Oivalluksia

Pääministerimme liukuu suksillaan, aurinko paistaa keväthangille, on aikaa ajatella – kaukana todellisuudesta. Syntyy kuningasajatus, jonka ehkä lakeija vahvistaa loistavaksi. Sitten kipinkapin kertomaan medialle että korotetaan eläkkeelle pääsyn ikärajaa. Ja nopeasti ennen kuin joku muu ehtii omimaan loistoidean.

Keväinen Lappi näyttäisi olevan luovuuden kehto. Keksin minäkin kerran, puolivahingossa, kotimatkallani rankan Rukalla vietetyn pääsiäisen jälkeen, nestemäisen pierun. Mutta en minä heti ruvennut siitä ääneen, muille autossa oleville kuuluttamaan. Vaan ensin kartoitin kaikessa hiljaisuudessa tilanteen, ja mitä kauemmin asiaa mietin niin sitä selvemmäksi tuli että vaikenen loppuiäksi. Eräällä huoltoasemalla Varkauden kohdalla hävitin todistusaineiston luovuudestani – sillä blackhorset eivät enää olleet nimensä veroiset.

Vanhanen saattaa olla oikeassa, elämme nykyään 10 vuotta kauemmin kuin eläkejärjestelmää luodessa. Mutta viisas olisi työntänyt viestin kantajaksi (lue tykinruuaksi) jonkun puoliviattoman ihailijabroilerin puolueen sisältä. Sillä jos ihmisiltä kysytään niin eläkkeelle haluttaisiin jo 48-vuotiaana. Lyhyempi työaika ja korkeampi palkka, ne ovat aina toivomuslistan kärkipäästä. Ihminen, joka kirkkain silmin ja hymyssä suin, kertoo ylpeänä keksineensä vastakkaista, ei ymmärrä omaa parastaan. Tai on vieraantunut todellisuudesta. Ja sitten se Kalli... onko se vieraantunut ajattelukyvystä, vai mikä sitä vaivaa? Touretten syndroomako? Veikkaan että hän onkin kaksoisagentti, joka tekee sabotaasia opposition laskuun. Keulakuvat eivät ole hääppöiset, kannatuskäyrästä löytyy totuus, vuoteen 2019 asti en jaksaisi vastaavaa taapertamista seurata.

Surullisinta koko asiassa on että jotenkin saa vaikutelman, että työ on yhtä kuin työpanoksensa väkisin myymistä kiittämättömille ja sietämättömille työnantajille. Että vuodesta toiseen joutuu pakottamaan itsensä työpaikalle, jossa vain hyvät tavat estävät räjähtämästä muiden silmille. Tyhmät työkaverit, tehtävät mitkä eivät vastaa omaa pätevyyttä ja kohtuuttomia vaatimuksia. Ja sitten, 63 vuoden iässä odottaa kuin palkinto paskasta työelämästä, eläke, auvoiset päivät jolloin saa rahaa tekemättä mitään.

Olen seurannut läheltä muutaman ihmisen siirtymistä eläkkeelle. Ei se ihan helpolta näyttänyt. Isäni, joka on tehnyt työtä teini-ikäisestä asti, vanhentui eläkkeensä ensimmäisinä kuukausina 10 vuotta. Kotona oli yksinäistä, pudotus tarvitusta unohdetuksi näytti rankalta. Sitten hän rupesi tekemään pieniä työtehtäviä, tutuille ja sukulaisille. Nyt hän on palannut osa-aikaisesti työelämään, tekemään päivystysluontoista työtä, jossa kutsu käy usein keskellä yötäkin. Sen näkee miehestä, silmiin on palannut loiste. Ja selkä on suora.

Työn tulisi antaa ihmiselle kontakteja muihin ihmisiin, ylpeyttä osaamisestaan ja mielekästä sisältöä elämään – niin, ja tietysti elannon. Josta taas seuraa ylpeyttä itsensä elättämisestä ja maksamiensa verojen kautta tunteen siitä että auttaa muitakin. Että kykenee antamaan oman panoksensa yhteiskunnalle.

Nyt olemme siinä tilanteessa että eläkkeelle ”karataan” ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Asiaa jopa aikaistetaan vapaaehtoisella eläkesäästämisellä. Ota nyt Matti silmä käteen, vapaaehtoisuudesta löytyisi avain työssä pysymiseenkin! Mielekkäämmät työolot täytyy luoda, alituinen kiire täytyy saada kuriin. Pikkupomojen kusipäisyydelle laitetaan stoppi. Työpaikkakiusaajille tulee merkintä luottorekisterin kaltaiseen järjestelmään, ja mikäli teko ei uusiudu niin merkintä poistetaan viiden vuoden kuluttua. Työnantajille luodaan palkitsemisjärjestelmä, joka perustuu siihen kuinka kauan keskimääräisesti siinä firmassa pysytään töissä. Yksityisillekin subventoidaan kuntosalipalvelut ja uimahallien kausikortit. Luodaan kannustimia kurssittaa ja kouluttaa itseään omassa hyvinvoinnissaan, myös henkisellä puolella.

Ai mistäkö rahat otetaan? Mene hiihtämään, niin ehkä keksit! Tai soita mulle, tai soita Susanille. Hänkin keksi tavan rahoittaa uudet kumitissinsä – nehän taitavat itse maksaa itsensä.