti Jätkäsaaressakin. Sitä on vain vaikea nähdä. Koska kulttuurimme on kouluttanut meitä piilottamaan tunteemme julkisella paikalla. Kerran näin pariskunnan tulisesti riitelevän kassajonossa, omasta mielestään varmasti huomaamattomasti. Sen näki siitä että naisen huulet olivat liikkumattomina jäntevinä viiruina, välistä kuului sihinää, ja silmät sinkoilivat kuin flipperikuulat. Mies hyperventiloi nenän kautta, nyrkit taskuissa - ei siinä sanoja tarvittu.
Se, että sitten humaltuneena tunteemme pursuavat kuin henki pullosta, kertoo siitä että meidät on tähän muottiin jonkinasteisella väkivallalla sullottu. Ja että oikeasti haluaisimme iloita julkisellakin paikalla, itkeä muidenkin nähden ja näyttää onneamme silloin kun sitä tunnemme. Emme jaksaisi jatkuvasti kontrolloida itseämme muiden silmissä. No, ei lopettamiseen kuole, päinvastoin, siitä saa elinvoimaa.
"Kell´onni on, se onnen kätkeköön"-sananlaskun käyttö voitaisiin maassamme huoletta kieltää yleishaitallisena - aina joku ottaa sen todesta. Muunkielisenä sitä tuskin esiintyykään.
Lihamyllyn matka
Jaana Kapari-Jatta esitteli lehdessä lihamyllyä joka viedään avustuksena Gambiaan. Sillä tulee kuulemma joku siellä elättämään itsensä ja perheensä, jauhamalla pienellä käsimyllyllä lihaa koko kylälle. Ajatus on lohduttava – ajatella että joku pystyy niin pienellä palvelulla elättämään kokonaisen perheen! Minun ihan kohtuullinen tuntipalkkani kun ei tahdo riittää mihinkään. Kun kenkäni menee rikki, minun kannattaa mieluummin ostaa uudet kengät kuin korjauttaa se suutarilla. Tulee halvemmaksi.
Uudet kenkäni tulevat kenties Bangladeshista, missä työn hinta on paljon alhaisempi kuin Suomessa. Mitä Suomessa enää sitten kannattaa valmistaa? Vainko ne tuotteet, joiden kuljettaminen maapallon toiselta puolelta tulee liian kalliiksi? Mitä tapahtuu jos kutakuinkin kaikki teollinen tuotanto siirtyy maastamme pois - millä me silloin elämme? Joudutaanko hakemaan se lihamylly takaisin?
Perussuomalaisesti ajateltuna on väärin että tänne tulee kaiken maailman ulkomaalaiset ja poimii meidän marjat ja sienet, mitättömällä tuntipalkalla. Perussuomalaisesti ajateltuna he riistävät meiltä työpaikkamme, koska suostuvat työhön liian halvalla. Mutta mikseivät persut sitten suoraan osoita mistä ilmiö johtuu? Suomalaisen työn liian korkeasta hinnasta. Ja mikseivät he ehdota toimia jotka laskisivat sitä tasolle joka olisi kansainvälisesti kilpailukykyinen? No, koska sillä ei vaalivoittoja oteta – vaikka ehkä pitäisi.
Globaalisesti halvimman työvoiman suosiminen on tietenkin riistokapitalismia, koska siitä syntyvät voitot valuvat kuitenkin viime kädessä jonkun suursijoittajan taskuun. Mutta on siinä oikeudenmukaisuuttakin. Työ siirtyy sinne missä ihmiset ovat köyhimpiä.
Elintasovinouma korjaa jatkuvasti itseään. Vaikkei yksikään suomalainen työnantaja perustaisi yhtään tehdasta kaukomaille. Onhan toiminnan lopettaminen kannattamattomana tai konkurssikin vaihtoehto. Teolliset työpaikat valuvat halvan työvoiman maihin vääjäämättä. Kehitysmaissa ei ole varaa ostaa koneita, jolloin käytetään työvoimaa. Meillä yhä harvempaan toimeen kannattaa palkata ihmistä, on halvempaa käyttää koneita. Joita sitten valmistetaan halvan työvoiman maissa. Kuulostammeko ehkä yhtälön voittajilta?
Ennen ihminen pystyi meilläkin elättämään koko perheensä esimerkiksi kengittämällä kylän hevoset - vaikka tuntipalkka oli vaatimaton. Nyt palkka on suuri muttei riitä mihinkään. Siinä on jotain perusteellisesti väärin.
Teollisten työpaikkojen menetysten myötä edessämme saattaa hyvinkin olla muutama vuosikymmen stagnaatiota - tai deflaatiota. Jonka jälkeen minunkin kannattaa mennä taas suutarille. Ja silloin naapurikin rakentaa talonsa itse, eikä virolainen työvoima. Itseasiassa virolaiset hakevat täältä silloin lähinnä halpaa viinaa ja edullista lomamajoitusta. He pitävät Suomea nostalgisena maana, jossa asiat ovat kuin Eestissä oli ennen vanhaan. Joka talossa on oma lehmä, peltotyöt tehdään hevosella tai yhteisellä vanhalla traktorilla. Jonka eestiläiset lahjoittivat.
Ne ”vanhat hyvät ajat” palaavat jälleen. Talkoovoimin pystytetään seurantalo ja kyläkoulu, yhdessä palkataan siihen opettaja joka asuu luontaisetuna ilmaiseksi koulun vintillä. Kuten kerrostalojen talonmiehetkin. Yhteishenki on kovaa valuuttaa, maatamme jälleenrakennetaan. Ihmiset muistelevat vanhoista valokuvista aikaa jolloin joka taloudessa oli oma auto. Syntyy liukuhihnalla osuuskuntia, esimerkiksi omavaraista sähköä tuottamaan. Kun toiminta saadaan, muutaman kyläpampun voimin hyvin kannattavaksi, se myydään isolla rahalla albaanialaiselle sähkökonsernille. Aikoinaan itsetuhon kokenut ammattiyhdistysliike herätetään kuolleista peräämään työläisten oikeuksia. Kaikkien palkat nousevat, ja sitä myöten myös verotulot. Saaduilla verovaroilla pystytään luomaan hyvinvointivaltio.
Jossa harva loppujen lopuksi voi hyvin, ja millään ei saa mitään. Uskonkin sen gambialaisen lihamyllärin olevan voittaja.
Uudet kenkäni tulevat kenties Bangladeshista, missä työn hinta on paljon alhaisempi kuin Suomessa. Mitä Suomessa enää sitten kannattaa valmistaa? Vainko ne tuotteet, joiden kuljettaminen maapallon toiselta puolelta tulee liian kalliiksi? Mitä tapahtuu jos kutakuinkin kaikki teollinen tuotanto siirtyy maastamme pois - millä me silloin elämme? Joudutaanko hakemaan se lihamylly takaisin?
Perussuomalaisesti ajateltuna on väärin että tänne tulee kaiken maailman ulkomaalaiset ja poimii meidän marjat ja sienet, mitättömällä tuntipalkalla. Perussuomalaisesti ajateltuna he riistävät meiltä työpaikkamme, koska suostuvat työhön liian halvalla. Mutta mikseivät persut sitten suoraan osoita mistä ilmiö johtuu? Suomalaisen työn liian korkeasta hinnasta. Ja mikseivät he ehdota toimia jotka laskisivat sitä tasolle joka olisi kansainvälisesti kilpailukykyinen? No, koska sillä ei vaalivoittoja oteta – vaikka ehkä pitäisi.
Globaalisesti halvimman työvoiman suosiminen on tietenkin riistokapitalismia, koska siitä syntyvät voitot valuvat kuitenkin viime kädessä jonkun suursijoittajan taskuun. Mutta on siinä oikeudenmukaisuuttakin. Työ siirtyy sinne missä ihmiset ovat köyhimpiä.
Elintasovinouma korjaa jatkuvasti itseään. Vaikkei yksikään suomalainen työnantaja perustaisi yhtään tehdasta kaukomaille. Onhan toiminnan lopettaminen kannattamattomana tai konkurssikin vaihtoehto. Teolliset työpaikat valuvat halvan työvoiman maihin vääjäämättä. Kehitysmaissa ei ole varaa ostaa koneita, jolloin käytetään työvoimaa. Meillä yhä harvempaan toimeen kannattaa palkata ihmistä, on halvempaa käyttää koneita. Joita sitten valmistetaan halvan työvoiman maissa. Kuulostammeko ehkä yhtälön voittajilta?
Ennen ihminen pystyi meilläkin elättämään koko perheensä esimerkiksi kengittämällä kylän hevoset - vaikka tuntipalkka oli vaatimaton. Nyt palkka on suuri muttei riitä mihinkään. Siinä on jotain perusteellisesti väärin.
Teollisten työpaikkojen menetysten myötä edessämme saattaa hyvinkin olla muutama vuosikymmen stagnaatiota - tai deflaatiota. Jonka jälkeen minunkin kannattaa mennä taas suutarille. Ja silloin naapurikin rakentaa talonsa itse, eikä virolainen työvoima. Itseasiassa virolaiset hakevat täältä silloin lähinnä halpaa viinaa ja edullista lomamajoitusta. He pitävät Suomea nostalgisena maana, jossa asiat ovat kuin Eestissä oli ennen vanhaan. Joka talossa on oma lehmä, peltotyöt tehdään hevosella tai yhteisellä vanhalla traktorilla. Jonka eestiläiset lahjoittivat.
Ne ”vanhat hyvät ajat” palaavat jälleen. Talkoovoimin pystytetään seurantalo ja kyläkoulu, yhdessä palkataan siihen opettaja joka asuu luontaisetuna ilmaiseksi koulun vintillä. Kuten kerrostalojen talonmiehetkin. Yhteishenki on kovaa valuuttaa, maatamme jälleenrakennetaan. Ihmiset muistelevat vanhoista valokuvista aikaa jolloin joka taloudessa oli oma auto. Syntyy liukuhihnalla osuuskuntia, esimerkiksi omavaraista sähköä tuottamaan. Kun toiminta saadaan, muutaman kyläpampun voimin hyvin kannattavaksi, se myydään isolla rahalla albaanialaiselle sähkökonsernille. Aikoinaan itsetuhon kokenut ammattiyhdistysliike herätetään kuolleista peräämään työläisten oikeuksia. Kaikkien palkat nousevat, ja sitä myöten myös verotulot. Saaduilla verovaroilla pystytään luomaan hyvinvointivaltio.
Jossa harva loppujen lopuksi voi hyvin, ja millään ei saa mitään. Uskonkin sen gambialaisen lihamyllärin olevan voittaja.
Vanha kapinallinen
Elämäni menee taaksepäin, kuten Benjamin Buttonilla. Nuorena kuuluu kapinoida ja vanhana seestyä. Itse olin teininä aika balanssissa, nuorena hukassa, aikuisena kuilun partaalla ja nelikymppisenä nyt sitten kapinoin. Luulisi että nelikymppisenä olisi vaikea kapinoida esimerkiksi nelikymppisiä vastaan, ja helpompi haukkua nuorisoa, mutta ei se ole liiemmin minua estänyt. Kaverini näyttävät normaaleilta keski-ikäisiltä ihmisiltä, pehmeät kengät, paremmat farkut ja beigenvärinen bleiseri. Yksi heistä rakastaa Paul Ankaa, tai lähinnä varmaan hänen musiikkiaan. Minä löysin punkin vasta kolmekymppisenä, Buddy Hollyn teininä 70-luvulla... Minun balanssini on keikkumista, disharmoniassa näennäisesti vailla päämäärää. Silloin saan aikaiseksi. Keikkumiseni on kuluttavaa ja pitää tietysti lähipiirini jatkuvasti varpaisillaan. En haluaisi sitä myöntää mutta olen kai häilyvä, periaatteeni muuttuvat periatteesta hetkessä.
Seestynyt olo merkitsee minulle pysähtyneisyyttä. Tilaa jossa minussa ei tapahdu muutosta tai kehitystä, koska olisin silloin onnellinen. Ehkä sitäkin pitäisi joskus kokeilla, mutta katsokaa suurten mestareiden taideteoksia ja arvelkaa kuinka moni niistä on syntynyt onnellisessa tai terveessä mielentilassa – ja rakastuneena oleminenhan ei ole kumpaakaan vaan kemiallinen mielenhäiriö. Luonnon keino sumentaa järkeä sen aikaa että ihmiset monistautuvat. Entä ne suuret teot? Onhan se tietysti itserakasta Suomessa kuvitella pystyvänsä johonkin mutta pyrkiikö joku sitten tietoisesti niihin mitättömästä seuraaviin tekoihin? Minusta ne tuntuvat sivutuotteilta, tai ehkä korkeintaan kehitysversioilta.
Entä mitkä vääryydet aion maailmasta poistaa? On aika kuvaavaa että olen valinnut kamppailuni kohteiksi vastustajia joita en voi voittaa. Kuten esimerkiksi lupiinit ja hyttyset. Ensimmäiset koska ne eivät kuulu Suomen luontoon ja jälkimmäiset koska ne kuuluvat. Saavat vielä tuta minun vihan ja vallan! Viime jouluna mielivaltani kohteeksi joutui jouluporsas, tuo kinkkunuhaa levittävä tehotuotannon pötkylä. Iskin joulupöytään hevosta. Ensinnäkin sen herkullisen maun vuoksi, mutta ajatus siitä ettei sitä kasvatettu ensisijaisesti minun syötäväksi miellytti myös. Söin eläkeläisen.
Kaverini vaari teki rakkaastaan rukkaset – siinä on jotain herkkää. Uskollisena oli pystykorva seurannut vieressä suuren osan elämästä, näin seurasi kuolemansa jälkeenkin. Ja kestäviä olivat koirahanskat, kulkevat kuulemma suvussa vieläkin, vaikkei varmasti tiedetä kellä.
Vaimoni mielestä en voi olla kapinallinen, koska vastahakoisuuteni kaikkeen normaaliin rajoittaa jo elämääni. Kapinallisuus merkitsisi rajatonta vapautta. Minä hyväksyin verkkarit vaatekappaleeksi vasta 90-luvulla, crocseissa suostun korkeintaan puuliiteriin menemään. En laita useampaa kuin kolmea väriä kerralla päälleni, ajattelen sen olevan merkki itsehillinnästä. Tatuointia en voi ottaa koska on jo kapinallisuutta olla ilman. Kun maailman miesten piti, metroseksuaalisuuden ollessa muodissa, laittaa silmänympärysvoidetta aamuisin, kaavailin arven hankkimista kasvoihini. Taideteoksen luomisen olisin tietysti hoitanut itse, niin olisi tullut kunnolla tehtyä.
Punajuurta boikotoin, sen ärsyttävän värin vuoksi. Keitetty kaali todistaa hajullaan ettei se ole enää paksusuolen tarpeessa ja retiisi kelpaa korkeintaan maalinpoistoon. Sienet ovat saaneet minut väsytettyä, jatkuvalla läsnäolollaan. Seuraavaksi menen varmaan niitä poimimaan - just joo.
Lienee turha mainita että olen rasittava, ja lähipiirilleni ennenkaikkea kuluttava.
Vaimoni kertoi että minussa ja Henrik Tikkasessa on hänen lukemansa mukaan yhtäläisyyksiä. Että minua on vaikea sietää mutta mahdoton unohtaa. Minkä minunlaiseni ihminen tietysti otti kohteliaisuutena.
Seestynyt olo merkitsee minulle pysähtyneisyyttä. Tilaa jossa minussa ei tapahdu muutosta tai kehitystä, koska olisin silloin onnellinen. Ehkä sitäkin pitäisi joskus kokeilla, mutta katsokaa suurten mestareiden taideteoksia ja arvelkaa kuinka moni niistä on syntynyt onnellisessa tai terveessä mielentilassa – ja rakastuneena oleminenhan ei ole kumpaakaan vaan kemiallinen mielenhäiriö. Luonnon keino sumentaa järkeä sen aikaa että ihmiset monistautuvat. Entä ne suuret teot? Onhan se tietysti itserakasta Suomessa kuvitella pystyvänsä johonkin mutta pyrkiikö joku sitten tietoisesti niihin mitättömästä seuraaviin tekoihin? Minusta ne tuntuvat sivutuotteilta, tai ehkä korkeintaan kehitysversioilta.
Entä mitkä vääryydet aion maailmasta poistaa? On aika kuvaavaa että olen valinnut kamppailuni kohteiksi vastustajia joita en voi voittaa. Kuten esimerkiksi lupiinit ja hyttyset. Ensimmäiset koska ne eivät kuulu Suomen luontoon ja jälkimmäiset koska ne kuuluvat. Saavat vielä tuta minun vihan ja vallan! Viime jouluna mielivaltani kohteeksi joutui jouluporsas, tuo kinkkunuhaa levittävä tehotuotannon pötkylä. Iskin joulupöytään hevosta. Ensinnäkin sen herkullisen maun vuoksi, mutta ajatus siitä ettei sitä kasvatettu ensisijaisesti minun syötäväksi miellytti myös. Söin eläkeläisen.
Kaverini vaari teki rakkaastaan rukkaset – siinä on jotain herkkää. Uskollisena oli pystykorva seurannut vieressä suuren osan elämästä, näin seurasi kuolemansa jälkeenkin. Ja kestäviä olivat koirahanskat, kulkevat kuulemma suvussa vieläkin, vaikkei varmasti tiedetä kellä.
Vaimoni mielestä en voi olla kapinallinen, koska vastahakoisuuteni kaikkeen normaaliin rajoittaa jo elämääni. Kapinallisuus merkitsisi rajatonta vapautta. Minä hyväksyin verkkarit vaatekappaleeksi vasta 90-luvulla, crocseissa suostun korkeintaan puuliiteriin menemään. En laita useampaa kuin kolmea väriä kerralla päälleni, ajattelen sen olevan merkki itsehillinnästä. Tatuointia en voi ottaa koska on jo kapinallisuutta olla ilman. Kun maailman miesten piti, metroseksuaalisuuden ollessa muodissa, laittaa silmänympärysvoidetta aamuisin, kaavailin arven hankkimista kasvoihini. Taideteoksen luomisen olisin tietysti hoitanut itse, niin olisi tullut kunnolla tehtyä.
Punajuurta boikotoin, sen ärsyttävän värin vuoksi. Keitetty kaali todistaa hajullaan ettei se ole enää paksusuolen tarpeessa ja retiisi kelpaa korkeintaan maalinpoistoon. Sienet ovat saaneet minut väsytettyä, jatkuvalla läsnäolollaan. Seuraavaksi menen varmaan niitä poimimaan - just joo.
Lienee turha mainita että olen rasittava, ja lähipiirilleni ennenkaikkea kuluttava.
Vaimoni kertoi että minussa ja Henrik Tikkasessa on hänen lukemansa mukaan yhtäläisyyksiä. Että minua on vaikea sietää mutta mahdoton unohtaa. Minkä minunlaiseni ihminen tietysti otti kohteliaisuutena.
Mitä se muille kuuluu
Pysähdyn jäätelökioskille, torin viereen. Aurinko pilkahtaa pilvien välistä, vaikkei mikään huippukeli olekaan. Aika moni perhe on rennon lomapukeutunut, lapsiperheet istuvat puutarhatuoleilla pienen pöydän ympärillä. Muutama satunnainen kulkija, kuten minä, istuu puistonpenkillä ankkurin vieressä.
Upotan hampaani kermajäätelöön ja katselen ohikulkijoita. Vastakkaisella puolella istuu farkkutakkiin pukeutunut lyhyenläntä mies, liian pitkät kellertävät farkkujen lahkeet ovat kuluneet takaa riekaleiksi. Hieman on elähtäneen näköinen, ja paskanen tukka. Mies pitää hirveää meteliä, hänen tuttavansa ovat kiusaantuneen näköisiä. Vierellä istuu hänen arviolta 6-vuotias poikansa. Tiedän koska kuulen miehen kolmannen kerran kehuvan kuinka iso ja pärjäävä hänen poikansa jo on.
Sitten tulee povarista puolen litran Saarenmaa-votkapullo. Ensin mies tarjoaa sitä toisella puolella istuvalle keski-ikäiselle miehelle, joka kieltäytyy kunniasta. Sitten mies kääntyy ja kysyy pojaltaan ottaisiko tämä ryypyn. Ei ota, ja mies kehuu jälleen poikaa hyväksi pojaksi. Sitten hän solvaa lähellä istuvaa vierasta naista ”ilkeäksi akaksi”. Miehen silmä rupeaa luppaamaan, nukkumatti heittää unihiekkaa. Poika on hätääntyneen näköinen, hän hakkaa isänsä hihaa nyrkillään ja sitten tulee itku. Rikottujen lupausten kyyneleet virtaavat ”ison ja pärjäävän” pojan poskilla.
–Isä, sinähän lupasit!
Ihmiset syövät jäätelöitään. Mökän vuoksi tilanne on tuskin mennyt keltään ohi, vaikkei uskoisi kun ympärilleen katselee.
Pala nousee kurkkuun ja hetken mietin miehen mottaamista. Sitten päätän antaa virkavallan hoitaa asian. Kymmenen minuutin kuluttua maija on paikalla. Mies ei tunnusta vierellään olevaa puolityhjää pulloa omakseen, joku muu sen siihen jätti. Sitten laitetaan isälle pilli huuleen, poika pääsee huojentuneena poliisiautoa tutkimaan. Ja kotiin. Isä pääsee toivottavasti putkaan.
Olen pienenä muutamat kotijuhlat nähnyt, eihän siinä ollut mitään tavatonta. Ja olihan muillakin lapset mukanaan. Aika vapaasti ja kenenkään sekaantumatta pystyi leikkimään. Turvaton olo tuli siinä vaiheessa kun tutut aikuiset muuttuivat tuntemattomiksi. Ja aina silloin tällöin jollekin lapselle lankesi aikuisen rooli. Vastuu siitä että puolenkymmentä kertaa kasvot tantereeseen lyönyt pääsee ”turvallisesti” kotiin sänkyyn. Yhdeltä sedältä irtosi kallosta osa päänahkaa, kun sattui takaraivo edellä kantoon kaatumaan. Ja pieni poika laitettiin saattomatkalle katsomaan että kaikki menee hyvin. Mies edellä pitäen päänahkaa paikallaan toisella kädellään ja tasapainoa toisella, poika perässä jarruttomalla polkupyörällään.
Siksi mietin lyömistä. Olin osaksi myös turhautunut koska ihmiset vaan lipittivät jäätelöitään, huolettomissa kesätunnelmissaan eivätkä antaneet vieraan pojan hätääntyneen itkun häiritä. Ehkä tapaus on niin tavallinen että omat fiilikset olisivat pilalla jatkuvasti jos puuttuisi edes selvään sikailuun. Beigejä bermudoitaan saisi repiä kerran päivässä.
Minulle pahaa mieltä ovat lähinnä aiheuttaneet kaikki ne kerrat jolloin olen päättänyt olla puuttumatta. Asia kalvaa mieltä vuosikausia jäkikäteen. Pystyn helposti luettelemaan ne kerrat viimeisen kymmenen vuoden aikana jolloin olisi pitänyt puuttua asioiden kulkuun, kaikkien pikkuserkkujeni nimiä en muista.
Mutta kuka jaksaa? Alkoholismi on sairaus - joka edellyttää sairaalta helvetin ison annoksen itsekkyyttä. Riippuvuuksista kärsineet, ja siitä myöhemmin vapautuneet, kertovat etteivät he välittäneet mistään muusta paitsi riippuvuutensa tyydyttämisestä.
Siksi terveiden täytyy.
Upotan hampaani kermajäätelöön ja katselen ohikulkijoita. Vastakkaisella puolella istuu farkkutakkiin pukeutunut lyhyenläntä mies, liian pitkät kellertävät farkkujen lahkeet ovat kuluneet takaa riekaleiksi. Hieman on elähtäneen näköinen, ja paskanen tukka. Mies pitää hirveää meteliä, hänen tuttavansa ovat kiusaantuneen näköisiä. Vierellä istuu hänen arviolta 6-vuotias poikansa. Tiedän koska kuulen miehen kolmannen kerran kehuvan kuinka iso ja pärjäävä hänen poikansa jo on.
Sitten tulee povarista puolen litran Saarenmaa-votkapullo. Ensin mies tarjoaa sitä toisella puolella istuvalle keski-ikäiselle miehelle, joka kieltäytyy kunniasta. Sitten mies kääntyy ja kysyy pojaltaan ottaisiko tämä ryypyn. Ei ota, ja mies kehuu jälleen poikaa hyväksi pojaksi. Sitten hän solvaa lähellä istuvaa vierasta naista ”ilkeäksi akaksi”. Miehen silmä rupeaa luppaamaan, nukkumatti heittää unihiekkaa. Poika on hätääntyneen näköinen, hän hakkaa isänsä hihaa nyrkillään ja sitten tulee itku. Rikottujen lupausten kyyneleet virtaavat ”ison ja pärjäävän” pojan poskilla.
–Isä, sinähän lupasit!
Ihmiset syövät jäätelöitään. Mökän vuoksi tilanne on tuskin mennyt keltään ohi, vaikkei uskoisi kun ympärilleen katselee.
Pala nousee kurkkuun ja hetken mietin miehen mottaamista. Sitten päätän antaa virkavallan hoitaa asian. Kymmenen minuutin kuluttua maija on paikalla. Mies ei tunnusta vierellään olevaa puolityhjää pulloa omakseen, joku muu sen siihen jätti. Sitten laitetaan isälle pilli huuleen, poika pääsee huojentuneena poliisiautoa tutkimaan. Ja kotiin. Isä pääsee toivottavasti putkaan.
Olen pienenä muutamat kotijuhlat nähnyt, eihän siinä ollut mitään tavatonta. Ja olihan muillakin lapset mukanaan. Aika vapaasti ja kenenkään sekaantumatta pystyi leikkimään. Turvaton olo tuli siinä vaiheessa kun tutut aikuiset muuttuivat tuntemattomiksi. Ja aina silloin tällöin jollekin lapselle lankesi aikuisen rooli. Vastuu siitä että puolenkymmentä kertaa kasvot tantereeseen lyönyt pääsee ”turvallisesti” kotiin sänkyyn. Yhdeltä sedältä irtosi kallosta osa päänahkaa, kun sattui takaraivo edellä kantoon kaatumaan. Ja pieni poika laitettiin saattomatkalle katsomaan että kaikki menee hyvin. Mies edellä pitäen päänahkaa paikallaan toisella kädellään ja tasapainoa toisella, poika perässä jarruttomalla polkupyörällään.
Siksi mietin lyömistä. Olin osaksi myös turhautunut koska ihmiset vaan lipittivät jäätelöitään, huolettomissa kesätunnelmissaan eivätkä antaneet vieraan pojan hätääntyneen itkun häiritä. Ehkä tapaus on niin tavallinen että omat fiilikset olisivat pilalla jatkuvasti jos puuttuisi edes selvään sikailuun. Beigejä bermudoitaan saisi repiä kerran päivässä.
Minulle pahaa mieltä ovat lähinnä aiheuttaneet kaikki ne kerrat jolloin olen päättänyt olla puuttumatta. Asia kalvaa mieltä vuosikausia jäkikäteen. Pystyn helposti luettelemaan ne kerrat viimeisen kymmenen vuoden aikana jolloin olisi pitänyt puuttua asioiden kulkuun, kaikkien pikkuserkkujeni nimiä en muista.
Mutta kuka jaksaa? Alkoholismi on sairaus - joka edellyttää sairaalta helvetin ison annoksen itsekkyyttä. Riippuvuuksista kärsineet, ja siitä myöhemmin vapautuneet, kertovat etteivät he välittäneet mistään muusta paitsi riippuvuutensa tyydyttämisestä.
Siksi terveiden täytyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)